Olematon

Ne, jotka uskovat sielun ja ruumiin erillisyyteen, ovat muita vapaampia. 

Minä yritin oppia irrottamaan mielen ruumiista. Kun ruumistani pahoinpideltäisiin, minä sielunani voisin liihotella sen yläpuolella jossain katonrajassa ja katsoa vain ulkopuolella, tuntematta kipua ja häpeää. Katsoa tekijöitä, nähdä heidät ylhäältä juuri niin pieninä kuin he ovat, ja nähdä minun ruumiini, johon he kajoaisivat, mutta eivät saisi minua kiinni koskaan.

Tai sitten minä voisin ollakin lintu, joka lentäisi ulos avoimesta ikkunasta. Rakennuksen seinätkään eivät sitä rajoittaisi. Se voisi lentää korkeuksiin, nähdä lähempää pilvet, ja vain taivas olisi sille rajana. Se näkisi taivaankannen kaikki värit, se näkisi metsät ja meret ja ihmisten elämän yhdentekevän traagisuuden. Sillä ei olisi kotia, ja samaan aikaan kaikkialla olisi sen koti. Se ei pelkäisi pudota, koska se luottaisi omiin siipiinsä.

Ehkä minä olisin kokonaan irrallani kaikesta aineellisesta. 

Ne, jotka uskovat sielun ja ruumiin erillisyyteen, voivat olla muita vapaampia, mutta heitäkin rajoittaa heidän maallinen painonsa, ruumiin paino, kallon jämäkkä luu, jonka sisässä, kenties, heidän sielunsa asustaa. Se kahlehtii heidät tähän maailmaan.

Minäkin halusin hajota kahdeksi, sieluksi ja ruumiiksi, mutta ei minun sielustani koskaan tullut irtonaista osaa, joka vain asuisi materiaalisessa ruumiissa. Minun sieluni ja ruumiini ovat yksi, ne yhdessä ovat minä. Minun nimeni on Aoda enkä minä pääse ruumistani pakoon edes kuolemassa.

On vai yksi keino olla vähemmän, olla irtonaisempi, olla olematon. On painettava vähemmän, sillä kun painaa vähemmän, on vähemmän olemassa. Lantion kaari, joka on nyt olemassa, ei ehkä olisikaan kohta olemassa, ja minusta olisi kadonnut palanen. Sisäreisieni rasva olisikin muuttunut olemattomaksi, olisi muuttunut valoksi.

Hyökkääjätkin näkisivät, kuinka minä katoan. Ja minä todella katoaisin, neliösentti neliösentilta, gramma grammalta, katoaisin, eivätkä he voisi koskaan tavoittaa niitä osia, jotka minusta olisivat päässeet pakoon.

He kävivät minuna olemassaoloani vastaan sanomalla minua lihavaksi, ja se hävetti minua, koska sillä oli väliä. Pahinta lihavuudessa ei ole se, että olisi epäesteettistä. Pahinta lihavuudessa on, että silloin on olemassa, ja minä olin heidän silmissään olemassa liikaa, minun ei olisi pitänyt olla olemassa ollenkaan. Ja vaikka he minun jo muututtua ilmaksi sanoisivat minua edelleen olevan olemassa liikaa, he eivät voisi kiistää sitä, että olen pala palalta pääsemässä heiltä pakoon. Minä olen muuttumassa olemattomaksi, pelkäksi ilmaksi. Sen paon jälkeen heidän on mahdotonta saada osia minusta takaisin itselleen. Ne osat olisivat jo tavoittamattomissa.

Ne kohdat, joita he löivät ja potkivat. Lantio, takapuoli, vatsan pehmeä peite, kaikki se olisi kadonnut loputtoman ulottumattomiin.

Maalliset jäänteeni olisivat lopulta vain luuni, joilla ei tee yhtään mitään. Ne ovat minun tukirankani sittenkin, kun kaikki muu on kadonnut. Tukiranka, vankin osa minua, pilkistäisi esiin sitten, kun rasva olisi hävinnyt. Minä en olisi enää pehmeä; vain kovimmat osat minusta jäisivät.

Ranteen luu. Luiset sormet. Solisluut. Kylkiluut, kehikko suojaamassa keuhkoja ja sydäntä. Lonkkaluut, jotka pistäisivät vaatteidenkin alta esiin. Pääkallo, aivojen suoja, kyvytön kuitenkin suojaamaan pahimmilta iskuilta, sanoilta, jotka muuttavat aivoihin asumaan.

Silti riittävän pitkän katoamisen jälkeen jokainen sisäelin vuorollaan muuttuisi hyödyttömäksi ja sammuisi pois. Siihen minä sitten loppuisin, ja multa saisi niellä kaiken mitä jäi.

Jos minä tahdon pois, minun on mentävä kokonaan. Mitä vähemmän minusta jää, sitä vähemmän minussa on muille tuhottavaa.

Mutta jos minä olisin kaksi erillistä, sielu ja ruumis, ehkä minä voisin vapauttaa sielun ruumiin vankilasta, ja se voisi liihotella aineettomana jonnekin pois, ja ruumis olisi sille vain materiaalinen linnake, jota maalliset pommikoneet pommittavat matalaksi.

Vielä lentäisin taivaan taakse ja kauas sinne jään.