Kaleidoskooppi

Muistot ovat kaleidoskoopin loputtomasti muuttuva näkymä. Sinun muistosi, ja minun. Yhteistä niille ovat palat, joista neovat järjestyneet kummallekin omanlaisikseen kuviksi. Ethän pahastu, että elääkseni minun on kerrottava kuvat niin kuinne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka

Entinen koulukiusaajani pyörii yliopistolla samoissa rakennuksissa kuin minä. Hän kiusasi minua muun muassa kääntämällä ystäväni minua vastaan, puhumalla takanapäin paikkansapitämättömyyksiä ja arvostelemalla esimerkiksi ulkonäköäni ja perhettäni. Hän ostrakisoi minua. On kammottavaa huomata, että hän on päässyt elämässä eteenpäin. Hän opiskelee nykyään psykologiksi. Ja se on vielä kammottavampaa.

Mutta ei hän varmaan muista asiaa samoin kuin minä.

Hän varmaan muistaa minut sellaisena ihmisenä, joka sietikin jättää yksin, joka ansaitsi sen kaiken.  Hän varmaan näki minut potentiaalisena pahantekijänä, jopa hirviönä. Hän varmaan näki minun ulkonäköni arvostelemisen arvoisena ja minun perheeni omaa perhettään huonompana. Ja ennen kaikkea hän ajatteli sitä, miten sanoin häntä itsekkääksi sen jälkeen, mitä hän teki. Ja silloin minä olin tarinan pahis.

Mutta itse asiassa luulen, ettei hän muista ollenkaan koko asiaa. Hänelle se on nykyään yhdentekevää. Onhan mennyt jo kymmenen vuotta. Hän on unohtanut. Hän ei vain tiedä, ja miksi tietäisi, että minä kannan edelleen taakkaa.

Taakkaani minä kannan terapiaan. Siellä minä kerron asiat niin kuin ne itse muistan, ja miten minä muistelenkaan: yksittäisiä päiviä, yksityiskohtia, pieniä juttuja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota kutsutaan elämäksi - tarkalleen ottaen minun elämäkseni.

Kerron terapeutille, miten muistan kaiken - miten muistan itseni niinä vuosina.

Muut muistavat minut tietysti eri tavalla. He muistavat lapsellisen ääneni, huonon ryhtini, lyhyet hiukseni. He muistavat pätemisen tarpeeni, tarpeeni osoittaa olevani riittävä, sen, miten vastasin aina kun kysyttiin. He muistavat vääränlaiset vaatteeni. He muistavat ylitsepursuavan, hersyvän persoonani, jota en pystynyt pitämään kurissa. Minun persoonani provosoi, sen he muistavat.

He muistavat, että oli oikein satuttaa minua; ja ennen kaikkea he muistavat sen, miten helppoa minua oli satuttaa.

Muut muistavat minut eri tavalla, aivan eri tavalla. Muistavat kaiken sen. Mutta elääkseni minun on kerrottava kaikki tämä niin kuin se minussa on. Minä kannan sitä tarinaa niin.

Tietysti minä olen tarinan moraalinen voittaja. Omasta mielestäni olen. En ole tehnyt mitään väärää, vaan minua kohtaan on tehty väärin. Muiden motiivit ovat yhdentekeviä, sillä he ovat tehneet väärin. Luultavasti heillä on motiiveja. En tahdo tietää niitä. Motiivit tekojen taustalla eivät oikeuta tekoja. Minä olen moraalinen voittaja, tietysti, omasta mielestäni, koska minä muistan tarinan niin kuin se minussa on.

Ja vaikka minäkin olen vain vajavainen ihminen, ja vaikka minäkin olen tehnyt virheitä, minulla on oikeus ajatella, että minä olen ollut oikeassa ja että he ovat olleet väärässä, sillä minä olen väkivallan uhri. Minulla on oikeus ajatella, että minä en ole se tarinan paha, se tarinan huono; minä en satuttanut ketään.

Niin me törmäämme yliopiston kirjaston käytävillä, kiusaajani ja minä, ja meidän katseemme kohtaavat. Niistä katseista sen tietää: kumpikin tunnistaa toisensa. Kumpikaan ei tervehdi. Tietenkään. Minä näen hänen katseessaan edelleen ivaa; hän näkee minun katseessani alentuvuutta. Oli niitä sitten tai ei, asemat ovat edelleen samat. Hän on voittaja, minä olen häviäjä. Hän on sankari, minä olen luuseri.

Sankari minä olen vain omassa tarinassani. Minä, vajavainen yksilö, joka tekee virheitä. Mutta minä selvisin, ja tämä on kaikesta huolimatta minun elämäni.