Raiskaus

En tiennyt vielä ennen viime vuotta, että minut on raiskattu.

Ja sitä ennenkin oli vuosia, joina en tiennyt, että minulle oli tosiaan tehty ruumiini yksityisyyttä rikkova teko. Se ei tuntunut muista teoista erilliseltä. Minä olin silloin seitsemäntoista enkä ollut vielä oppinut ajatusta, että ruumiini voisi kuulua minulle. En tiedä, olenko sisäistänyt sitä ajatusta vieläkään tai sisäistänkö ikinä, mutta tänä päivänä jo tiedän, että sellainenkin ajatus on olemassa.

Joka kerta, kun seksuaalisen väkivallan uhrien traumojen työstämiseen kouluttautunut terapeutti käytti tapahtuneesta nimitystä raiskaus, minun selkääni pitkin kulki kylmiä väreitä. Sana on vahva jo itsessään, käytti sitä mistä vain rikkomuksesta. Mutta minusta terapeutti liioitteli. Ei kai mistä tahansa pikku rikkomuksesta voisi käyttää sellaista sanaa.

Tunkeutuminen sukuelimeen tai peräaukkoon peniksellä, sormella tai välineellä on raiskaus, hän sanoi, samoin tunkeutuminen sukuelimellä suuhun.

Olin humalassa kun se tapahtui, ja muistan miten ajattelin: onneksi se käytti vain sormeaan eikä raiskannut, kun mies oli liikuttanut kahta sormeaan sisälläni kuin yhdyntää elehtien. Se teki kipeää ja minä mietin, että tätäkö on seksi.

Olin seitsemäntoista, oli vappu ja minä olin humalassa. Pelkäsin mennä kotiin. 

Pitikö hän minua haluttavana? ajattelin aamulla. Näkikö hän minut kauniina? Näkikö hän minut naisena?

Sinä vappuna maassa oli lunta. Minä olin seitsemäntoista.

En olisi mitenkään voinut tietää, että teko oli raiskaus. Siihen on lukuisia syitä, eikä vähäisimpänä se, että olin humalassa enkä puolustautunut, makasin lattialla ja horjuin, kun yritin nousta. Mutta koko kuvassa sekin on sivuseikka, sillä Suomen laki ei pidä humalatilaa lieventävänä asiahaarana - enää. Koko fyysinen koskemattomuus oli silloin vielä utopiaa. 

Saatoin ihan tavallisena päivänä kävellä koulun käytävällä mennäkseni pisteestä a pisteeseen b, luokasta toiseen, luokasta ruokalaan tai ruokalasta ylös, ja silloin kuka vaan saattoi rikkoa koskemattomuuttani vastaan ja pahoinpidellä kaatamalla kumoon, tönäisemällä päin seinää, heittämällä jollakin esineellä, yksinkertaisesti ehkä lyömällä, läimäyttämällä. Ei mene kauan, että oppii varovaiseksi ja liikkuu sitten pisteestä a pisteeseen b alituinen pelko rintalastan alla.

Kauan ei mene siinäkään, kun oppii, ettei siinä ole mitään eriskummallista, että joutuu pahoinpidellyksi keskellä arkeaan aivan tavallisella kävelyllä kenties lounaalta välitunnille. Toisin sanoen termi fyysinen koskemattomuus alkaa tuntua etäiseltä, jos sellaista osaisi ajatella, se tuntuisi erityiseltä oikeudelta.

Tilanteesta oli näkemys myös psykoterapeutillani, jonka sohvalla istuin kolme ja puoli vuotta. Hän oli psykodynaamista suuntausta edustaakseen hyvin ratkaisukeskeinen, ja kysyikin, miksen huutanut tilanteessa apua - muista ihmisiä oli vain oven toisella puolella. Siihen kysymykseen minulla ei ollut vastausta, ja terävällä kysymyksellään terapeutti saikin minut hiljenemään. Niin, mitä jos olisin voinut huutaa apua?

Tuollaisessa tilanteessa on myös oikein ja vain oikein tehdä fyysistä vastarintaa, terapeutti sanoi. Me pohdimme elämääni jatkumona, syy-seuraus-suhteiden vyyhtenä, ja kyllä minä ilman terapeutin säännöllistä osoittelua näin itse oman elämäni jatkumon: epäonnistumisesta epäonnistumiseen, nöyryytyksestä nöyryytykseen, enkä tee elettäkään pelastaakseni itseäni. Minä annoin aina muiden työntää itseni alas portaita, ja vältin huutamasta edes pelosta ja kivusta, koska se olisi tehnyt vajoamisesta vielä nöyryyttävämpää ja seuraajille hauskempaa. Ehkä humalainen seitsemäntoistavuotiaan pääni ullakon matolla miettikin, pitäisikö nyt pitää ääntä - seksiinhän kuuluu voihke, huohotus, nyt tuntuu hyvältä? Muistaakseni minua sattui, koska en ollut yhtään märkä - mutta fyysinen kipu on sivuseikka silloinkin, kun joku työntää alas portaita tai potkaisee selkään.

Näetkö jatkumon? terapeutti kysyi. Ja minä näin.

Vuodesta toiseen ihmiset nöyryyttävät minua tavalla tai toisella, he käyvät sanoin minun kimppuuni, ahdistavat minut nurkkaan ja syyttelevät, mustamaalaavat, he pahoinpitelevät käsin ja jaloin ja välinein ja he vielä käyttävät minun kehoani omien seksuaalisten mielitekojensa tyydyttämiseen. Ja mitä teen minä? Minä uhriudun, minä seison paikallani, tai minä makaan ja kiemurran kuin kastemato, kun mies työntää kahta sormeaan sisään minun seitsemäntoistavuotiaaseen neitsytvittuuni. Siinä minä makaan, minä en potki, minä en huuda, minä en edes sano ei - minä annan hänen tehdä niin.

Minä annan ihmisten aina tehdä minulle niin. 

Eihän kukaan viitsi kovin pitkään lyödä ihmistä, joka lyö takaisin! Ja minä en lyö takaisin. Se on minun taakkani.

Ja niin me pohdimme minun syyllisyyttäni tapahtuneeseen. Me pohdimme, miten olisi voinut tehdä toisin. Me pohdimme, miten olisin voinut estää kaiken tai hoitaa jälkitilanteen paremmin. Huutaa apua? Taistella vastaan? Lyödä? Soittaa poliisit? Soittaa kaverille? Mennä terveyskeskukseen? Tehdä rikosilmoituksen aikaisemmin?

Mutta aamulla minä vain mietin: olenko minä nyt kerrankin ollut jonkun miehen halun arvoinen.

Ja seuraavina päivinä: olinko niin vastenmielinen, ettei hän halunnutkaan työntyä minuun, edes raiskata minua?

Ja vasta vuosia myöhemmin: annoinko minä hänelle luvan? Halusinko minä - vai pelkäsinkö minä? Minä pelkäsin. 

Kaljalta ja halvalta partavedeltä haisevan miehen kaksi sormea yhdessä tunkeutuivat minun pilluuni, kun minä makasin pikku hameessani pikkuisen liian kovassa humalassa ullakon matolla, kiermusin kuin kastemato ja pidin jonkinlaista ääntä. Ja ehkä minä tosiaan ajattelin: tässä minä olen, minä saan seksiä, joku haluaa minua! Ja niin minä ajattelin, koska päässäni ne miehet huusivat: sinua ei kukaan voi haluta, sinä olet vastenmielisin olento jota maa päällään kantaa, ja minä ajattelin: ei minua voi pitää naisena, ja he sanoivat: pitäisi maksaa jotta panisin sua.

Matolla ajattelin: ehkä ehkä ehkä minua voikin haluta.

Kaljalta ja partavedeltä haiseva mies, musta paita ja sänkeä, en osaa sanoa muuta. Missä hän on ja mitä hän tekee? Onko hän onnellinen? Raiskaako hän muitakin? Hänelle se oli pieni, hauska hetki. Minä muistan sen edelleen, kun joku työntää kaksi sormea vaginaani. Joku, jonka sinne haluan. 

Ensimmäiselle miehelle minun piti selittää, miten olen vieläkin neitsyt, koska en uskalla päästää ketään lähelle. Silloin olin 19. Hän hymyili ja silitti tukkaa, ja yritin totutella hänen sormiinsa vaginassani asiana, joka on hyvä ja hyväntahtoinen asia ja jonka tulisi tuntua hyvältä.

Sitten, noin vuosi sitten, seksuaaliväkivallan uhrien hoitoon erikoistunut terapeutti sanoi: Väkisin tunkeutuminen toisen ihmisen sukupuolielimeen tai peräaukkoon sormella, peniksellä tai esineellä on raiskaus, samoin tunkeutuminen sukupuolielimellä suuhun. Raiskaus se on sormiraiskauskin! Psykoterapeuttini ei koskaan puhunut ylipäätään raiskauksesta vaan hyväksikäytöstä. Tosin niin puhuin minäkin. Kolme ja puoli vuotta istuin hänen sohvallaan, kulutin YTHS:n ja Kelan psykoterapiarahoituksen omien vikojeni perkaamiseen. Terapiassa tajusin, että kaikki tämä kurjuus on oikeastaan omaa syytäni, enkä alkanut ajatella toisin ennen kuin Kriisikeskuksen terapiassa siinä vaiheessa, kun Kelan terapiatuki oli jo käytetty.

Mikset mennyt pois siitä tilanteesta? terapeuttini kysyi. Hän kysyi monesti. Minulla ei ollut vastausta.

Se mies teki väärin, sanoi Kriisikeskuksen terapeutti. Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle niin.

Useina päivinä edelleen, ja nykyään vielä enemmän, sulkeudun omaan itseeni panssarin sisään, kun joku haluaa väkisin koskettaa. Myös sanoilla voi raiskata, eikä minusta ole tähän päivään mennessä tullut niin teflonista, että voisin torjua sanat, jotka tunkeutuvat ei vain vaatteiden vaan ihon alle. 

Minun psykoterapiassani me pohdimme, miten voisin estää sitä kaikkea tapahtumasta uudelleen - sillä se kaikki tapahtuu uudelleen niin kauan kuin minä olen paikoillani, hiljaa, vastalausettakaan sanomatta. Minun pitää olla koko ajan varuillani raiskauksen varalta, sillä se saattaa tapahtua uudestaan, ja se tapahtuu uudestaan, koska minä en puolustaudu vaan uhriudun.

Niin me kolme ja puoli vuotta perkaamme virheitäni ja mietimme, miten voisin puolustautua. Ja ehkä, kun joku sitten haluaa käyttää minua omaksi huvikseen, minä opinkin lyömään, sanoilla tai nyrkillä, tai ehkä veitsellä. Ehkä minä viimein opin väkivaltaiseksi.

Mutta oppisinko minä jonain päivänä ajattelemaan, että saan itse päättää, mitä minun keholleni tehdään?