Hetket

Oli eräitä aamuja, kun kaikki oli raskasta. Olin 15. Jokaisena arkipäivänä minulle sanottiin, että olen arvoton, ja silti minun piti jaksaa nousta sängystä. Löysin sen voiman jostakin ja läpi tammikuun pimeän kävelin kouluun. Se on julmaa ja kohtuutonta. 

Näinäkään päivinä en jaksaisi nousta sängystä. Kaikki vaatii ponnistelua. Olen 25. Kukaan ei tule pakottamaan. Ilmoitan kouluun olevani vuoteen omana, eikä se ole vale, ainakaan melkein. Juon vanhaa kahvia enkä jaksa keittää uutta. Ei huvittaisi pukea sukkahousuja. Vielä vähemmän huvittaa meikata. Sipaisen ripsiväriä kuin ketään se kiinnostaisi. Teeskentelen tätä elämää.

Joinakin päivinä pakotan itseni kävelemään pitkin Turun katuja, vaikka jalat rukoilisivat minua lopettamaan liikkeen. Olen onneton. Päivät täyttyvät samoista liikeradoista, joita kuljen. Kirjastossa sormeilen kirjoja mutten jaksa keskittyä lukemiseen. Minun elämäni koostuu tällaisista asioista, kirjojen sivuista, kitkerästä kahvista, sukkahousuista. Kukaan tämän kaiken kokeva ei voi väittää, etteikö masennus olisi sairaus.

Postia, tiskiä. Laskuja ja pyykkiä. Suruja. Kaikkea kasaantuu.

Eilen unohdin e-pillerin ja olen huolissani. Noudin jälkiehkäisyn ja nielaisin sen Coca Colan kera heti apteekin edustalla. Sellaiset asiat kuin jälkiehkäisy ja taskulämmin kokis täyttävät elämäni. Sellaiset asiat myös estävät elämäni suuntaa kääntymästä, mikäli etinyyliestradioli ja levonorgestraali ehtivät imeytyä ajoissa ja estää munasolua irtoamasta munasarjasta. Iltapäivällä googlailin isompia vuokra-asuntoja huonoilta asuinalueilta sen varalta, että saisin lapsen. Oi ethän munasolu irtoa, hedelmöity, kiinnity. Vielä vuosiin, näihin kauheisiin vuosiin.

Maailma käy koko ajan pienemmäksi. Kaikki ulottuu kahden kilometrin säteelle: asunto, kirjasto, kauppa, terapia, lääkäri, uimahalli. 

Minä kävin koulua 15-vuotiaana ja loputtoman väsyneenä, ja nyt minun pitäisi tehdä sama. Koulussa kukaan ei sano minua läskiksi eikä arvottomaksi eikä huoraksi, mutta en silti jaksa mennä sinne. Silti kannan niitä sanoja mukanani, sillä ne on minuun kirjottu kun minä olen kasvanut, niistä on tullut kasvuni rakennuspalikoita. Läskinä, arvottomana huorana minä kävelen näitä katuja, kaukana sieltä, vuosia sieltä, minä. Nyt minä kävelen Turun katuja enkä tiedä kuka olen.

Epätyypillinen syömishäiriö II

Minä päätin parantua ja kas, eihän se menekään niin helposti.

Parane bulimiasta -nimisessä oppaassa sanotaan, että pitää syödä viisi kertaa päivässä: aamupala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala. Oppaassa sanotaan, ettei se lihota, vaan auttaa kehoa toimimaan niin kuin kehon pitää, ja silloin aineenvaihduntakin toimii. Minä en usko sitä. Varmuuden vuoksi jätän ainakin yhden aterian väliin, yleensä päivällisen.

Minä luulin, ettei minulla voi olla syömishäiriötä, koska minä en oksenna enää. (Minä en jumalauta oksenna! Lähellä se on ollut, mutta vain kerran olen rikkonut vuonna 2012 tehdyn lupauksen.) Mutta olinkin väärässä. On olemassa erilaisia häiriintyneitä syömiskäyttäytymisen muotoja, muitakin kuin anorektinen laihuus ja oksentaminen tai ulostuslääkkeet. Sekin on häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, ettei syö koko päivänä mitään ja sitten illalla syö pussillisen sämpylöitä. Tai se, ettei anna itsensä syödä mitään hyvää, ellei ole ensin rehkinyt ylen määrin kuntosalilla.

Että sekin on häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, että ruoka pitää ansaita. Että ei pidä liikkua, jotta saa syödä, vaan on syötävä, jotta voi liikkua.

Nyt minä olen päättänyt lopettaa kaiken häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ja syödä niin kuin käsketään, vaikka sitten väkisin. En ole onnistunut kertaakaan. Tuntuu vaikealta ajatella, että jos olen syönyt yhden ison, lämpimän aterian, minun pitäisi vielä syödä samana päivänä toinen. Lähimmäksi pääsen syömällä kaksi välipalaa päivän aikana, mutta yleensä minulta edelleen jää puuttumaan päivällinen.

Kuukautiseni alkoivat, ja päätin, että nyt on hyvä aika syödä suklaata, jota minun sitä paitsi aidosti teki mieli. Suklaan ansaitakseni minun oli kuitenkin tiputettava päivän kalorisaantia, joten vaihdoin lounaan Skyriin ja välipalalla söin kahvin kanssa kaksi suklaapatukkaa. Syöminen oli hirveän säätämisen takana, ensin ajatustyönä - syödä? ei syödä? - sitten valikoimisena, sitten varovaisena syömisenä. Tällä kertaa olin päättänyt syödä suklaan hitaasti, maistella jokaista palaa, enkä ahmaista niitä kuin joku ottaisi ne pois, niin kuin usein teen.

Suklaasta tuli silti paha olo, vaikka periaatteessa kuukautisilla ja paastolla olin patukat ansainnut. Kotona puristelin vatsaani peilin edessä ja vihasin itseäni.

Vaikka teen korjausliikkeitä, laihtuminen on silti pääasiana mielessäni. Jos alan syödä normaalisti, lakkaan ahmimasta, ja ehkä sitten laihdun, ajattelen. Jos saan aineenvaihduntani taas käyntiin, niin ehkä sitten laihdun. Ja ehkä sitten jaksan liikkua enemmän, ja sitten laihdun. Ajatus siitä, että luopuisin kokonaan laihduttamisesta, on miltei mahdoton. Tuntuu, etten voi elää täyttä elämää tämän kokoisena, vaan minun on oltava hoikka, suorastaan laiha, jotta voin ansaita arvoituksen, jotta voin tuntea olevani arvokas, jotta voin olla arvokas.

Tukihenkilöni laittoi minut kysymään itseltäni viisi kertaa miksi, jotta saisin kiinni siitä, mitä haen takaa. Miksi haluan laihtua? Jotta näyttäisin menestyvältä. Miksi haluan näyttää menestyvältä? Jotta saisin muiden kunnioituksen. Miksi haluan muiden kunnioituksen? Jotta minua kohdeltaisiin hyvin. Miksi? Jotta voisin olla arvokas. Ehkä laihuuspyrkimykseni takana on kuitenkin ajatus siitä, että minä tahtoisin olla arvokas ja riittävä, vaikken olisikaan aina täydellinen. Mutta sellainen tuntuu aivan utopistiselta ja tavoittamattomalta ainakin minulle.

Ehkä voittaakseni häiriintyneen syömisen minun olisi ensin voitettava se voima, joka taivuttaa minua alaspäin, uskomaan, että olen vähemmän arvokas kuin muut, arvottomampi.

Aistit

Nyt minä olen ulkona sairaalasta.

Tällä välin on tullut kevät. Vaikka pääsin kävelylle hoitajan kanssa viereiseen puistoon, en ollut huomannut kevättä aiemmin. En esimerkiksi tiennyt, että jäätelökioskit ovat tulleet Kauppatorille. En ollut nähnyt leskenlehtiä, vaikka monet väittävät nähneensä. Enkä muuttolintuja. Minä olin ollut sairaalassa.

Nyt olen ulkona, ja maailma on taas ihan tässä.

Minä menin uimaan. En tiennyt, mitä muutakaan olisin tehnyt. Kun vesi hellii minua joka puolelta, tunnen olevani turvassa, enkä koskaan ajattele hukkumista. Vesi herätteli tuntoaistiani taas huomaamaan tämän maailman, joka minua ympäröi, maailman, josta olin kuin ulkopuolinen sairaalassaoloaikani.

Viisi aistia. Nämä päivät. Puoli vuotta. Koko maailma on minun. Käden ulottuvilla; minä liian heikko ottamaan vastaan.

Uimahallissa saatoin sulkea silmäni ja sukeltaa pinnan alle kohti pohjakaakeileita, äänet vaimenivat, kulkivat hitaammin, se oli hyvä.

Saunassa käperryin pikku mytyksi ja annoin hien valua pitkin kasvoja ja selkää. Se oli hyvä hetki, sellainen, jona kaikki aiemmat ja kaikki tulevat hetket unohtuivat. Mikään ei hyökynyt päälleni, mikään ei läikkynyt sisällä, ja minusta tuntui, että ehkä minun elämääni on vielä tulossa hyviä asioita.

Mies tuli eilen. Minua hävetti, mutta hän halasi minua lujasti. Me makasimme tunteja sängyssä ja hän silitti minua, eikä kumpikaan sanonut mitään. Silloin minä ajattelin, että kosketus on sanoja voimakkaampaa silloin, kun sanat voisivat täyttää vain puoliksi sen, mitä pitäisi sanoa. Ja niin kuin uimahallin saunassa, siinä minä ajattelin, että ehkä tässä on kaikki.

Seuraavina päivinä olen haahuillut vain kirjastossa tuntikausia päämäärättä, löytämättä edes yhtään kirjaan. Olen kosketellut kirjojen sivuja, vienyt röpelöisiksi luettujen kirjojen sivuja pitkin sormeani kuin piirtäen jokea, olen nuuhkinut sivuja, hengittänyt tarinoita. Kuulen, miten lukusalongissa sivut kääntyvät. Sellainen tekee minut rauhalliseksi. Niin kauan kuin on kirjoja, on toivoa. Niin kauan kuin on kirjoja, ei ole pelättävää.

Jäätelökioskista ostin tötterön, koska niin minä teen aina, kun jäätelökioskit saapuvat - vaikka haluankin sitten oksentaa. Pehmeä makea sulaa kielelleni, minä voin sulkea silmäni ja olla maun kautta olemassa, sekin on hetki, jona kaikki muu unohtuu. Aurinko paistaa kioskille. Ja jossain laulaa lintu, ja toinen lintu vastaa.

Kaiken tämän jälkeen minä tartun niihin. Linnunlauluun, jäätelön makuun, kirjojen tuoksuun, kukkiin, saunan lämpöön. Katupöly, leskenlehdet, musiikki, hedelmien makeus, bensiinin tuoksu. Olla elossa, olla olemassa, olla ulkona sairaalan seinien sisältä, olla taas tässä.

Kevät saapui nopeasti, kun se saapui. Muuttolinnut saapuivat. Maapallo kiertää radallaan ja vuodenajat seuraavat toisiaan. Aurinko nousee, ja aurinko laskee. Niin kaikki tämä jatkaa kiertoaan, ja niin jatkuu elämä.

Sairaalan jälkeen.

Epätyypillinen syömishäiriö

Niin aletaan lopulta puhua myös epätyypillisestä syömishäiriöstä, noin niin kuin potentiaalisesti, vähän sinne päin, yhtenä mahdollisuutena, älä hätäänny, ei välttämättä, mutta ehkä, ei välttämättä, mutta kyllä se nyt siltä vaikuttaa.

On anoreksia ja bulimia ja ortoreksia ja binge eating disorder ja sitten on epätyypillinen syömishäiriö, ja se on näistä kaikista yleisin - se on näitä kaikkia eikä mitään niistä, ja minulla on sitten se. Joskus puhutaan myös epätyypillisestä bulimiasta, sairaanhoitajani kertoo, ahmimishäiriö kuuluu itse asiassa niihin.

Mihin tilanteisiin ruuan ahmiminen sinulla liittyy? sairaanhoitaja kysyy, ja minä huokaisen.

Nälkään se liittyy, ahmiminen. Ja nälkä liittyy siihen, ettei syö, syömättömyys siihen, että on pakko laihtua, pakko laihtua liittyy siihen, että haluan olla arvokas, ja se taas liittyy siihen, etten ole, en kerta kaikkiaan ole.

Olethan sinä, sairaanhoitaja sanoo. Juuri sellaisena kuin olet.

Hän ei ymmärrä mitään. Eivätkä hänen sanansa muuta mitään mistään.

Sairaalasta poikkesin kahville vanhan kaverin kanssa. Hän puhui minulle laihduttamisesta, miten minun pitäisi välttää vehnää ja sokeria, jos tahtoisin laihtua. Oli virhe ottaa pala suklaakakkua kahvin seuraksi, nyt minusta tuntui entistä pahemmalta, vaikka olin päässyt ulkoilmaan vähän tuulettumaan. Samassa keskustelussa kaveri mainitsi, että minulla on isot allit ja näyttävät lääkkeet turvottaneen minua. Erosimme halaten, mutta voin entistä pahemmin. Yritin tehdä vatsalihaksia illalla ennen nukahtamista, mutta yritykseni tuhota suklaakakun ekstrakalorit oli lähinnä säälittävä, melkein yhtä säälittävä kuin minä.

Hän tietää syömishäiriöstä, minä ajattelin nostellessani itseäni ylös alas lattialla, hän tietää syömishäiriöstä ja päästäni vessanpytyssä, ja silti hän sanoo, että minulla on isot allit. Ja onhan minulla, aika pehmeät allit, ja kyllä, lääkkeet turvottavat aika tavalla. Ja minä söin palan suklaakakkua.

Syömishäiriöltä tuo minusta kuulostaa, sairaanhoitaja ynnäili keskustelumme lopuksi. Et syö kun on nälkä, syöt liikaa kun napsahtaa, paastoat ahmimisen jälkeen, ajattelet jatkuvasti ruokaa, soimaat itseäsi syötyäsi, pidät itseäsi lihavana, et usko olevasi arvokas. Käytkö vaa'alla?

Kysymys saa ihoni kananlihalle. En! minä huudan.

Olisi ehkä hyvä tietää painosi ja sen muutokset, sairaanhoitaja varovasti ehdottaa.

Ei, minä sanon, minä pelkään vaakaa kuin kuolemaa.

Minä pelkään vaakaa kuin kuolemaa!

Sairaanhoitaja ei yritä painostaa enempää mutta kirjaa epäilynsä tietokoneelle. Lääkäri tarkistakoon.

Epätyypillinen syömishäiriö yhdessä vaakakupissa, ja kyllä tältä naiselta ongelmia löytyy, se on masentunut, ahdistunut, harhainen ja vielä syömishäiriöinenkin, ajattelevat minua hoitavat lääkärit ehkä. Minä jumppaan huoneessani ja ajattelen ystäväni sanoja: isot allit, oletpa turpea.

Mikä on ulospääsy tilanteesta? Laihtuminen on niistä yksi. Laihtuminen tekisi minusta rakastettavan, eikä ystäväni pääsisi huomauttelemaan alleista eikä suklaakakustakaan. Toinen vaihtoehto on yrittää rakastaa itseään, mutta se on kilometrien päässä, laihduttamisen tuoma onni vain joidenkin kilojen ja nälässä vietettyjen kuukausien päässä.

Laihana pääsisin pakoon kaikkea sitä vihaa ja niitä solvauksia, joita minuun syydetään, ystävätkin minulle huomauttelevat. Laihana minä olisin koskematon; tällaisena aina epäkelpo.

Minä tahdon vain pois.

Masennus

Niin masennus sai minut taas. En jaksa laskea, monettako kertaa. En edes pysty laskemaan. Taas olen pohjalla.

Masennus on niin kuin käärme, se luikertelee huomaamatta ja kietoutuu kuristajaksi kaikkialle. Salakavala eläin, joka minun pitäisi taas hakata kuoliaaksi, mutta en minä osaa, en minä pysty, en pysty taaskaan yksin.

Aivan yhtäkkiä taas - enkö minä tosiaan nähnyt sitä - kaikki on tehtävä hitaasti, varovasti, pienin erin. Kaikki on ylivoimaista.

Esimerkiksi: tänään minä puin sukkahousuja, enkä minä millään olisi jaksanut. Kun toinen jalka oli sukkaosassa, tuntui olleen liikaa vaadittu, että vielä toinenkin sukka pitäisi etsiä ja vetää housut vielä ylöskin, minähän pystyin jo vähään enkä minä pysty enempään. Samoin liikaa vaaditulta tuntuu ottaa kolmea lääkettä aamuisin, minä en jaksaisi aina edes niitä yksiä.

Kaikenlaisia asioita. Vie roskat, maksa laskut, pese hiukset, meikkaa - ja puhdista meikit, pue kengät jalkaan, pese pyykit, vaihda lakanat, tee helvetti sentään ruokaa, keitä edes kahvit, ja kaikki se on niin kovin raskasta. Sitä on minun masennukseni. Ja sitten minun pitäisi vielä pitää huolta itsestäni. Syödä, liikkua, tavata ihmisiä, olla mukana kaikessa. Liikaa vaadittu, liikaa.

Minä olen taas masentunut, vaikka eikö tässä olla jo oltukin. Yläasteella elämästä katosi kaikki ilo, tietysti, minuahan pahoinpideltiin joka päivä. Lukiossa taas romahdin työtaakan alle. Yliopistossa oli pakko jo hakea apua, koska aikuisena kukaan ei enää tullut kotiin vahtivaan, vaatinut että syön, vaatinut että peseydyn. Minä tunnen suurta epätoivoa. Vuodet kuluvat, ja toiset niistä ovat hyviä, useat niistä ovat kuitenkin väsyttäviä.

Minä häpeän masennusta. Häpeän sitä, että päivät vain kuluvat ja minä olen nuori, ja minä haluan vain pysyä sisällä, mieluiten sängyssä, silmät kiinni, koska tämä elämä on liikaa, tätä elämää minä en kerta kaikkiaan jaksa elää. Kaiken lisäksi, minun kiusakseniko, tuolla on kevät, ja ihmiset tuntevat itsensä onnellisiksi, ihmiset tuntevat olevansa täynnä voimaa. Minä vain voisin nukkua elämäni ohi, koska kaikki muu, kaikki muu on liikaa.

Olisipa minulla jokin oikea sairaus! minä karjun sairaanhoitajalleni. Ja sitten pelkään, että se oikea sairaus tulee ja minä saan syövän, ja sitten toivon: olisipa minulla vain masennus. Vaikka miten masennus voi olla vain, miten se voi olla vain, että en jaksa elää? Jos minä valitsisin tämän, minä valitsisin toisin. Kaikki epäilijät haluaisin tänne osastolle katsomaan näitä ihmisiä, jotka heijaavat itseään puolelta toiselle, ja sitten kysyisin: ovatko hekin valinneet tilansa?

Minun masennuksessani ei ole mitään hohdokasta, ei mitään hienoa, ei mitään ihailemisen, romantisoimisen arvoista. Minä en jaksa pestä tukkaani, minä juon vanhentunutta kahvia koska en jaksa keittää uutta, minä syön eineskeittoja, minä katson tv-sarjoja sarjojen perään, minä pesen tukkani aina huomenna, minä väsyn jos joudun kävelemään Kupittaanpuiston laidasta laitaan. Minä en jaksa maksaa laskuja, minä en jaksa vastata ystävieni lähettämiin viesteihin, minä en jaksa varata pyykkivuoroa, mennä pesemään pyykkiä. Minä tahtoisin vain nukkua.

Nyt minä olen sairaalassa, koska minä en jaksa elää - ja oikeasti siksi, että minusta seinät joskus liikkuvat ja kaatuvat päälle. Näiden seinien sisällä minusta pitäisi tulla taas eläjä, päästä kiinni normaaliin elämään. Muistikirjaan merkitsen kaikkea, mitä haluaisin vielä tehdä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta. Tivoleita ja hattaroita, uimista Mustassameressä ja Kaspianmeressä, voikukkaseppeleitä, kasvimaa. Ne ovat tavallisten, onnellisten ihmisten asioita, ja niistä minä olen osaton. Täällä, näiden seinien sisällä.

Helpompaa olisi, jos tietäisi, että tämä taas joskus loppuu. Joskus on päivä, jona minä jaksan pukea sukkahousut ilman, että väsyn ensimmäisen sukan jälkeen. Mutta kukaan ei voi sitä luvata, kukaan ei voi luvata, että tulee vuosi, jonka jälkeen masennusta ei enää tule.

Milloin sinä oikein paranet? kysyi ystäväni. Minä olisin halunnut osata vastata.

Jotta minä pääsisin pakoon, minun on tapeltava masennusta vastaan, sillä minä tiedän, että menneisyyden kahleet pitelevät minua nyt poikkeuksellisen vahvasti, ja ihmiset menneisyydessä nauravat, he nauttivat siitä, että minä kärsin, ja minä roikun heidän edessään löyhässä hirressä. Minä tahdon näyttää niille, että minä voitan, minä voitan vielä, vielä kahleet katkeavat, eikä menneisyys pidä minua haarukassaan.

Ja mikä minut pelastaa? Minä olen aina pelastanut itse itseni. Ehkä minä teen sen taas. Minä olen ainut, johon luotan.

Pelasta minut, minä sanon, pelasta.

Maria Magdalena II

Sinä sait tietää kaiken ja minä tiedän, ettet sinä jaksa sitä kantaa. Suurin niistä on rakkaus, mutta kaikkea se ei kestä, eihän se kestä kaikkea, kun minä olen tässä.

Minä olen kalterien takana. Nuori nainen, menneisyys mukana, tulevaisuus takana, ja tämä hetki on tässä, tämä yksi hetki ennen kuin uni päättyy.

Maailma ulottuu sairaalan säteelle, ovesta huoneiden kulmiin ja katosta lattiaan. Minä makaan täällä ja tuijotan ikkunaa vasten hakkaavaa tammea, jonka lehdet alkavat kenties versoa sinä aikana, jonka täällä vietän. Toivon, etteivät ala.

Sitten toisaalta minä voisin pysyä mukana maailman kierrossa, kun näkisin puun muutoksen, hiirenkorvat, lehdet, kellastumisen, kuoleman. En tiedä, kauanko olen täällä. Ehkä hiirenkorviin, ehkä kellastumiseen, ja ehkä minä kuolen ennen tammenlehtiä.

Maailma ulkona, kasvit ja päivänkierto, vuodenkierto, kuunkierto, minä seinien sisällä, tässä, kaltereiden takana.

Tässä olen minä. Sen säteen sisällä, joka jää sairaalan seinien väliin. Yhtenä kappaleena. Sairaalan valkoisissa. Sinun morsiamesi, valkoisissa. Näkisitpä läpi seinän, kuinka kauniina sinua odotan, ja kuinka alttiina. Valmiina.

Sinä sait kuin saitkin tietää totuuden, jota sinulta peittelin. Olenkin hullu. Nimeni on Maria Magdalena, Raamatun syntinen nainen, likainen, ja minä olen kaikki, mitä minulla on antaa. Kunpa se sinulle riittäisi, ja jos ei, niin olkoon kuolema minun.

Sinä sait tietää kaiken, kaiken kerralla. Kaikki oli puhallettava ilmaan kerralla, sillä eihän yhtä tunnustusta, huomaamatonta, huomaakaan. Kaikki kerrallaan, laskematta, kannet auki. Paljastin aivan kaiken. Nämä kirjoitukset jääkööt muistoiksi tulevaisuuteen, sitten kun minua ei enää ole.

Sinä sait tietää kaiken. Silti sinä olet vielä siinä. Mutta kuinka kauan. Kuinka kauan sinä kestät. Voisitko hakea minut pois täältä. Hae minut pois, jos siltikin rakastat.

Mutta kuinka sinä koskaan pääset minut hakemaan? Kalterit ovat tiellä ja ovet säpissä. Täällä ei kukaan kosketa. Minne kaikki rakkaus on kadonnut.

Ehkä kiipeäisit ikkunalleni pitkin tammea, ja vaikka väliimme jäisivät ikkuna ja kalterit, sinä olisit sentään siinä, ja kaikki muu saisi unohtua. Kaikki valheeni, joissa me elimme, joiden voimalla, joiden ansiosta.

Tämä onkin osani.

Tekstissä on vaikutteita ja otteita Paula Vesalan lauluteksteistä Maria Magdalena, Heliumpallo ja Tequila.

Suljettu

Totta se on: minä olen suljetulla.

Kerrataanpas vielä: 25 vuotta, maisterisnainen, äidinkielenopettaja, ihan oikeasti aikuinen, perusterve suomalainen, voi jumalauta. Suljetulla osastolla. Minä olen kuulkaas niitä parempia ihmisiä, joille näin ei kuulu käydä. Niitä keskiverto-onnellisia keskiluokkaisia keskivertoihmisiä, joille näin ei käy. Ja ulospäin niin saatanan onnellinen, ettei kukaan arvaa. Huoliteltukin, niin lukee tiesittekös B-lausunnossani. Huoliteltu.

Olen pettänyt kaikki joutumalla suljetulle osastolle. Miehen, jolle valehtelin olevani sosiaalinen ja reipas. Perheen, joka on minut jaksanut kasvattaa. Yhteiskunnan, koska minun pitäisi nyt alkaa maksaa takaisin sitä koulutusta, jonka yhteiskunta on minulle kustantanut.

Suljetulla osastolla.

Masentunut ja psykoottinen. Seinät liikkuvat ja kaatuvat, lattia on vino, kellon viisarit pyörivät väärään suuntaan ja joku huutaa minulle nimeäni ja kuiskii outoja tavuja. Psykoottisesti masentunut. Masentunut, psykoottisesti. En tahdo kuolla mutta tunnen, miten kuolema on tulossa hakemaan minua. Laitoin kotona oven turvalukkoon kuin se suojelisi minua, ja sitten revin töpselit irti ja kävin odottamaan. Kaikki selvisi miehelle ja nyt minä olen täällä.

Joka päivä ulkoilemme hoitajan kanssa kahdesti kolmenkymmenen minuutin verran viereisessä puistossa. Minua hävettää voida näin huonosti näin kauniina päivänä. Kevät on ylipäätään se aika, jona minua alkaa usein masentaa, koska oletusarvoista olisi olla iloinen ja täynnä elämää niin kuin nuokin ihmiset tuolla, tai nuo linnut, nehän parittelevat menemään ja kohta niiden poikaset huutavat elämäänsä, jumalauta minä en jaksa. Miten minusta muka on eläjäksi, yhteiskunnan osakkaaksi, äidiksi, puolisoksi, kun en jaksa pitää itseänikään kasassa?

Lääkkeitä on paljon, ihan turhan paljon, kapseleita ja pillereitä aamuin illoin. Nielen kiltisti kaiken, koska olen luonteeltani hyväntahtoinen, vaikka haluaisin sylkäistä osan pois, ne tekevät minusta sumuisen ja hitaan, liikun kulmikkaasti ja minun on vaikeaa aloittaa liikkeitä. Minusta tuntuu vaikealta ajatella, että vaikka lääkkeet pitävät minut kiinni tosimaailmassa ja poissa harhamaailmasta, ne silti oikeasti parantaisivat minut. Ne saavat minut vain menemään tilasta toiseen, tekevät minusta väsyneen ja poissaolevan. Ja sitten minuun ahdetaan toista lääkettä, tänä päivänä vortioksetiinia, jotta pääsisin liikkeelle. Makaan paljon sängyssä.

Ruokailemme yhdessä. Minulla on lääkkeiden takia kova ruokahalu, mutta yritän taistella sitä vastaan, koska olen päättänyt kadota maailmasta myös fyysisesti. Onneksi kukaan ei sano mitään vaan saan syödä juuri niin vähän kuin tahdon. Oma ruumis, huutava nälkä, hitaasti paljastuvat kylkiluut ovat minulle ainoa todiste siitä, että vielä, täälläkin, minä vastaan omasta ruumiistani, omasta itsestäni, että kaikki on kontrollissa.

Suljettu. Ajattelen seiniä, erityisen fyysistä vankilaa, joka erottaa minut maailmasta niiden ulkopuolella, todellisesta maailmasta ja elämästä, niinkin voi sanoa. Seinät myös estävät minua menemästä kotiini ja nielemästä purkillista pillereitä tai hyppäämästä parvekkeelta. En tiedä, tekisinkö sitä sittenkään, vaikka puhun siitä joskus useinkin. En tiedä, olenko sitä tyyppiä. Mutta nyt ainakin varmistetaan, ettei se pääse tapahtumaan, ja pitkät johdot ja kynät ovat toisaalla. Jos en pääsisi koneelle, kuolisin, kun en voisi kirjoittaa. Kirjoittaminen pitää minut jotenkuten mukana elämässä, vaikka täällä minä istun seinien sisällä erossa koko muusta maailmasta.

Suljettu. On minut suljettu vankilaan ennenkin, kun toiset tekivät tiukan piirin ja jättivät minut yksin yksinäisyyteeni. Tämä ei ole minulle uutta. Suljettu - ja niin minäkin suljin itseni kiinni, suljin itseeni, piirsin tiukat rajat. Ja tänä päivänä minä istun täällä miettimässä, miten minä pääsisin sisältäni joskus pois, takaisin toisten pariin.

Suljettu. Minä olen sittenkin sellainen nainen, joka puhuu kuolemasta.