Minä itkin eilen terapiassa kuin pieni lapsi.
Me olimme kaivaneet yhdessä kuoppaa koko kevään ajan, ja lopulta lapiot kolahtivat peruskiveen. Se sai minut tolaltani.
Menneisyys on kuin suuri lohkare minussa. Ja kun me kaivamme, me pääsemme lohkareeseen käsiksi, me taltoin ja lapioin hajotamme siitä pieniä palasia kerrallaan, kunnes taakkani hieman kevenee. Menee vuosia ellei vuosikymmeniä, että pääsen suurimmasta painosta eroon. Ehkä sitten minusta tulee kevyt ja olostani helppo ja yksinkertainen.
Me puhuimme joulukuun viidennestä, itsenäisyyspäivän aatosta, vuonna 2007, jolloin elämäni repeytyi kahteen osaan. Ennen pahoinpitelyä, ja pahoinpitelyn jälkeen. Jotkut tapaukset ovat sellaisia, ne tekevät suuren railon entisen ja nykyisen elämän välille. Ehkä minulle se edusti viattomuuden loppua ja lopullista itse selviämisen aikakautta, aikaa jossa muut eivät enää pitäisi minusta huolta, ja minä olin 15.
Mitä silloin sitten tapahtui? Oikeastaan sillä ei ole väliä. Väliä on vain sillä, miten minut otettiin pois itseltäni, miten minun päätäntävalta omasta kehostani ja omasta itsestäni kumottiin ja siirrettiin toisiin käsiin, jotka eivät aikoneet tehdä hyvää. Niin oli käynyt ennenkin, mutta ei koskaan yhtä rajusti, selkeästi, alleviivaten.
Ja mitä sen jälkeen tapahtui, kun minä pyysin apua - avunpyyntöni sivuutettiin, todettiin ettei hätää ole, että minä olen vain 15-vuotias, ei mitään hätää - ja hätä oli suurin koskaan.
Tämä on menneisyydessä se kohta, joka repi kaiken kahtia, ja josta me nyt puhuimme. Se vavahdutti minua kuin maanjäristys perustaani, ja niin minä itkin, vapisin, ja terapeutti halusi kuulla vielä lisää, ja lopulta me olimme siellä, mitä syvimmällä.
On tapahtunut paljon muutakin, jota minä vielä kannan itsessäni, kannan tänäkin päivänä, vaikka vuosia on mennyt jo kymmenkunta. Toisille ne ovat ohimenneitä, nopeita hetkiä, pieniä, alle sekunnissa sanottuja sanoja, jotka minulle ovat kasvaneet valtavaksi lohkareeksi sydänalaan. He eivät sitä näe, mutta kun tarpeeksi monta kertaa kuulee tiettyjä sanoja ja sananparsia, alkaa niistä koota sydämensä alle kiviä, jotka sulavat suureksi lohkareeksi ajan oloon.
He ovat voineet heittää minua kivellä, ja se on heille ollut yksi hetki, yksi vaivaton kädenliike, ja nyt minä kannan sitä kiveä itsessäni. Minä kannan itsessäni sitä tosiasiaa, että turvallisuuteni voi koska vain järkkyä. Koska vain joku voi tulla ja rikkoa minun fyysistä koskemattomuuttani. Koska vain. Ja koska se voi käydä koska vain, minä olen jatkuvassa pelon tilassa - minä saan julkisilla paikoilla joskus paniikkikohtauksen, kun tunnen uhan.
Kuka ei ala kantaa pahoja sanoja itsessään, jos kuulee ne sanat tarpeeksi usein, jos kuulee ne monilta, jos kuulee ne jopa tuntemattomilta? En minä sattumalta ajattele, että olen tyhmä, ruma ja huono. Minä olen saanut ne sanat toisaalta ja nyt minä kannan niitä mukanani minne vain minä menen.
Nyt minä kannan sitä painoa. Mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät? Mitä he ajattelisivat, jos he joutuisivat hetken kannattelemaan sitä, mitä minä kannattelen koko ajan? Musertuisivatko he sen alla?
Sanotaan, ettei kenellekään anneta enempää, kuin hän jaksaa kantaa. Se on viheliäisesti sanottu, sillä minä en jaksaisi enää kantaa tätä painoa. Minä olisin mielelläni paljon heikompi, jos saisin kannettavakseni jotain vähän kevyempää. Minä olen väsynyt olemaan vahva.
Minä vaihtaisin kaiken pois,
raskas on kivi kantaa
Vedenselät puhuisivat aamuisin,
kuinka on kaunis maa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti