Tragedia

Yhtenä päivänä minä ajattelin: miten minä jaksoin, kun joka arkipäivä, toisinaan netitse viikonloppuisinkin, minä kuulin jotain tällaista: vitun läski.

Sen sanoo sekunnissa. Piina koostuu sekunnin mittaisista hetkistä, jotka menevät ohi. Se tuntuu lyhyeltä ja epämääräiseltä, jotenkin epätodelliseltakin, kun ajattelee jälkeenpäin, eikä sitä aina usko, siis sanoiko tuo tosiaan noin, minulle, minusta.

Se on ohi sekunnissa.

Minusta se on silti tragedia.

Kuulla joka päivä olevansa arvoton kasa paskaa. Tai homo, tai huora, tai lehmä tai valas. Tai ettei kukaan halua koskaan koskettaa. Että toisen olemus ällöttää. Että toista ei koskaan haluta mihinkään, koska hän on niin totaalisen paska.

Minusta se on tragedia.

Miten ei olisi?

Eikö se ole tragedia, että lapsi juoksee kotiin metsän läpi, ettei joutuisi hakatuksi?

Eikö se ole tragedia, että lapsi pyörii välitunnit aina lyhtypylvään ympäri ja odottaa kellon soittoa, koska kukaan ei tahdo leikkiä hänen kanssaan?

Eikö se ole tragedia, että lasta voidaan heittää pyyhekumilla päähän, eikä siitä seuraa mitään?

Eikö se ole tragedia, että aina kun koulussa tehdään ryhmätöitä, yksi ei kerta kaikkiaan tiedä, kenen kanssa lyöttäytyisi yhteen?

Eikö se ole tragedia, että kohta tuntemattomatkin jo haukkuvat vitun läskiksi tai perseeksi tai apinaksi? Eikö sellainen saa ihmisen helposti niin ymmälleen, ettei hän osaa puolustautua?

Eikö se ole tragedia, että kaikilla tuntuu olevan oikeus kommentoida toisen kehoa miten lystää, eikä toinen voi pysäyttää sitä?

Eikö se ole tragedia, että toista voidaan uhata ja uhkailla nimettömänä netissä, jos hän kertoo eteenpäin mistään? Ja ettei hän siksi uskalla pyytää keneltäkään apua?

Eikö se ole tragedia, että tämä toistuu kolme, kuusi, yhdeksän vuotta? 12 vuotta?

Ja taas joku huutaa, että väistä vitun läski! Vittu sä oot hirvee! Mee muualle! Eikö se ole tragedia?

Minusta se on.

Silti siitä puhutaan arkisesti, ja siitä puhutaan vähätellen. Sitä pyydellään anteeksi, sitä perustellaan, minä olin varmaan niin ujo enkä osannut puolustaa itseäni. Minä olin vähän outo lapsi, sellainen lapsi, ei ihme että se tapahtui minulle.

Ilman muuta raiskaus on tragedia. Vainoaminen, uhkailu, kiristys, kaikki ne ovat kauheita asioita joissa syyllinen on helppo huomata. Hakatuksi tuleminen on ilman muuta tragedia. Ajatelkaa: kävelette tapojenne mukaan paikasta toiseen, ja joku pahoinpitelee teidät. Se on tragedia ja se on selittämätöntä, miten niin voikin käydä.

Ja miten on lyöntien laita? Tietysti ne sattuvat. Ne sattuvat senkin jälkeen, kun ovat lakanneet sattumasta. Mutta sanat, nekin sattuvat. Eivätkä vain satuta; ne kaivautuvat ihmisen sisimpään, kaivertuvat häneen, ja hän näkee itsensä kuin ne näkevät. Vitun läskinä, jota kukaan ei halua mihinkään, jolla hädin tuskin on ihmisoikeudet, jos niitäkään. Ne tatuoituvat sieluun. Minä olen se vitun läski, jonka saa koska vain työntää alas portaita, koska miksei saisi? Se on tragedia.

Pitää oppia puolustautumaan, sanotaan. Niin sanotaan lapselle, jolle joka päivä joku sanoo: vitun sitä vitun tätä vitun tota.

Ja kuinka monet aikuiset ovat kokeneet sen? 

Kuinka moni kokee sen kaiken nyt, tänä päivänä, jossain tuolla - täällä?