Kirjoituksia pakenemisesta II

En tiedä, miksi aloitin tämän blogin.

Minulla oli jo blogi, vielä ihan suhteellisen suosittu. Sata rekisteröitynyttä lukijaa, satoja anonyymeja, ja useita klikkauksia päivässä. Mihin tarvitsin uutta blogia?

Kai minun ajatukseni oli, että kirjoittaisin itseni ulos näistä vankiloista. Se käy ilmi eräästä vanhasta postauksesta. Kaipa olen ajatellut jotain sen suuntaista, että jos kirjoitan, tulen jollain lailla vapaaksi. Mutta olen viime aikoina tuntenut itseni yhä pahemmin vangiksi. On pahoja oloja.

Halusin aloittaa jotain alusta. Mutta kuinka aloittaa alusta, kun on syvemmällä kuin koskaan? Suunta on vain ylöspäin ja niin edelleen, tiedän kyllä, mutta silti. Ei siinä tilassa voinut tehdä sankaritekoja. Minä olin osastolla, sen jälkeen sairauslomalla. Minun olisi pitänyt keskittyä pitämään itsestäni huolta.

Kirjoitin tuolloin, 3.2.2018, näin: "Tässä kerron teille tarinan naisesta. Nainen aikoo paeta. Kahle kahleelta, vaikka siinä menisi koko elämä. Vankila vankilalta. Kuriton ajatus irti päästämisestä. Vapaus kaikista tärkeimpänä arvona, joka on naiselle utopinen mutta useille mahdollinen. Ja vaikken voi luvata, että nainen pääsee vapaaksi täysin tai edes yhdestä vankilasta, niin hän on nyt lakannut seisomasta vastarinnatta."

Mutta vastarinta, jos sitä on ollut, on murtunut. Minua voisi riepottaa niin kuin on menneisyydessä riepotettu. En tietäisi silti, mitä tehdä. Menen tilanteissa aina lukkoon. Blogia olen pitänyt puolitoista vuotta. Voin paremmin, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen kauhea surkimus, joka ei pysty juoksemaan varjoaan nopeammin.

Blogin alaotsikko oli alun perin Kirjoituksia pakenemisesta. Kun kävi ilmi, etten olisi lähdössä mihinkään - että menneisyys edelleen pitelisi minua kahleissaan - vaihdoin blogin alaotsikon Kirjoituksiksi vankilasta. 

Blogini Pinnan alla on muuttunut. Se oli ennen aurinkoinen, kaunis, paranemiseen tähtäävä blogi. Kirjoitin kauniisti itsestäni ja muista. En hetkeäkään epäillyt, ettei paraneminen olisi mahdollista. Ajatukseni olivat ihmismyönteisiä ja pehmoisia, lämpimiä, olin vastaanottavainen ja lempeä. Tahdoin kaikille, myös itselleni, hyvää.

Nyt blogi on kaikkea muuta. Se on synkkä ja ruma eikä suinkaan tähtää paranemiseen, koska paranemista ei ole edessä. Kirjoitan itsestäni rumasti, toisinaan myös muista, pelkäämättä sitä, että jonain päivänä menetän lukijoideni tuen. Aloin muuttua suorasanaiseksi ja kärkkääksi enkä enää pyydellyt mielipiteitäni anteeksi.

Toisaalta pidän blogista itse nyt enemmän. Se on minusta syväluotaavampi. Pidän myös salaa siitä, että osaan sanoa mielipiteeni pahoittelematta, vaikka mielipiteet olisivatkin valtavirran vastaisia. Ennen pelkäsin, että suututan jonkun. Jos kirjoitin jotain ironisesti, kirjoitin postauksen loppuun varmuuden vuoksi, mitä olin oikeasti tarkoittanut - ikään kuin lukijani eivät olisi voineet ymmärtää ironiaa. 

Koko ajan olen kirjoittanut osittain itseäni varten. Nyt kirjoitan lähestulkoon itseäni varten. En enää mieti, miten kosiskelisin lukijoita. Se on näkynyt tilastoissa - klikkauksia on paljon vähemmän - mutta enää en ajattele, että tärkeintä on iso määrä klikkauksia. Olen tinkimättömämpi. Olen suorasanaisempi.

Jotkut lukijat ovat pysyneet matkassa pitkäänkin. Kiitos kaikille teille, ja kiitos uusillekin. Olette auttaneet minua jaksamaan.

Siinä missä Pinnan alla on muuttunut, on tämä blogi ollut aina synkkä ja suruisa. Sen kertoo jo blogin ulkoasukin, mustaa, valkoista, punaista, mustavalkoinen kuvitus. En ole halunnut olla aurinkoinen, kun mieleni ei sitä ole. Olen halunnut vuodattaa. Ehkä siksikin tämä blogi on olemassa.

Miksi kirjoitan itsestäni niin rumasti? Mitä minä siitä saan? Eikö se jäydä minua sisältä? - Mutta minä olen väsynyt olemaan positiivinen, kun mielialani ei sitä ole. Ja ehkä minä saan hyvääkin oloa siitä, kun sanon, miten asiat todella ovat. Kun en yritäkään kaunistella, enkä pidä naamiota.

En näe itsessäni nyt mitään hyvää, enkä usko, että muutkaan näkevät. He, jotka sanovat jotain kaunista, valehtelevat, ehkä hyvyyttään, kuten hyvät ystävät, ehkä taas työnsä puolesta, niin kuin nuorisotyöntekijät. En osaa kirjoittaa tähän mitään fiksua ja filosofista.

Se, mikä on positiivista, on, että pystyn nyt kirjoittamaan koulukiusaamisesta ihan uudella tavalla. Pystyn olemaan avoin, kirjoittamaan jopa sen sanan. Sanomaan, että kyllä, minä olen entinen koulukiusattu. En siksi, etten häpeäisi sitä enää - kyllä minä edelleen häpeän - vaan siksi, että jos en sano sitä ääneen, en koskaan voi käsitellä sitä. En koskaan toivu siitä, vaan se kulkee mukanani hautaan saakka, muta voin ehkä oppia elämään asian kanssa.

Yritän parhaani mukaan olla hyvä ihminen. Teen parhaani. Kohtelen muita hyvin. Kyselen, kuuntelen. Asetan muut itseni edelle. Silti minua lyödään lokaan ja minua nimitellään. 

Kaiken tämän kielteisyyden keskellä on kuitenkin yksi ajatus, josta en luovu.

Se, että tämänkin elämän voi elää.

Kaikesta huolimatta.

Huolimatta kaikesta.

Vaikka usko joskus horjuu.

Tämänkin elämän voi elää.