Höyhensaari

Kun masennus vyöryy päälleni, minun pahin viholliseni on uni.

Toisilta masennus vie unen; minulle se antaa unta, ihanaa, upottavaa unta, jonka aikana kaikki on hetken pehmeää ja turvallista, vain kovin tyhjää. Ja unta riittää, sitä riittää varhaisesta illasta aina iltapäivään, ja jos aamulla ylös pääsenkin, päivä muuttuu sakeaksi väsymyksestä iltapäivään mennessä, ja sitten nukahdan taas.

Uni on kuin saari; irrallaan kaikesta muusta; siksi sitä kai sanotaan höyhensaareksi. 

Höyhensaari, turvapaikka ahdistukselta. Sinne minä niin mielelläni matkustan.

Ennen kärsin unettomuudesta, minkä seurauksena sain unilääkityksen. Unilääkityksen seurauksena olen kuitenkin uninen päivisinkin. Unilääkitys oli kuitenkin tarpeen, sillä lääkärien mielellään tarjoamat melatoniinit ovat pelkkä vitsi henkilöillä, joilla unettomuus on riittävän vaikeaa, kuten minulla oli.

En osaa enää sanoa, kumpi on helvetillisempää, unettomuus vai liikaunisuus. Unettomuus on yksi helvetti, mutta nyt, jälkeenpäin ajateltuna, unettomuudesta selvittyäni, tiedän kuitenkin, että siihen on mahdollinen ratkaisu. (Tietenkään unilääkitys ei toimi kaikilla, mutta minulla se toimi.) Olisin tarvinnut sairauslomaa, mutta en sitä älynnyt hakea ennen kuin romahdin lopullisesti. Sairausloma ja unilääkitys, kunnes tilanne taas helpottaa. Mutta silloin minä painoin menemään vain jopa kahden tunnin yöunella, kunnes romahdin.

Liikaunisuudelle ja jatkuvalle väsymykselle sen sijaan ei voikaan yhtä helposti mitään. On tietysti konstinsa niihinkin, pakottaminen yksi ja urheilu toinen, mutta ne ovat molemmat huonoja ja vaikeita keinoja, jos on kyse vaikeasta masennuksesta niin kuin minun kohdallani.

Pahinta liikaunisuudessa ja masennuksessa on niiden mukanaan tuoma häpeä. Olen niin häpeissäni siitä, etten jaksa, vaikka olen nuori aikuinen ja elämäni voimissa ainakin teoriassa. Elämä valuu ohitseni kuin filminauhana, minä vain makaan paikallani ja katselen, kun aika kuluu. Vaikka minä haluaisin elää. Ehkä pahat kielet eivät sitä usko. Mutta minä haluaisin elää. Minä niin kovasti haluaisin vielä jonain päivänä herätä virkeänä, nousta ja kävellä pesemään hampaita kuin valmiina ottamaan vastaan kaikki haasteet, jotka tulevat; mutta minä en vain pääse ylös sängystä.

Ja sängyssä, kun minulla on aikaa, minä saatan tutkiskella omaa elämääni samalla kun tutkiskelen seinää tai lakanani lankoja. Mikään ei kai estä minua jatkamasta elämääni, mutta silti minä olen pieni ahdistunut, surullinen mytty, joka on poljettu maahan ja murskattu kuin ötökkä. Mikään ei kai estä minua jatkamasta elämääni, teoriassa, mutta käytännössä minä uin omassa arvottomuudentunteessani ja se saa minut masentumaan, se arvottomuuden tunne on kuin kuilu, josta minä en pääse yksin pois. Kaikki tämä syyllisyys, jota kannan, ja jota masennus lisää kuin mylly. Syyllisyys, ja syyllisyys masennuksesta, ja minä olen päättymättömässä kierteessä.

Niin minä matkaan taas höyhensaarille, sinne pehmeään unen maahan, joka upottaa minut syleilyynsä. Siellä on hyvä, hetken on hyvä.