Suljettu

Totta se on: minä olen suljetulla.

Kerrataanpas vielä: 25 vuotta, maisterisnainen, äidinkielenopettaja, ihan oikeasti aikuinen, perusterve suomalainen, voi jumalauta. Suljetulla osastolla. Minä olen kuulkaas niitä parempia ihmisiä, joille näin ei kuulu käydä. Niitä keskiverto-onnellisia keskiluokkaisia keskivertoihmisiä, joille näin ei käy. Ja ulospäin niin saatanan onnellinen, ettei kukaan arvaa. Huoliteltukin, niin lukee tiesittekös B-lausunnossani. Huoliteltu.

Olen pettänyt kaikki joutumalla suljetulle osastolle. Miehen, jolle valehtelin olevani sosiaalinen ja reipas. Perheen, joka on minut jaksanut kasvattaa. Yhteiskunnan, koska minun pitäisi nyt alkaa maksaa takaisin sitä koulutusta, jonka yhteiskunta on minulle kustantanut.

Suljetulla osastolla.

Masentunut ja psykoottinen. Seinät liikkuvat ja kaatuvat, lattia on vino, kellon viisarit pyörivät väärään suuntaan ja joku huutaa minulle nimeäni ja kuiskii outoja tavuja. Psykoottisesti masentunut. Masentunut, psykoottisesti. En tahdo kuolla mutta tunnen, miten kuolema on tulossa hakemaan minua. Laitoin kotona oven turvalukkoon kuin se suojelisi minua, ja sitten revin töpselit irti ja kävin odottamaan. Kaikki selvisi miehelle ja nyt minä olen täällä.

Joka päivä ulkoilemme hoitajan kanssa kahdesti kolmenkymmenen minuutin verran viereisessä puistossa. Minua hävettää voida näin huonosti näin kauniina päivänä. Kevät on ylipäätään se aika, jona minua alkaa usein masentaa, koska oletusarvoista olisi olla iloinen ja täynnä elämää niin kuin nuokin ihmiset tuolla, tai nuo linnut, nehän parittelevat menemään ja kohta niiden poikaset huutavat elämäänsä, jumalauta minä en jaksa. Miten minusta muka on eläjäksi, yhteiskunnan osakkaaksi, äidiksi, puolisoksi, kun en jaksa pitää itseänikään kasassa?

Lääkkeitä on paljon, ihan turhan paljon, kapseleita ja pillereitä aamuin illoin. Nielen kiltisti kaiken, koska olen luonteeltani hyväntahtoinen, vaikka haluaisin sylkäistä osan pois, ne tekevät minusta sumuisen ja hitaan, liikun kulmikkaasti ja minun on vaikeaa aloittaa liikkeitä. Minusta tuntuu vaikealta ajatella, että vaikka lääkkeet pitävät minut kiinni tosimaailmassa ja poissa harhamaailmasta, ne silti oikeasti parantaisivat minut. Ne saavat minut vain menemään tilasta toiseen, tekevät minusta väsyneen ja poissaolevan. Ja sitten minuun ahdetaan toista lääkettä, tänä päivänä vortioksetiinia, jotta pääsisin liikkeelle. Makaan paljon sängyssä.

Ruokailemme yhdessä. Minulla on lääkkeiden takia kova ruokahalu, mutta yritän taistella sitä vastaan, koska olen päättänyt kadota maailmasta myös fyysisesti. Onneksi kukaan ei sano mitään vaan saan syödä juuri niin vähän kuin tahdon. Oma ruumis, huutava nälkä, hitaasti paljastuvat kylkiluut ovat minulle ainoa todiste siitä, että vielä, täälläkin, minä vastaan omasta ruumiistani, omasta itsestäni, että kaikki on kontrollissa.

Suljettu. Ajattelen seiniä, erityisen fyysistä vankilaa, joka erottaa minut maailmasta niiden ulkopuolella, todellisesta maailmasta ja elämästä, niinkin voi sanoa. Seinät myös estävät minua menemästä kotiini ja nielemästä purkillista pillereitä tai hyppäämästä parvekkeelta. En tiedä, tekisinkö sitä sittenkään, vaikka puhun siitä joskus useinkin. En tiedä, olenko sitä tyyppiä. Mutta nyt ainakin varmistetaan, ettei se pääse tapahtumaan, ja pitkät johdot ja kynät ovat toisaalla. Jos en pääsisi koneelle, kuolisin, kun en voisi kirjoittaa. Kirjoittaminen pitää minut jotenkuten mukana elämässä, vaikka täällä minä istun seinien sisällä erossa koko muusta maailmasta.

Suljettu. On minut suljettu vankilaan ennenkin, kun toiset tekivät tiukan piirin ja jättivät minut yksin yksinäisyyteeni. Tämä ei ole minulle uutta. Suljettu - ja niin minäkin suljin itseni kiinni, suljin itseeni, piirsin tiukat rajat. Ja tänä päivänä minä istun täällä miettimässä, miten minä pääsisin sisältäni joskus pois, takaisin toisten pariin.

Suljettu. Minä olen sittenkin sellainen nainen, joka puhuu kuolemasta.