Masennus

Niin masennus sai minut taas. En jaksa laskea, monettako kertaa. En edes pysty laskemaan. Taas olen pohjalla.

Masennus on niin kuin käärme, se luikertelee huomaamatta ja kietoutuu kuristajaksi kaikkialle. Salakavala eläin, joka minun pitäisi taas hakata kuoliaaksi, mutta en minä osaa, en minä pysty, en pysty taaskaan yksin.

Aivan yhtäkkiä taas - enkö minä tosiaan nähnyt sitä - kaikki on tehtävä hitaasti, varovasti, pienin erin. Kaikki on ylivoimaista.

Esimerkiksi: tänään minä puin sukkahousuja, enkä minä millään olisi jaksanut. Kun toinen jalka oli sukkaosassa, tuntui olleen liikaa vaadittu, että vielä toinenkin sukka pitäisi etsiä ja vetää housut vielä ylöskin, minähän pystyin jo vähään enkä minä pysty enempään. Samoin liikaa vaaditulta tuntuu ottaa kolmea lääkettä aamuisin, minä en jaksaisi aina edes niitä yksiä.

Kaikenlaisia asioita. Vie roskat, maksa laskut, pese hiukset, meikkaa - ja puhdista meikit, pue kengät jalkaan, pese pyykit, vaihda lakanat, tee helvetti sentään ruokaa, keitä edes kahvit, ja kaikki se on niin kovin raskasta. Sitä on minun masennukseni. Ja sitten minun pitäisi vielä pitää huolta itsestäni. Syödä, liikkua, tavata ihmisiä, olla mukana kaikessa. Liikaa vaadittu, liikaa.

Minä olen taas masentunut, vaikka eikö tässä olla jo oltukin. Yläasteella elämästä katosi kaikki ilo, tietysti, minuahan pahoinpideltiin joka päivä. Lukiossa taas romahdin työtaakan alle. Yliopistossa oli pakko jo hakea apua, koska aikuisena kukaan ei enää tullut kotiin vahtivaan, vaatinut että syön, vaatinut että peseydyn. Minä tunnen suurta epätoivoa. Vuodet kuluvat, ja toiset niistä ovat hyviä, useat niistä ovat kuitenkin väsyttäviä.

Minä häpeän masennusta. Häpeän sitä, että päivät vain kuluvat ja minä olen nuori, ja minä haluan vain pysyä sisällä, mieluiten sängyssä, silmät kiinni, koska tämä elämä on liikaa, tätä elämää minä en kerta kaikkiaan jaksa elää. Kaiken lisäksi, minun kiusakseniko, tuolla on kevät, ja ihmiset tuntevat itsensä onnellisiksi, ihmiset tuntevat olevansa täynnä voimaa. Minä vain voisin nukkua elämäni ohi, koska kaikki muu, kaikki muu on liikaa.

Olisipa minulla jokin oikea sairaus! minä karjun sairaanhoitajalleni. Ja sitten pelkään, että se oikea sairaus tulee ja minä saan syövän, ja sitten toivon: olisipa minulla vain masennus. Vaikka miten masennus voi olla vain, miten se voi olla vain, että en jaksa elää? Jos minä valitsisin tämän, minä valitsisin toisin. Kaikki epäilijät haluaisin tänne osastolle katsomaan näitä ihmisiä, jotka heijaavat itseään puolelta toiselle, ja sitten kysyisin: ovatko hekin valinneet tilansa?

Minun masennuksessani ei ole mitään hohdokasta, ei mitään hienoa, ei mitään ihailemisen, romantisoimisen arvoista. Minä en jaksa pestä tukkaani, minä juon vanhentunutta kahvia koska en jaksa keittää uutta, minä syön eineskeittoja, minä katson tv-sarjoja sarjojen perään, minä pesen tukkani aina huomenna, minä väsyn jos joudun kävelemään Kupittaanpuiston laidasta laitaan. Minä en jaksa maksaa laskuja, minä en jaksa vastata ystävieni lähettämiin viesteihin, minä en jaksa varata pyykkivuoroa, mennä pesemään pyykkiä. Minä tahtoisin vain nukkua.

Nyt minä olen sairaalassa, koska minä en jaksa elää - ja oikeasti siksi, että minusta seinät joskus liikkuvat ja kaatuvat päälle. Näiden seinien sisällä minusta pitäisi tulla taas eläjä, päästä kiinni normaaliin elämään. Muistikirjaan merkitsen kaikkea, mitä haluaisin vielä tehdä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Tivoleita ja hattaroita, uimista Mustassameressä ja Kaspianmeressä, voikukkaseppeleitä, kasvimaa. Ne ovat tavallisten, onnellisten ihmisten asioita, ja niistä minä olen osaton. Täällä, näiden seinien sisällä.

Helpompaa olisi, jos tietäisi, että tämä taas joskus loppuu. Joskus on päivä, jona minä jaksan pukea sukkahousut ilman, että väsyn ensimmäisen sukan jälkeen. Mutta kukaan ei voi sitä luvata, kukaan ei voi luvata, että tulee vuosi, jonka jälkeen masennusta ei enää tule.

Milloin sinä oikein paranet? kysyi ystäväni. Minä olisin halunnut osata vastata.

Jotta minä pääsisin pakoon, minun on tapeltava masennusta vastaan, sillä minä tiedän, että menneisyyden kahleet pitelevät minua nyt poikkeuksellisen vahvasti, ja ihmiset menneisyydessä nauravat, he nauttivat siitä, että minä kärsin, ja minä roikun heidän edessään löyhässä hirressä. Minä tahdon näyttää niille, että minä voitan, minä voitan vielä, vielä kahleet katkeavat, eikä menneisyys pidä minua haarukassaan.

Ja mikä minut pelastaa? Minä olen aina pelastanut itse itseni. Ehkä minä teen sen taas. Minä olen ainut, johon luotan.

Pelasta minut, minä sanon, pelasta.