lauantai 28. huhtikuuta 2018

Hetket

Oli eräitä aamuja, kun kaikki oli raskasta. Olin 15. Jokaisena arkipäivänä minulle sanottiin, että olen arvoton, ja silti minun piti jaksaa nousta sängystä. Löysin sen voiman jostakin ja läpi tammikuun pimeän kävelin kouluun. Se on julmaa ja kohtuutonta. 

Näinäkään päivinä en jaksaisi nousta sängystä. Kaikki vaatii ponnistelua. Olen 25. Kukaan ei tule pakottamaan. Ilmoitan kouluun olevani vuoteen omana, eikä se ole vale, ainakaan melkein. Juon vanhaa kahvia enkä jaksa keittää uutta. Ei huvittaisi pukea sukkahousuja. Vielä vähemmän huvittaa meikata. Sipaisen ripsiväriä kuin ketään se kiinnostaisi. Teeskentelen tätä elämää.

Joinakin päivinä pakotan itseni kävelemään pitkin Turun katuja, vaikka jalat rukoilisivat minua lopettamaan liikkeen. Olen onneton. Päivät täyttyvät samoista liikeradoista, joita kuljen. Kirjastossa sormeilen kirjoja mutten jaksa keskittyä lukemiseen. Minun elämäni koostuu tällaisista asioista, kirjojen sivuista, kitkerästä kahvista, sukkahousuista. Kukaan tämän kaiken kokeva ei voi väittää, etteikö masennus olisi sairaus.

Postia, tiskiä. Laskuja ja pyykkiä. Suruja. Kaikkea kasaantuu.

Eilen unohdin e-pillerin ja olen huolissani. Noudin jälkiehkäisyn ja nielaisin sen Coca Colan kera heti apteekin edustalla. Sellaiset asiat kuin jälkiehkäisy ja taskulämmin kokis täyttävät elämäni. Sellaiset asiat myös estävät elämäni suuntaa kääntymästä, mikäli etinyyliestradioli ja levonorgestraali ehtivät imeytyä ajoissa ja estää munasolua irtoamasta munasarjasta. Iltapäivällä googlailin isompia vuokra-asuntoja huonoilta asuinalueilta sen varalta, että saisin lapsen. Oi ethän munasolu irtoa, hedelmöity, kiinnity. Vielä vuosiin, näihin kauheisiin vuosiin.

Maailma käy koko ajan pienemmäksi. Kaikki ulottuu kahden kilometrin säteelle: asunto, kirjasto, kauppa, terapia, lääkäri, uimahalli. 

Minä kävin koulua 15-vuotiaana ja loputtoman väsyneenä, ja nyt minun pitäisi tehdä sama. Koulussa kukaan ei sano minua läskiksi eikä arvottomaksi eikä huoraksi, mutta en silti jaksa mennä sinne. Silti kannan niitä sanoja mukanani, sillä ne on minuun kirjottu kun minä olen kasvanut, niistä on tullut kasvuni rakennuspalikoita. Läskinä, arvottomana huorana minä kävelen näitä katuja, kaukana sieltä, vuosia sieltä, minä. Nyt minä kävelen Turun katuja enkä tiedä kuka olen.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti