Pakko-oireinen häiriö

Tulen hulluksi pakko-oireisen häiriön kanssa.

Olen kummajainen, jota katsellaan.

Minulla on pakkoajatuksia. Ne ikään kuin tunkeutuvat päähäni jostakin, ja ne ovat epämukavia. Saatan esimerkiksi kesken kahvipöytäkeskustelun ajatella, että entä jos otan kaverin kännykän ja heitän sen seinään tai lyön sitä vasten pöydänkulmaa. Joskus pelkään, että vedän jotakuta turpaan. Joskus päähäni tunkeutuu inhottavia, likaisia seksuaalisia ajatuksia. Toisin sanoen pelkään tekeväni jotain todella moraalitonta, vaikken tosiasiassa koskaan tekisi mitään tuollaista. Toisinaan taas ajattelen väkisinkin epämukavia tai kiusallisia tilanteita, joissa olen joskus ollut. Ne tulevat väkisin ajatuksiini, vaikka yritän työntää niitä pois. Mutta eivät ne mene.

Vielä ehkä pahempaa on sanojen ja lauseiden toistelu. Toistelen perheenjäsenten nimiä tai satunnaisia sanoja, joskus lauseenpätkiä, toisinaan päässäni, usein ääneen. Lause saattaa olla ajatuksenpätkä - ikään kuin ajatus kaikuisi päässäni. Tai se saattaa olla yllättäen päähäni jostain putkahtanut sana. Yhtä kaikki, sitä minä sitten toistelen, toistelen väsyksiin saakka. Saatan myös sättiä itseäni, niin ikään ääneen: nimitellä tyhmäksi ämmäksi ja huoritella. Pahinta on, jos joku kuulee. Siinä sitten selittelet. Koskaan kukaan ei ole kuullut, kun huorittelen itseäni, mutta jos se joskus tapahtuu, en kerta kaikkiaan tiedä, miten selittelen.

Minun on myös yhtenään pakko tarkistaa asioita. Erityisesti oven lukitus, mutta on myös pakko irrottaa johdot pistorasioista. Lisäksi laukku on tarkistettava usein. Puhelin, avaimet, lompakko. Joskus tarkistan jopa, onko läppärini edelleen laukussa. Pahinta ovat tungokset, joissa joku saattaa varastaa jotakin. Eniten pelkään, että hukkaan jotain ja syytän siitä itseäni. 

Nämä oireet ovat raskaita ja ennen kaikkea kiusallisia. Tauti on ankara eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Oireet iskevät yllättäen, eikä niitä pääse pakoon. Ahdistus sinkoilee pään seinämältä toiselle ja pakottaa toimimaan oudolla, hassulla, typerällä tavalla. Uudestaan ja uudestaan, pakonomaisesti, pakkomielteisesti, kunnes ahdistus helpottaa, jos se helpottaa. Ja jos se helpottaakin, se alkaa uudestaan.

Kerran kirjamessuilla eräs minulle tuntematon nainen tuli haukkumaan minut. Olin tarkistanut laukkuni useaan kertaan, ja hän oli hermostunut toiminnastani. Hän sanoi, että hän on erityisherkkä ja että hänen oli vaikea keskittyä, "kun sä touhusit". Pyysin anteeksi, vaikka tapahtunut johtui sairaudesta. Sanat satuttivat minua todella syvältä. Silloin tajusin, että olen kummajainen, jolla ei oireiden takia ole samanlaista oikeutta olla muiden kanssa, kulkea julkisilla paikoilla. Että koska tahansa joku voi loukkaantua oireista.

En tällä hetkellä saa pakko-oireiseen häiriöön apua enkä tiedä, millaista apua siihen edes on saatavilla. Terapia ei netin mukaan auta, eikä yksikään niistä lääkkeistä, joita jo syön. En haluaisi enää yhtään lääkettä lisää, mutta on varmasti pakko ottaa, koska muuten tulen oikeasti hulluksi, ellen ole jo - tavallaan. 

Mutta oireet jatkuvat. Ne toistuvat vaikka hautaan asti, ja minulla menee niiden parissa jopa kaksi tuntia päivästä. Oireet kuluttavat, ne väsyttävät.

Olen kummajainen.