Afrodite

Kun minun ja tukihenkilöni suhde päättyi keväällä 2015, sain häneltä kortin. Siinä oli jumalatar Afrodite, naiseuden, seksuaalisuuden, tanssin jumalatar. Hän kirjoitti korttiin: Sinä olet jumalatar, jalat maassa, silmät taivaissa, hiukset aina hulmuten. Näitä sanoja en unohda koskaan. Silloin minä olin oma sisäinen jumalattareni, oma Afroditeni, juuri löytänyt tanssin, rakastanut ja hajonnut ja noussut, lähtenyt, etsinyt itse oman tieni ja löytänyt sen. Olin vahva, olin aatteellinen, tiesin mikä on oikein enkä epäröinyt sanoa sitä.

Reilun kahden vuoden kuluttua siitä tunsin, että kaikki on menetetty ja minä olen pelkkä heikko maan matonen. Makasin sängyssä ja olin sisältä kuollut, harkitsin ottavani lääkkeitä päästäkseni pitempään uneen. Elämä ympäriltä sammui vähä vähältä, ihmissuhteet, harrastukset, kirjoittaminen, niin, kirjoittaminenkin. Kukat, värit, musiikki, kaikki oli harmaata vaikka oli kaunein kesä. Rakkaus, ystävyys, kaikki poissa.

Sisältä kuollut. Sellainen minä olin. 

Ajatus Afroditesta sisälläni tuntui silloin hullunkuriselta, jopa lapselliselta. Ajatus tanssista, vaikka jalkani eivät jaksaneet liikkua yhtään minnekään. Ajatus silmistä luotuna kohti taivasta, kun ainut mistä jaksoin unelmoida, oli kuolema. 

Sitten tuli yksi päivä, ja minä ajattelin taas: minulla on vieläkin tuli.

Minulla on vieläkin tuli.

Minulla on vieläkin tuli!

Sillä mihin tuli minusta olisi kadonnut?

Minä olen kulkenut läpi helvetin. Minne tuli minusta olisi kadonnut?

Ei se sammu minusta mihinkään, eikä sitä saa sammutetuksi. Tuli on minussa. Se on ollut pitkään piilossa, mutta nyt minä olen löytänyt sen taas. 

On nimittäin päiviä, joina tahdon kuolla, jotta kipu loppuisi. Mutta on toisiakin päiviä.

On päiviä, joina käyn uimassa. On päiviä, joina varaan matkan Prahaan. On päiviä, joina ostan liput Ruisrockiin. On tällaisia päiviä, ja ne suuntaavat tulevaisuuteen.

On päiviä, joina kirjat vievät minut mukanaan, ja päiviä, joina voisin viettää tuntikausia kirjastossa. On avantouintia ja seinäkiipeilyä. Edelleen on musiikki, joka kantaa minun elämääni. On kuitenkin asioita: teetä, palapelejä, kirjastokortti, blogi, mekot, huulipunat, mahdolliset tanssiaskeleet, kyllä tanssiaskeleet. Minä tapailen tanssiaskelia. En kykene tanssimaan, en vaikka kuinka haluaisin, mutta minä haen tanssiaskelia. Askel tuohon, askel syrjään, askel väärään kohtaan, ja minä kaadun. Mutta niin minä vaan taas nousen ja jatkan harhaisia tanssiaskelia, kunnes lopulta onnistun, ja minä tanssin. 

Jumalatar Afrodite, jalat maassa, silmät taivaassa, hiukset hulmuten. Minne menisi minusta jumalatar Afrodite? Minun tekisi nyt mieli suorastaan huutaa: olen elossa, minä olen selvinnyt elossa, minä selviän elossa, oon elossa.

Vaikka joskus häälyn todellisuuden ja todettomuuden rajamailla, niin silti. Vaikka ahdistuksessani olen toisinaan valmis hyppäämään parvekkeelta, niin silti. Vaikka veitsenterä on joskus houkuttelevampi kuin sileä iho, niin silti.

Vaikka joskus on päiviä, joina kieltäydyn syömästä, ja vaikka joskus on päiviä, joina en pysty syömään. Vaikka joskus kuolema tuntuu ainoalta pakokeinolta tästä kivusta.

Silti tulee toisia päiviä.

So come and bring my witches home

I still hold the flame

And let the eyes of wisdom roll

I still hold the flame

Dig deep baby, deep baby

There's so much we can't see baby, see baby

It's you and me so dig deep baby, deep baby

So come along because I still hold the flame