Minä olen elänyt bulimia nervosan läpi jo kerran.
Kaikki tapahtui, kun olin teini-ikäinen. Se alkoi minun ollessani neljätoista ja päättyi aikuisuuden kynnyksellä, kun aloin tehdä hiljaa tiliä elämästäni, ottaa otetta tästä kaikesta, joka minulle tarjotaan.
Minä tosiaan uskoin olevani lihava. Nyt paljastan mittani. Olen 163 senttiä pitkä, lihavimmillani olen painanut 65 kiloa, laihimmillani 49, usein jotain tältä väliltä, teininä noin 57, ja minä uskoin olevani lihava. Mitoilla ei pitäisi olla mitään väliä. Minä en haluaisi pyöriä numeroiden ympärillä, mutta silti kirjoitan ne tähän. Tässä ne ovat, kuin totuuden sanat, minun olemassaoloni totuus, se miten paljon minua on olemassa tässä maailmassa. Minun suhteeni gravitaatioon.
Uskomus lihavuudesta tuli itseinhon lisäksi ulkoapäin: suurin osa minuun kohdistuneista solvauksista liittyi ulkonäkööni, monet kokooni. Kun päivittäin kuulin sanat vitun läski, ei ollut ihme, että peilistä alkoi vähitellen katsoa olento, joka näytti päivä päivältä isommalta. Ja jotta saatoin saada ihmisarvon ja olla muutakin kuin se vitun läski, jota kaikilla oli oikeus ohimennen töniä ja läimiä, minun piti olla laihempi.
Niin minä löysin bulimian. Etsin anoreksiaa, koska uskoin, että siten minusta tulisi luonnostaan laiha, tuon kauhean sairauden avulla. Mutta minä löysinkin bulimian, yrityksen paastota päivät, illan ahmimiskierteen ja lopulta oksentamisen. Ja kun löysin oksentamisen, uskalsin syödä herkkujakin, suklaata, jäätelöä, keksejä, ja oksensin ne sitten. Kierre oli valmis, ja minä olin kierteessä mukana, enkä osannut laittaa sille stoppia; enkä ehkä halunnut. Halusin laihtua, halusin ihmisarvon, halusin olla rauhassa. Olla tasaveroinen muiden kanssa, en enää se vitun läski, johon jokaisella oli oikeus, joka oli tarvittaessa laskiämpäri ja usein pelkkää ilmaa.
Muistan ne vuodet vielä, ne olivat hirveitä. Elin keho nälässä ja pää sumussa. Söin niukasti ja tein pitkiä lenkkejä, sitten ahmin. Olin loputtoman raskas ja aina väsynyt. Koulussa minun oli välttämättä pärjättävä keskimääräistä selkeästi paremmin, minkä vuoksi paiskin töitä niska limassa yötä myöten, jotta saisin täydet pisteet yhteiskuntaopista. Samalla minun piti kestää päivittäistä väkivaltaa koulussa, sillä osa oppilaista oli jostain syystä ottanut oman alennuksensa purkamisen kohteeksi juuri minut, joka en ollut heille koskaan tehnyt mitään pahaa. En vieläkään tiedä, miksi. Silloin ajattelin, että siksi, että olin läski. Mutta minä painoin vain noin 57 kiloa.
Niin minä sitten vietin teini-ikäni, keho pitkässä paastossa, pää toisinaan vessanpytyssä, usein huutavassa nälässä, aina silti samanpainoisena, siitä ahmimiskierre piti huolen. Yhtenä iltana, kun me olimme jo täysi-ikäisiä ja bulimia oli väistymässä, minä kerroin kaikesta parhaalle ystävälleni. "Mutta ei mulla mitään bulimiaa ole, kai", kiirehdin sanomaan, vaikka juuri siitä oli kysymys, ja silloin, vain silloin, minä sanoin sairauden nimen ääneen. Seuraavinakin vuosina, kun jo myönsin syömishäiriöidentiteettini, puhuin epämääräisesti syömishäiriöstä sen sijaan että olisin sanonut sairauden oikean nimen: bulimia nervosa.
Bulimia nervosa on minulle jo tuttu, ajattelen, kun olen varaamassa lääkäriaikaa työterveydestä. Minä tunnen jo bulimia nervosan aika hyvin. Toisinaan ajattelen sitä kuin hyvää ystävää, joka sitten yhtäkkiä puukottaakin selkään. Sellainen bulimia usein on. Se tarjoaa auttavaa kättä, mutta jättää sitten kuitenkin pedoille, jättää ypöyksin eikä enää suojele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti