Koulukiusaaminen

Kahvipöydässä poika sanoi: "Mulla ei oo mitään arvoo."

Häntä oli kiusattu koko peruskoulu.

Kahvipöydässä tyttö sanoi: "Mä olen täysin epäonnistunut ihminen."

Häntä oli kiusattu koko peruskoulu. 

Kahvipöydässä minä ajattelin: "Te ette varmasti halua, että minä istun tässä teidän kanssa."

Minua oli kiusattu koko peruskoulu. 

Heidän sanansa kirpaisivat minua jostain niin syvältä, että poistuin kahvipöydästä vessaan rauhoittumaan, etten olisi alkanut itkeä muiden edessä. Ei mitään arvoa. Täysin epäonnistunut. Kukaan ei toivo minua.

Miten toiselle ihmiselle voi tehdä niin pitkäkestoista, järjestelmällistä, säälimätöntä väkivaltaa, että hän alkaa ajatella itsestään noin? Ettei hän ajattele, että hänellä on mitään arvoa? Että hän ajattelee olevansa epäonnistunut, koko ihminen?

Olen ajatellut sitä jo päiviä, kahvipöytäkeskustelusta asti. Että niin voi tehdä toiselle. Toinen toiselle, ihminen ihmiselle. Ihminen. 

En saisi kirjoittaa tänne tästä. Olen vaitiolovelvollinen. Mutta jos en kirjoita, tulen näine ajatuksineni hulluksi. Näin he sanoivat, elävät ihmiset. Ja mitä minä jätin sanomatta, mutta koko ajan ajattelin.

"Mitä jos menisit terapiaan?" kysyttiin pojalta. Hän vastasi: "Minua ei ehkä kohta enää ole."

"Mikä sinua auttaa noissa oloissa?" kysyttiin tytöltä. Hän vastasi: "Veitsi."

"Mikä auttaa sinua, kun ahdistus iskee?" kysyttiin minulta. Minä vastasin: "Rauhoittavat." Mikä muu? Ei ole mitään muuta, ei mitään työkalua, mikä korjaisi. Oiretta voi siirtää, syytä ei enää, ei koskaan, syy on niin syvällä minussa, että se on osa persoonaani. Minä olen ikuisesti se tyttö yksin koulun pihalla, odottamassa lumipallon osumista.

En ole koskaan kuullut mitään niin lohdutonta kuin mitä nämä poika ja tyttö sanoivat. En koskaan. Miten ihmiselle voi tehdä niin järjestelmällistä, pitkäkestoista, säälimätöntä väkivaltaa, että hän ajattelee itsensä tappamista? Itsensä tappamista. 

Ja mitä sitten tekijät ajattelisivat, jos tietäisivät? Mitä he sanoisivat pojalle, joka sanoi: Minua ei ehkä kohta ole. Mitä he sanoisivat tytölle, jonka koko käsivarsi on täynnä jälkiä menneestä ja nykyisestäkin ahdistuksesta?

Minulle tekijät sanoivat: Hirtä itsesi. Oletko niin angstinen että viiltelet, vitun angstiteini? Itketkö itsesi uneen? Minun on mahdotonta olla ajattelematta, etteivät he toistaisivat näitä sanoja pojalle ja tytölle ja minulle. Pojalle he sanoisivat, että hirtä itsesi, ja tytön kivulle he nauraisivat, ja minua heittäisivät ehkä kivellä.

Minä vihaan väitettä he eivät tiedä mitä tekevät. Ihminen ei voi olla järjestelmällisen väkivaltainen toista kohtaan ja silti tietämätön siitä, että toista sattuu. Ei teini, ei edes lapsi. Se on koko väkivallan perusta: että toiseen sattuu, että toinen pelkää, että toinen ajattelee itsestään niin kuin poika ja tyttö ajattelevat. Ehkä psykopaatti ei sitä ymmärrä, mutta koulukiusaajista vain harva on psykopaatti. He tosiaan haluavat tehdä tuhoa, ja siinä he onnistuvat, koska usein on niin, että heitä on monta, uhreja yksi, uhri on yksin.

He halusivat tuhota minut, koska minä en ollut tyttö, joka mahtuu mukaan kuvaan. Minä olin jotenkin vääränmuotoinen pala siihen ihmisten palapeliin, minä olin ylimääräinen, ja minussa oli jotain, mikä provosoi heitä. He halusivat tuhota minut, ja siinä he osittain onnistuivat, sillä vielä tänäkin päivänä minä ajattelen tavallisessa kahvipöydässä: minua ei haluta tähän, minun ei pitäisi olla tässä, minä olen taakka, joka paikan ei-toivottu.

Ja minä löydän itseni huorittelemasta itseäni, minulla on solvaus joka hetkeen itseäni varten, ja pojat puhuvat minussa yhä, kommentoivat kaikkea, mitä teen, kuin varjo seuraavat minua kaikkialle, kaikkialla. Minä löydän itseni ajattelemasta, etten ole yhtä arvokas kuin toiset. Minä löydän itseni ajattelemasta, etten ansaitse hyviä asioita.

Ja minä tajuan, etten koskaan enää luota kehenkään, en kehenkään, enkä varsinkaan miehiin.

Mutta minä en ajattele, että minua ei kohta ole. En ajattele enää. Tekeekö se minusta selviytyjän? Poika puhui itsemurhasta lakonisesti kuin säästä. Tyttö puhui veitsestä kuin pelastajasta. Minä otan rauhoittavia ja pääsen myrskyn läpi. Mutta eihän myrskyä välttämättä tarvitsisi olla.

Mutta mitä he nyt ajattelisivat, jos tietäisivät tästä? Kuulisivat nämä lohduttomat sanat? Ehkä he katuisivat, mutta he eivät katumuksen kivussakaan koskaan voi päästä lähellekään sitä kipua, jota poika tuntee, jota tyttö tuntee, jota minä tunnen.

Mutta he voisivat myös ajatella: juuri noin siinä oli käyvä, juuri niin on hyvä. Eivät kaikki muutu. Kaikki ihmiset eivät muutu. 

Poika sanoi, ettei häntä ehkä kohta enää ole. Minulle tekijät sanoivat: hirtä itsesi. Ehkä niin sanottiin pojallekin, ja ehkäpä hän vielä hirttää itsensä.