Heikkous

Kävi ilmi, että minulla ja tuttavallani on eräs yhteinen linkki menneisyyteen: nimittäin minun koulukiusajaani. Tuttavani on koulukiusaajani nykyinen ystävä. Asia tuli puheeksi, ja minä sanoin pahaa verta kaihtamatta, mitä tuo ihminen on minulle tehnyt.

”Mutta on silläkin ollut tosi paska elämä”, tuttavani kuittasi.

”Silti”, sanoin ja tuohduin. Tapani mukaan menin sanattomaksi ja purankin nyt tätä suuttumusta blogiin sen sijaan, että olisin purkanut sen siinä tilanteessa, sille henkilölle.

Sillä kyllä, silti. Hänelläkin on voinut olla paska elämä, mutta silti hän on entinen koulukiusaaja.

Tuo kortti on pelattu kautta aikain aina koulukiusaamisesta puhuttaessa, niin myös silloin, kun minun kiusaamistani selviteltiin (tai ”selviteltiin”). Että niillä on varmaan paha olo. Niillä on yhtä lailla paska elämä.

Sillä kaikki minun kärsimykseni tehtiin mitättömäksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää heitä. Ehkä sillä yritettiin lohduttaa minua, mutta se ei lohduttanut. Minä olin uhri, eivät he. Ja se minun olisi toden totta pitänyt sanoa tuttavalleni.

Sillä minä olin uhri; ei tuo koulukiusaaja. Oli hänen elämäänsä ehtinyt kertyä sitten minkälaista paskaa tahansa. Enkä minä pysty ajattelemaan, että hän olisi kokenut jotain pahempaa kuin sen, mitä hän teki minulle. Olen ehkä sen takia perseestä, vaan sittenpä olen. Eikä se, mitä hänelle on tapahtunut, tapahtunut yhtä kriittisessä elämänvaiheessa kuin se, mitä hän teki minulle.

En pysty ajattelemaan toisin.

Miten kauheita asioita ihmiset tekevätkään toisilleen. Eivätkä tiedä, mitä kaikkea se toinen käy läpi. Että toisella voi oikeasti olla sormet kurkussa ja pää vessanpytyssä kotona, toinen voi itkeä itsensä uneen, ja silti on tuo yksi, joka iskee koulussa puukolla ei selkään vaan suoraan naamaan. Sellaisia ihmisiä on.

Olen myös lopen kyllästynyt sellaiseen puheeseen, että jokainen maailman ihminen on ihana ja täydellinen sellaisena kuin on, eikä kenenkään tarvitse muuttua. Sellainen ajattelu on käsittämätöntä ja lyhytnäköistä. Olemassa on pahoja ihmisiä, joiden pitäisi muuttua. Heitä on yllättävän paljon. Toisaalta sanotaan, että kaikissa on jotain hyvää. Sen saatan voida allekirjoittaa, joskin on niin, että joskus pahat puolet peittävät ja mitätöivät hyvät.

Olen kuunnellut tänä viikonloppuna paljon Marinan (entinen Marina & The Diamonds) uutta levyä LOVE + FEAR, ja levyn päätösraidalla lauletaan, että only the weak ones are cruel. Tartun ajatukseen ja tavallaan pidän siitä. Pidän sanasta cruel. Se voisi kääntyä julmaksi. Sitä koulukiusaaminen on, cruel, julmaa.

Mutta tuohon säkeeseen, only the weak ones are cruel. Vihjaisi, että koulukiusaajat ovat heikkoja. Heitä on vaikeaa nähdä niin. Vaatii pokkaa sanoa toiselle, että tapa ittes ruma lutka. Toisaalta ei sellainen ylväyttäkään ole, eikä ainakaan merkki älykkyydestä. Mutta kertooko se heikkoudesta?

Heikkous ei myöskään tee kenestäkään ole koulukiusaajaa tai muunlaista pahista. Minä olen heikko, mutten silti kulje tuolla satuttamassa yhtään ketään. Tämän ajatuksen olen sanonut tässä blogissakin usein ja sanon taas. Minä pystyn heikkoudestani huolimatta olemaan satuttamatta ketään tahallani, tarkoituksella. Vahingossa sitä tietysti tapahtuu, mutta niin tapahtuu kaikille. Mutta jos minä pystyn siihen – etten satuta muita – niin mikseivät kaikki pysty? Missä menee se taianomainen raja, joka vaaditaan? Raja, jonka toisella puolella ovat hyvät, toisella puolella pahat? Ja kuinka hieno se raja on?

Takerrun Rupi Kaurin sanoihin: vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa. Sillä sitä se vaatii, ylväyttä, jaloutta. Englanninkielisessä versiossa sanan myötätuntoinentilalla on sana kind. On vaikeaa pysyä myötätuntoisena ja ystävällisenä silloin, kun olot ovat vaikeat ja niistä tehdään vaikeat. Kun ympäristö pyrkii tekemään olosi mahdollisimman huonoksi.

Ja silti jotkut pystyvät siihen. Pysymään myötätuntoisina, pysymään ystävällisinä. Julmissa oloissa.

He ovat minun sankareitani.

I believe the world is beautiful. Only the weak ones are cruel.