En jaksa enää elää

En jaksa enää elää. Tajusin sen tänään.

On liikaa kaikkea, mitä minun pitää kantaa. Tämä kipu, tämä vastuu, tämä paino. Tämä häpeä. 

Ja kaikkea on liian vähän. Rakkautta, armoa, toivoa. Eikä ilman toivoa voi elää.

Aina jaksoin nousta, aina jaksoin, mutten enää, en enää, enää en, en taas, en yksin. En kestä tätä kipua ja tiedän, että kipua on tulossa vielä lisää. Se kipu katkaisee minut. Minä väistyn ennen kuin se saapuu. Minä lähden sitä pakoon niin kuin kuoleva eläin.

Tämä elämä. Tämä nöyryyttävä elämä. Minun elämäni.

Päästäkää minut menemään.

Minä näen unta metsästä, jossa kävelisin sammalmättäillä paljain jaloin, ja päivän piinaava valo siivilöityisi kuusten havuoksien läpi vain kauniina, lempeänä välkkeenä. Kuusten alle hämärään minä astelisin lepäämään, eikä missään olisi kipua, ei huolta.

Minä näen unta metsälammesta, jonka pinnalla auringon säteet tanssisivat illan viimeistä tanssiaan. Astuisin sinne, sameaan veteen. Lammen vesi olisi lämmintä ja pehmeää ja se kannattelisi minua. Keuhkoni saisivat rauhan, sydän saisi.

Kaikki äänet vaimenisivat.

Minä näen unta unesta.

Toivo, toivo

ilman sitä ei voi elää

Olematon

Ne, jotka uskovat sielun ja ruumiin erillisyyteen, ovat muita vapaampia. 

Minä yritin oppia irrottamaan mielen ruumiista. Kun ruumistani pahoinpideltäisiin, minä sielunani voisin liihotella sen yläpuolella jossain katonrajassa ja katsoa vain ulkopuolella, tuntematta kipua ja häpeää. Katsoa tekijöitä, nähdä heidät ylhäältä juuri niin pieninä kuin he ovat, ja nähdä minun ruumiini, johon he kajoaisivat, mutta eivät saisi minua kiinni koskaan.

Tai sitten minä voisin ollakin lintu, joka lentäisi ulos avoimesta ikkunasta. Rakennuksen seinätkään eivät sitä rajoittaisi. Se voisi lentää korkeuksiin, nähdä lähempää pilvet, ja vain taivas olisi sille rajana. Se näkisi taivaankannen kaikki värit, se näkisi metsät ja meret ja ihmisten elämän yhdentekevän traagisuuden. Sillä ei olisi kotia, ja samaan aikaan kaikkialla olisi sen koti. Se ei pelkäisi pudota, koska se luottaisi omiin siipiinsä.

Ehkä minä olisin kokonaan irrallani kaikesta aineellisesta. 

Ne, jotka uskovat sielun ja ruumiin erillisyyteen, voivat olla muita vapaampia, mutta heitäkin rajoittaa heidän maallinen painonsa, ruumiin paino, kallon jämäkkä luu, jonka sisässä, kenties, heidän sielunsa asustaa. Se kahlehtii heidät tähän maailmaan.

Minäkin halusin hajota kahdeksi, sieluksi ja ruumiiksi, mutta ei minun sielustani koskaan tullut irtonaista osaa, joka vain asuisi materiaalisessa ruumiissa. Minun sieluni ja ruumiini ovat yksi, ne yhdessä ovat minä. Minun nimeni on Aoda enkä minä pääse ruumistani pakoon edes kuolemassa.

On vai yksi keino olla vähemmän, olla irtonaisempi, olla olematon. On painettava vähemmän, sillä kun painaa vähemmän, on vähemmän olemassa. Lantion kaari, joka on nyt olemassa, ei ehkä olisikaan kohta olemassa, ja minusta olisi kadonnut palanen. Sisäreisieni rasva olisikin muuttunut olemattomaksi, olisi muuttunut valoksi.

Hyökkääjätkin näkisivät, kuinka minä katoan. Ja minä todella katoaisin, neliösentti neliösentilta, gramma grammalta, katoaisin, eivätkä he voisi koskaan tavoittaa niitä osia, jotka minusta olisivat päässeet pakoon.

He kävivät minuna olemassaoloani vastaan sanomalla minua lihavaksi, ja se hävetti minua, koska sillä oli väliä. Pahinta lihavuudessa ei ole se, että olisi epäesteettistä. Pahinta lihavuudessa on, että silloin on olemassa, ja minä olin heidän silmissään olemassa liikaa, minun ei olisi pitänyt olla olemassa ollenkaan. Ja vaikka he minun jo muututtua ilmaksi sanoisivat minua edelleen olevan olemassa liikaa, he eivät voisi kiistää sitä, että olen pala palalta pääsemässä heiltä pakoon. Minä olen muuttumassa olemattomaksi, pelkäksi ilmaksi. Sen paon jälkeen heidän on mahdotonta saada osia minusta takaisin itselleen. Ne osat olisivat jo tavoittamattomissa.

Ne kohdat, joita he löivät ja potkivat. Lantio, takapuoli, vatsan pehmeä peite, kaikki se olisi kadonnut loputtoman ulottumattomiin.

Maalliset jäänteeni olisivat lopulta vain luuni, joilla ei tee yhtään mitään. Ne ovat minun tukirankani sittenkin, kun kaikki muu on kadonnut. Tukiranka, vankin osa minua, pilkistäisi esiin sitten, kun rasva olisi hävinnyt. Minä en olisi enää pehmeä; vain kovimmat osat minusta jäisivät.

Ranteen luu. Luiset sormet. Solisluut. Kylkiluut, kehikko suojaamassa keuhkoja ja sydäntä. Lonkkaluut, jotka pistäisivät vaatteidenkin alta esiin. Pääkallo, aivojen suoja, kyvytön kuitenkin suojaamaan pahimmilta iskuilta, sanoilta, jotka muuttavat aivoihin asumaan.

Silti riittävän pitkän katoamisen jälkeen jokainen sisäelin vuorollaan muuttuisi hyödyttömäksi ja sammuisi pois. Siihen minä sitten loppuisin, ja multa saisi niellä kaiken mitä jäi.

Jos minä tahdon pois, minun on mentävä kokonaan. Mitä vähemmän minusta jää, sitä vähemmän minussa on muille tuhottavaa.

Mutta jos minä olisin kaksi erillistä, sielu ja ruumis, ehkä minä voisin vapauttaa sielun ruumiin vankilasta, ja se voisi liihotella aineettomana jonnekin pois, ja ruumis olisi sille vain materiaalinen linnake, jota maalliset pommikoneet pommittavat matalaksi.

Vielä lentäisin taivaan taakse ja kauas sinne jään.

Katoaminen

Seitsemänvuotiaana aloin kadota.

Sitä ennen olin miltei kokonainen ja olemassa. Ihmiset katsoivat minua, hymyilivät, reagoivat, koskettivat. Minun naurullani oli kuulija kuin äänellä, joka syntyy, kun puu kaatuu metsässä; se teki minun naurustani olevan. Koulun pihalla elokuussa minä, äiti, naapurintyttö ja naapurintytön äiti, he kaikki näkivät minut, ja äidit sanoivat: onpa hyvä että olette samalla luokalla. En muista, kuinka monta kuukautta meni, kun hän lakkasi näkemästä minut.

Aloin muuttua osaksi seinää. Sulauduin vaatteissa kuin vaatteissa. 

Kuinka voin olla olemassa, jos selät kääntyvät, vaikka minä esitin kysymyksen? Minä saatoin sanoa mitä vain, ja vastassa oli mykkä seinä. Ikään kuin ääniaallot olisivat törmänneet betoniin ja räjähtäneet rikki, kukaan ei kuullut. Tai ikään kuin minä olisin puhunut hapettomassa tilassa, jossa suuni liikkuu, mutta ei ole materiaalia, jossa ääni voisi edetä.

Kääntyneet selät, betonieste, niitä en voisi koskaan liikuttaa.

Ja kuinka he voivat seistä ääneni edessä, katsoa suoraan minuun, ilmeen värähtämättä kuin muuri eikä suinkaan ihminen. Joko he eivät ole olemassa, tai minä en ole, mikä on todennäköisintä.

Kysyin: Voinko tehdä ryhmätyön teidän kanssanne? - He eivät sanoneet mitään, tuijottivat vain. Opettaja sanoi: Kai tuo nyt pitää johonkin ryhmään saada.

Jos puu kaatuu, eikä kukaan ole kuulemassa, siitä ei kuulu ääntä. Sitä mieltä minä olen.

Sekin on vankila.

Konkreettisempi on vankila, joka syntyy, kun muut kerääntyvät ympärilleni piiriin ja minä seison piirin keskellä. He ovat valtavan isoja ja minä olen niin pieni, vaikka he ovat samanikäisiä. He vaativat vastauksia, joita minulla ei ole. Jos yritän piirin läpi pois, he tiivistyvät, he ovat yhtä ja minä olen erilainen, irtokappale heidän muodostamastaan kokonaisuudesta, ja minusta on tullut avaruudessa leijuvaa avaruusromua, jota kukaan ei halua mihinkään.

He tiivistävät rivejään. Minun pitää vastata. En tiedä mitä sanoisin.

Se on vankila.

Kotona aloin huutaa, purra ihoani, repiä sitä irti suikaleina. Äitini sairastui masennukseen, ja niin lakkasi hänkin näkemästä minut. Isä oli työmatkalla.

Aloin epäillä omaa olemassaoloani. Niin käy kun on muiden silmissä huomaamaton. Minun oli pakko nipistää itseäni tietääkseni, että olen vielä paikalla. 

Löysin itseni maailmasta, jossa olen vain minä ja se, mitä päähäni mahtuu. Keksin maailmoja, loin riimejä, tein lauluja, rukoilin Jeesusta. Olin kahdeksan. Jeesus on huono keskustelukumppani, sillä hän ei vastaa. Mutta kukaan muukaan ei minua kuunnellut.

Tiesittekö, että näkymättömäksi tekeminen on väkivallan muoto? Sille on nykyään nimikin: ostrakismi. Ostrakismi kuulostaa vaikuttavammalta kuin mikään suomenkielinen vastine. Eristäminen on ihan hyvä sana.

Mutta tulleensa kadonneeksi huomaa vasta, kun on jo kadonnut. Silloin on myöhäistä pyristellä näkyviin. 

Kummallinen paradoksi: samaan aikaan sekä maalitaulu että täysin näkymätön. 

Sillä vaikka olin kaikessa hyvässä ja lämpimässä muille näkymätön, kaikessa huonoudessa ja heikkoudessa olin heidän tarkkailunsa kohde. Sanojen, tekojen, ilmeiden suhteen, yksi väärä hymy väärässä paikassa sai heidät tuomitsemaan minut. Alas piirtyneet suupielet saivat heidät huomauttamaan, että olen aina synkeä. Käsien epävarmaa liikettä he katselivat, huomauttivat väärästä liikkeestä. He sanoivat: sä näytät hassulta.

Vain silloin he näkivät minut. Mutta tuulikaapissa, kun me puimme koulusta lähtiessä, minä kysyin, mitä suunnitelmia heillä oli viikonlopulle, ja he käänsivät selkänsä ja puhuivat keskenään.

Ihminen tulee hulluksi, jos hänen äänensä törmää betoniseinään, kukaan ei ota ääntä vastaan, ei reagoi siihen. Julmissa apinakokeissa apinanpoikanen suljettiin pieneen tilaan pehmoleluäidin kanssa. Apinanpoikanen tarrautui väkivaltaisesti pehmoleluun, se vaati huomiota, rakkautta, seuraa. Lopulta se tuli hulluksi ja repi pehmolelun.

Minäkin tulin hulluksi. Ajatukseni ja sanani törmäilivät aivojeni seiniin ja tekivät minusta itkuisen, hiljaisen ja sisältä kuolleen. Enkä minä vieläkään tiedä, miten voisin olla jonkun hyväksyvän katseen arvoinen.

Minä voin koska vain puhua kasvoille, joiden tilalla onkin pian selkä kuin seinä.

Istuu ikkunalla

hiukset auki odottaa

Kampaisiko joku,

pitelis kuin hopeaa

Näkee pihan yli

näkee läpi huoneiden

Kulkee kulkueina

muut vaan läpi sydämen

Kirjoituksia pakenemisesta

Viime syksynä, kun ulkona ja sisällä satoi, minä aloin miettiä: Onko sen sitten oltava niin?

Minä istun toisinaan mielisairaalan suljettujen tummennettujen lasiovien takana, katselen valkoisia seiniä ja ajattelen elämääni, sitä miten minä olen nainen, joka istuu mielisairaalassa sen sijaan, että tanssisi, kokkaisi ja matkustaisi ja olisi täydellinen ja iloinen. Minusta on tullut sellainen nainen. Vai olenko minä ollut aina tuleva sellaiseksi naiseksi? Onko se päätetty jo ennen kuin synnyin? Voi Jumala, miksi minä olen sellainen nainen?

Minä elän vankilassa.

Minä elän sairauden kanssa, joka kaventaa elämääni vähintään kolmanneksen siitä elämästä, jota monet, aivan tavalliset suomalaiset viettävät. Minulla on elämäni aikana diagnosoitu toistuva masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ahmimishäiriö, julkisten paikkojen pelko ja vaativa persoonallisuus. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön lisäksi minulla on paniikkihäiriön ja pakko-oireisen häiriön oireita. Enää en kärsi ahmimishäiriöstä, julkisten paikkojen pelosta tai masennuksestakaan. Samoin pakko-oireet ovat vähentyneet, mutta sen sijaan paniikkioireet kasvaneet. Nämä diagnoosit määrittävät elämääni, niin F-koodit.

Minä elän vankilassa.

Minä elän alituisen pelon kanssa. Pelon kevytversio on huoli arkisista asioista, kuten rahasta ja laskuista tai tulipalon tai auton alle jäämisestä. Siitä astetta rajumpi on huoli omasta kehosta, se kun olen varma aivokasvaimesta tai muusta syövästä, se kun keksin saaneeni HIV:n, se kun olen varma, että olen raskaana, vaikka kaikki e-pillerit on otettu. Tästä askel äärimmäiseen ahdistukseen on kuolemanpelko, joka johtaa usein harhaisuuteen ja jopa katatoniseen tilaan, jossa makaan sängyssä silmät auki eteenpäin tuijottaen ja hievahtamatta pitkiäkin aikoja. Niinä hetkinä seinät alkavat liikkua, laatia on kallellaan ja minä olen varma siitä, että minä kuolen.

Minä elän vankilassa.

Minusta on tullut riippuvainen. Rakastuminen raastaa sydänalaani ja saa minut haukkomaan henkeäni, minut, itsenäisen naisen, joka joi aamukahvit aina yksin ja oli ihan tyytyväinen. Minä olin varma kaikesta enkä minä koskaan luottanut kehenkään, koska kehenkään ei ole luottamista. En ajatellut itseäni rakastavana enkä varsinkaan rakastettavana. Mutta sitten minä tapasin hänet Tuomiokirkon pihalla ja voi miten se käänsi elämäni ympäri. Minusta tuli repivällä tavalla rakastava, tarvitseva ja aneleva surkimus, joka hajoaisi kuin lautanen jos putoaisi. En ole enää varma mistään ja kuolen sisältä joka kerta, kun jaan itsestäni jotain.

Minä elän vankilassa.

Päässäni asuu joukko vihollisia menneisyydestä, ja nykyisyydestäkin. He kommentoivat kaikkea, mitä teen, etenkin, kun teen väärin - ja joskus, vaikka teen oikeinkin. Kun pudotan tavaran, he huutavat: älä nyt riehu siinä. Kun minuun sattuu, he sanovat, että se on oikein minulle. Kun onnistun jossakin, he sanovat, että olen itsekeskeinen narsisti. Kun minulle sanotaan jotain kaunista, he vastaavat, että se kaunis sana on vale. Kun minä rakastun, he sanovat, ettei minua kukaan voi rakastaa. He ovat tunnistettavia hahmoja menneisyydestä, mutta muuttuneet päässäni kaikuviksi ääniksi, harmaaksi massaksi, kasvottomaksi pahaksi, joka vahtii minua, potkii ojennukseen.

Minä elän vankilassa.

Minä olen oppinut ihmisistä sen, että he satuttavat minua aina lopulta. Oli kyse kestä vaan, he tekevät minulle lopulta pahaa. Useimmat haluavat tehdä. Jotkut eivät välttämättä halua, mutta tekevätpä silti. Jos luovutan heille aseita, näytän kipeimmät paikkani, he käyttävät niitä ennen pitkää minua vastaan. Lapsuuteni ja nuoruuteni kaverisuhteista olen oppinut, että minut voidaan hylätä millä hetkellä tahansa, millä verukkeella hyvänsä, eikä aina veruketta tarvitakaan. Minä en koskaan tule elämään ihmissuhteessa, jossa voisin täysin luottaa toiseen ihmiseen, saati suhteen jatkumiseen. Minä en koskaan voi luottaa kehenkään, koska kukaan ei elämässäni ole ollut luottamisen arvoinen.

Minä elän vankilassa.

Olen kokenut henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan. Niin: minua on käytetty hyväksi. Minua ovat käyttäneet hyväksi ihmiset, jotka oman pienuutensa takia haluavat polkea minut vielä pienemmäksi, minä olen ollut heidän paskuutensa välikappale. Minua ovat lyöneet ihmiset, joilla ei ole ollut parempaa tekemistä, huvikseen. Ja minuun on työntynyt mies, jonka nimeä en tiennyt. Minun seksuaalisuuttani on loukattu. Minun koko kehoni on häväisty. Minun mieleni on murskattu ja jokaisesta kyyneleestä on hurrattu. Näiden asioiden kanssa minä elän, ja tiedän, etten koskaan tule saamaan oikeutta. Nämä ihmiset omistavat minut edelleen. He eivät ehkä edes muista minua, mutta heillä on minuun järjetön valta.

Minä elän vankilassa.

Tämä keho, joka minulla on, on aina ollut jollain lailla epäsopiva. Noin kymmenen vuotta elämästäni olen käyttänyt laihduttamiseen. Olen oppinut oksentamaan työntämällä hammasharjan kurkunpäässä häämöttävään lärpäkkeeseen. Olen punninnut annoksia ja itseäni, mittaillut, puristellut läskejä peilin edessä, vihannut joka ainutta senttimetriä, ollut tyytyväinen kaikissa painoissa joissa olen ollut - ja haarukka on yli kaksikymmentä kiloa. Kehoni ääriviivat ovat koko elämäni rajat, ja sehän on hirvittävä asia ihmiselle, joka tahtoisi muuttaa kehostaan mihin tahansa toiseen paikkaan. Joka haluaisi elää elämää, jossa ei ole raskausarpia, häpykarvoitusta tai kesakkoja, tai muitakaan virheitä.

Minä elän vankilassa.

Minun pääni on useimman ajan elämästäni toiminut hyvin, ollut jopa keskimääräistä terävämpi, mitä tulee esimerkiksi vieraan kielten sanojen oppimiseen tai tekstin tuottamiseen. Minä olen aina voinut luottaa itseeni - ainakin viime kesään asti, sillä silloin minun pääni alkoi hajota useisiin suuntiin. En muistanut enää sanoja. Näin näkyjä. Uskoin vakaasti asioihin, jotka todistettiin vääriksi. Ajatukseni katkeilivat enkä pysynyt enää keskusteluissa perässä. Vetäydyin itseeni. Aloin menettää pala palalta koko elämäni, ja lopulta aloin menettää sanoja. Olen aina voinut luottaa itseeni - ja sitten en enää voinutkaan. En hallitse enää itseäni, en päätäni, en mitään. 

Minä elän vankilassa.

Minun on pakko elää tämä elämä, tämä rupinen, lasinsiruinen ja riekaleinen paska elämä, jonka olen saanut. Minä en voi tappaa itseäni, koska minä rakastan liikaa niitä, jotka rakastavat minua, vaikka olen maailman huonoin. Minä en voi tappaa itseäni, koska tiedän, etten saisi toista mahdollisuutta, koska onhan tämä loppujen lopuksi minun elämäni.

Minä elän vankilassa.

Nämä vankilat: mielisairaala, sairaus, pelko, rakkaus, äänet, ihmiset, menneisyys, keho, pää, elämä. Niitä ei voi paeta.

Ja onhan muitakin vankiloista. Lääkkeet mieliala- ja unilääkkeistä rauhoittaviin. Tämän kodin seinät, kun olen niin ahdistunut, etten pääse sängystä ylös. Painajaiset. Valheet. 

Minun elämäni, minun elämäni.

Minä olen katsellut rättiväsynyttä naista peilistä ja hädin tuskin tunnistanut sen. Mutta siinä se nainen on; sen nimi on Aoda ja se viittaa minuun, joka olen kasa elimiä, epäonnisia sattumia ja F-koodeja. Kaikesta huolimatta minä toivon sille naiselle hyvää. Kaikesta huolimatta minä ajattelen, että se nainen on tehnyt vain parhaansa, enempää ei ole. Kaikesta huolimatta minä toivoisin, että se nainen voisi joskus päättää itse.

Olen myös katsellut sitä samaa naista ja miettinyt, miten se on vielä elossa. Vai voiko elämäksi kutsua vain sitä, että sydän lyö ja happi siirtyy keuhkojen välityksellä verenkiertoon?

Nämä vankilat: mielisairaala, sairaus, pelko, rakkaus, äänet, ihmiset, menneisyys, keho, pää, elämä.

Tässä kerron teille tarinan naisesta. Nainen aikoo paeta. Kahle kahleelta, vaikka siinä menisi koko elämä. Vankila vankilalta. Askel askeleelta. Kuriton ajatus irti päästämisestä. Vapaus kaikista tärkeimpänä arvona, joka on naiselle utopinen mutta useille mahdollinen. Ja vaikken voi luvata, että nainen pääsee vapaaksi täysin tai edes yhdestä vankilasta, niin hän on nyt lakannut seisomasta vastarinnatta.

Tässä kerron teille tarinan naisesta. Se nainen olen minä.

Se nainen olen minä, ja nämä kirjoitukset ovat kirjoituksia pakenemisesta.