Lohkare

Minä itkin eilen terapiassa kuin pieni lapsi.

Me olimme kaivaneet yhdessä kuoppaa koko kevään ajan, ja lopulta lapiot kolahtivat peruskiveen. Se sai minut tolaltani.

Menneisyys on kuin suuri lohkare minussa. Ja kun me kaivamme, me pääsemme lohkareeseen käsiksi, me taltoin ja lapioin hajotamme siitä pieniä palasia kerrallaan, kunnes taakkani hieman kevenee. Menee vuosia ellei vuosikymmeniä, että pääsen suurimmasta painosta eroon. Ehkä sitten minusta tulee kevyt ja olostani helppo ja yksinkertainen.

Me puhuimme joulukuun viidennestä, itsenäisyyspäivän aatosta, vuonna 2007, jolloin elämäni repeytyi kahteen osaan. Ennen pahoinpitelyä, ja pahoinpitelyn jälkeen. Jotkut tapaukset ovat sellaisia, ne tekevät suuren railon entisen ja nykyisen elämän välille. Ehkä minulle se edusti viattomuuden loppua ja lopullista itse selviämisen aikakautta, aikaa jossa muut eivät enää pitäisi minusta huolta, ja minä olin 15.

Mitä silloin sitten tapahtui? Oikeastaan sillä ei ole väliä. Väliä on vain sillä, miten minut otettiin pois itseltäni, miten minun päätäntävalta omasta kehostani ja omasta itsestäni kumottiin ja siirrettiin toisiin käsiin, jotka eivät aikoneet tehdä hyvää. Niin oli käynyt ennenkin, mutta ei koskaan yhtä rajusti, selkeästi, alleviivaten.

Ja mitä sen jälkeen tapahtui, kun minä pyysin apua - avunpyyntöni sivuutettiin, todettiin ettei hätää ole, että minä olen vain 15-vuotias, ei mitään hätää - ja hätä oli suurin koskaan.

Tämä on menneisyydessä se kohta, joka repi kaiken kahtia, ja josta me nyt puhuimme. Se vavahdutti minua kuin maanjäristys perustaani, ja niin minä itkin, vapisin, ja terapeutti halusi kuulla vielä lisää, ja lopulta me olimme siellä, mitä syvimmällä.

On tapahtunut paljon muutakin, jota minä vielä kannan itsessäni, kannan tänäkin päivänä, vaikka vuosia on mennyt jo kymmenkunta. Toisille ne ovat ohimenneitä, nopeita hetkiä, pieniä, alle sekunnissa sanottuja sanoja, jotka minulle ovat kasvaneet valtavaksi lohkareeksi sydänalaan. He eivät sitä näe, mutta kun tarpeeksi monta kertaa kuulee tiettyjä sanoja ja sananparsia, alkaa niistä koota sydämensä alle kiviä, jotka sulavat suureksi lohkareeksi ajan oloon.

He ovat voineet heittää minua kivellä, ja se on heille ollut yksi hetki, yksi vaivaton kädenliike, ja nyt minä kannan sitä kiveä itsessäni. Minä kannan itsessäni sitä tosiasiaa, että turvallisuuteni voi koska vain järkkyä. Koska vain joku voi tulla ja rikkoa minun fyysistä koskemattomuuttani. Koska vain. Ja koska se voi käydä koska vain, minä olen jatkuvassa pelon tilassa - minä saan julkisilla paikoilla joskus paniikkikohtauksen, kun tunnen uhan.

Kuka ei ala kantaa pahoja sanoja itsessään, jos kuulee ne sanat tarpeeksi usein, jos kuulee ne monilta, jos kuulee ne jopa tuntemattomilta? En minä sattumalta ajattele, että olen tyhmä, ruma ja huono. Minä olen saanut ne sanat toisaalta ja nyt minä kannan niitä mukanani minne vain minä menen.

Nyt minä kannan sitä painoa. Mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät? Mitä he ajattelisivat, jos he joutuisivat hetken kannattelemaan sitä, mitä minä kannattelen koko ajan? Musertuisivatko he sen alla?

Sanotaan, ettei kenellekään anneta enempää, kuin hän jaksaa kantaa. Se on viheliäisesti sanottu, sillä minä en jaksaisi enää kantaa tätä painoa. Minä olisin mielelläni paljon heikompi, jos saisin kannettavakseni jotain vähän kevyempää. Minä olen väsynyt olemaan vahva.

Minä vaihtaisin kaiken pois,

raskas on kivi kantaa

Vedenselät puhuisivat aamuisin,

kuinka on kaunis maa

Askeleet

Askel askeleelta minä nousen ylös masennuksesta. Yksi askel on pienenpieni, mutta se on liikahdus eteenpäin tästä.

Nyt olen tässä. Huomenna olen askeleen edempänä, ehkä.

Ylös nouseminen on jo yksi askel. Se on yksi vaativimmista askelista. Kahvinkeitto ja aamupala ovat toinen askel, yleensä nautinnollinen sellainen, mutta vaativat silti ponnistusta. Hammaspesu, suihku, pukeminen, nämä ovat pakollisia askelia mutta silti välillä väsyttäviä, varsinkin pukeminen, mutta peseytymisestä tulee kohtuullisen hyvä olo. Pukeutuminen taas avaa tiet muulle tekemiselle, esimerkiksi mahdollistaa poistumisen kotoa, joka on kaikista suurin ja vaikein askel.

Tätä on elämä masennuskauden aikana. Jatkuvaa taistelua elämän perusasioiden puolesta.

Eilen minä itkin terapiassa kuin pieni lapsi. Me kaivoimme syvältä, louhimme peruskiveä, minä kerroin itsestäni ulos kaikenlaista pahaa ja saastaista, sitä joka kalvaa minua sisältäpäin, tekee elämästä raskasta ja vaikeaa, ja niin terapeutti sai minut kyyneliin. Kun olimme alkaneet jo raaputtaa peruskiveä, terapeutti kyseli lisää, ja minun piti vastata lisää, ja lopulta minä annoin itkun tulla. Sellaista on terapia parhaimmillaan - kauheaa.

Minä vain haluaisin kovasti selvitä. Minä haluaisin vielä nähdä vieraita maita, olla työkykyisenä töissä, tavata uusia ihmisiä, kirjoittaa kirjoittamattomia tarinoita. Minä en haluaisi elää tällaista elämää, jossa sukkahousujen pukeminen on haaste.

Minä haluaisin olla nuori ja täynnä elämää, niin kuin muut ikäiseni, nuoret aikuiset. En tahtoisi olla aina väsynyt. Luen netistä nuorista, he ovat viettäneet villin juhannuksen ja bailanneet Himoksella, nyt he valmistautuvat Ruisrockiin. Minä en mene tänä vuonna Ruisrockiin. Sekin perinne on nyt tauolla.

Minä olen nuori nainen ja minä otan pieniä askeleita, jotka minulle ovat suuria harppauksia. Ylös sängystä, aamukahvi, suihku, pukeutuminen. Ulos ovesta, jos päivä on hyvä. Sisällä kotona, jos päivä on tavallinen.

Mutta minä otan askeleita silti, yhä uusia pieniä askeleita. Minä kävelen paikasta toiseen. Minä menen toisiin paikkoihin kirjoittamaan, nytkin minä kirjoitan kirjastossa. Minä soitan vanhoille ystäville. Minä pesen vaatteeni. Kaikki nämä ovat elämän tavanomaisia asioita, jotka minulle ovat suuria saavutuksia.

Minä haluaisin kovasti selvitä.

Minä

Kuka minä olen?

Sen tietävät lukijat, jotka ovat seuranneet vanhaa blogiani. Olen kirjoittanut blogia vuodesta 2014 nimimerkillä Aoda. Suurimmalle osalle tämän blogin lukijoista olen kuitenkin vielä vieras. Siksi minä kerron nyt, kuka minä olen - niin hyvin kuin taidan.

Fakta on, että olen 25-vuotias nainen. Olen turkulainen. (Tämä on tärkeä fakta, koska Turku ei lähde ihmisestä vaikka ihminen lähtisikin Turusta, ja sitä en tee.) Olen ammatiltani äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, nyt kuitenkin pitkällä sairauslomalla. Syy siihen, että kouluttauduin juuri tähän ammattiin, löytyy rakkaudestani kieleen ja teksteihin. Siksi ei ole aivan ihme, että haluan kovasti myös kirjailijaksi. Ensimmäinen romaanini etsii tällä hetkellä julkaisijaa ja toivottavasti löytää sen ensi vuoteen mennessä.

Sairastan, jos diagnoosi pitää paikkansa, skitsoaffektiivista häiriötä. Tämä blogi käsittelee elämääni sairauden kanssa. Lisäksi minulla on diagnoosi yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä ja vaativasta persoonallisuudesta. Nuoruudessani olen sairastanut bulimiaa. Olen joutunut myöntymään sille tosiasialle, etten välttämättä koskaan parane täysin. Perkaan blogissa sairauksien lisäksi omaa menneisyyttäni.

Minä tulevan suvusta, jossa miltei jokaisella on jokin mielen sairaus. Siksi ei ole ihme, että minullakin on. Kävin läpi usean vuoden peruskouluhelvetin, jonka aikana jouduin pahoinpidellyksi usein niin henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti kuin seksuaalisestikin. Usein sanotaan, että geenit lataavat aseen, ympäristö vetää liipasinta. Minussa on ladattu ase, ja koulumaailma veti liipasinta, vaikka minä olin aina reipas, vaikka yritin aina parhaani.

Olen sairastanut nuoresta, kenties lapsesta asti. Kun lapsena itseä pyydettiin kuvaamaan jollakin adjektiivilla, minun valitsemani adjektiivi oli surullinen. Lapsena olin yksinäinen ja jouduin ostrakismin uhriksi. (Ostrakismi tarkoittaa näkymättömäksi tekemistä, toisen ihmisen tarkoituksenmukaista sulkemista yhteisön ulkopuolelle.) Yläasteen viimeisellä luokalla sairastuin uupumuksen ja kouluväkivallan seurauksena masennukseen. Kärsin vaikeasta unettomuudesta, ja saatoin mennä joskus kouluun hakattavaksi vain parin tunnin yöunilla. Samaan aikaan yritin laihduttaa, mutta päädyin ahmimaan ja oksentamaan. Masennus- tai syömishäiriödiagnoosia ei kuitenkaan tehty, sillä useista yrityksistä huolimatta en saanut alaikäisenä koskaan apua ongelmiini, vaan sain selvitä niistä kokonaan yksin.

Lukiossa voin paremmin, mutta kärsin edelleen uupumuksen aiheuttamasta masennuksesta, joka oireili aikaansaamattomuutena, ärtyisyytenä ja jatkuvana väsymyksenä. Lukioaikaa muistelen kuitenkin hyvällä, koska olin osa ihanaa kaveriporukkaa, ja minulla oli maailman paras ystävä. Lukion jälkeen yliopiston ensimmäisinä vuosina aloin kuitenkin saada paniikkikohtauksia, ja minulla puhkesi yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Näiden seurauksena päädyin lopultakin lääkärille, joka otti minut vakavasti, ja joka ohjasi minut psykologille ja määräsi serotoniinin takaisinoton estäjät. Psykologin ohjauksesta puolestani päädyin lopulta psykoterapiaan, joka kesti kolme ja puoli vuotta ja joka myös auttoi minua selviämään masennuksesta.

Terapian loputtua tilani kuitenkin romahti. Muutuin harhaiseksi ja epäluuloiseksi kaikkea ja kaikkia kohtaan. Aloin muun muassa kuvitella, että terveydenhoitojärjestelmällä on salaliitto, jonka tarkoituksena on jättää minut ulkopuolelle. Aloin myös kokea tulevani vainotuksi julkisilla paikoilla, ja menin ikään kuin puolustusasemiin jo valmiiksi. Viime kesänä menin lopulta psykoosiin, minkä seurauksena äitini vei minut päivystykseen, ja päädyin ensimmäistä kertaa sairaalaan. Pian sen seurauksena minulla aloitettiin psykoosilääkitys. Minulla alettiin epäillä skitsofreniaa.

Jouduin sairaalaan sen jälkeen kahdesti, jälkimmäisestä kerrasta on vain muutama kuukausi. Silloin minulla diagnosoitiin psykoottinen masennus. Diagnoosi lieni kuitenkin väärä, sillä vastikään minulla todettiin skitsoaffektiivinen häiriö, johon liittyy voimakkaita mielialanvaihteluita sekä skitsofrenialle tyypillistä harhaisuutta. Toistaiseksi elän tämän diagnoosin kanssa.

Minä olen kuitenkin paljon muutakin kuin sairauteni.

Minä olen tytär, sisko ja tyttöystävä. Olen opettaja, kasvattaja ja oman alani asiantuntija. Olen suuri kirjallisuuden ja kirjoittamisen ystävä sekä kielitieteilijä. Olen naisasianainen. Olen loputtoman kiinnostunut ympäröivästä maailmasta, maailman maista, kaikista ilmiöistä, joita tämä planeetta pitää sisällään. Olen eloista, vilpitön ja herkkä. Olen lyhyt, tummatukkainen ja silmälasipäinen. Olen huono luottamaan ihmisiin, ja siksi pidän monet asiat mieluiten itselläni.

Rakastan matkustelua ja voisin viettää vaikka koko elämäni tien päällä. Harrastan uintia, tanssia ja palapelien rakentamista. Käyn aktiivisesti erilaisissa harrasteryhmissä ja tapaan niissä uusia ihmisiä. Teen vapaaehtoistyötä maahanmuuttajanaisten parissa. Pukeudun usein raidallisiin vaatteisiin.

Elän niin täyttä elämää kuin näiden sairauksien kanssa voi elää.

Puisto

Makaan sängyssä. Ulkoa Kupittaanpuistosta kuuluu ääniä: huutoa, naurua, linnunlaulua. Parvekkeen ovi on auki, sillä muutoin asunnossa olisi liian kuuma, on niin kaunis päivä, hellettä. Olen kaikesta siitä osaton.

Vaikea masennus.

Tänään kävin lääkärissä. Rukoilin pelastusta, kuin lääkärillä olisi taikakeino, vielä yksi taikakeino, jolla hän voisi nostaa minut. Hän kehotti harrastamaan liikuntaa. Minä jaksan hädin tuskin kävellä lähikauppaan ja takaisin. Mutta onhan hän tietysti oikeassa. On niin kaunis ilmakin.

Lääkärin jälkeen kävelin torin läpi. Täällä tapahtui viime kesänä terrori-isku. Ajattelen sitä joka kerta kun näen jäätelöratikan. Minä ostin tämän päivän kunniaksi jäätelöratikasta itselleni jäätelön, vaikka oikeasti ei tehnyt sitä mieli. Olen alkanut ajatella, että voin hyvin syödä jäätelöä, jos se tekee minut iloiseksi. Pahempaa kuin olla ylipainoinen on olla masentunut. Siksi minä lopetin laihduttamisen. Laihuudestakin tuli lopulta asia, joka on ihan yhdentekevä. Mutta niin oli jäätelökin tänään yhdentekevä, vaikka ennen aina rakastin sellaisia päähänpistoja: ostaa jäätelö kun tekee mieli. Ostaa mansikoita torilta, tällaisena päivänä! -, pistäytyä antikvariaattiin. En ole enää nainen, jolla on päähänpistoja.

Tämäkin päivä on yksi niistä, joina minä olen elämästä ulkopuolinen. En jaksa edes syyttää itseäni. Tilani on mikä on. Aripipratsolin ansiosta masennus on nyt pelkästään vaikea, ei enää vaikea ja psykoottinen. Nyt minä syön neljää lääkettä: duloksetiinia, ketiapiinia, aripipratsolia ja lamotrigiinia. Minulla on dosetissa enemmän pillereitä kuin mummollani, ja hänellä on Alzheimer. Minä olen 25, hän on 85. Hän ei muista enää minua, mutta minä muistan hänet, turvallisen sylin, tuvan, kääretortun, lapsuuden jossa kaikki oli kevyttä ja helppoa ja minä innostuin. En muista, milloin olen viimeksi innostunut.

Puistossa on eläimiä häkeissä, lintuja. Minäkin olen kuin häkkilintu, nämä neliöt minulla häkin seininä, ja niin minä tarkastelen muuta maailmaa kaltereiden lävitse. Puistosta kuuluu ääniä. Minä makaan sängyssä ja ajattelen puistoa, eläimiä, jäätelökioskeja, aikuisia lapsineen, rullaluistelijoita, puistojoogaajia, kaikkia niitä jotka ovat kotoaan lähteneet ihmettelemään maailmaa. Minä asun puiston vieressä, enkä silti jaksa mennä sinne, koska miksi minä menisin.

Lopulta minä käyn parvekkeelle. Kesän tuuli puhaltaa kasvoille, niin minäkin saan osan kesästä, josta muutoin olen osaton. Siinä minä teen päätöksen yrittää unelmoida jostakin, niin että jaksaisin sen vuoksi nousta ylös sängystä. Unelmoida, sitä en ole tehnyt pitkään aikaan, ja siinä parvekkeella, niin kuin jostain lahjoitettaisiin minulle yksi toive, minä toivon: kunpa minäkin pääsisin jonain päivänä puistoon, pääsisin mukaan siihen elämään, jota muut, kesälomalaiset, elävät. Pääsisinpä vielä jonain päivänä.

Jonain päivänä. Mutta tänään ei vielä ole se päivä.

Pilkka

Minä opin katseet, sanat. Minä opin, miten olen vartioinnin kohteena, tarkan silmän, joka panee merkille jokaisen liikkeeni. Lopulta minä opin puhumaan itselleni niin kuin ne. Opin sanomaan itselleni: sinä olet huono.

He seisoivat piirissä ympärilläni ja pilkkasivat; he seisoivat ruokajonossa takanani ja pilkkasivat. Kasvojeni muotoa, ilmeitä, käsien liikettä, jokin meni aina pieleen. Minä opin: jos teen virheen, minä kuulen siitä, niin minut lyödään maahan.

He, itsestään niin kovin varmat.

Niin heidän äänensä alkoivat toistua päässäni kaikuina, jotka ottavat aina itsestään lisää voimaa.

Nykyään he näkevät kaikkialle. Kaupassa, töissä, autossa, he ovat siellä kanssani. Joinain päivinä on helpompaa, ja minä saatan todeta heille: näin voi käydä kenelle tahansa. Tai saatan jopa todeta: minä teen niin kuin kuka tahansa. Useimmat päivät eivät kuitenkaan ole niitä päiviä. 

Tänään on ollut huonompi päivä. Punnitsin kurkun väärällä hintanumerolla. Kassalla huomasin maksavani fenkolista, mutta en välittänyt siitä, en kehdannut jonossa sanoa: hetkinen, huomasin juuri. Pahat kielet päässäni huusivat: sä olet tyhmä. Etkö sä osaa tätäkään, etkö mitään.

Etkö osaa edes vihannesta punnita.

He huusivat jo vihannesosastolla, kun valikoin kurkkua. Kysyivät, minne aion tunkea sen. Ja he lisäsivät: hyi helvetti.

Pahinta on pudottaa jotain, kaataa vaikka kahvikuppi, siitä he riemastuvat, ottavat rehvakkaan asennon ja huutavat: älä riehu siinä. Eivätkö sun kädet toimi vitun vammanen! Kun kuivaan kahvia rättiin, he nauravat ympärilläni. He näkevät kaikki virheeni ja varsinkin ne. Alennun alas, lattian tasoon, jonne minä kuulun.

Minä olen kummalla tavalla muita huonompi.

He ovat kaikkialla; he näkevät kaikkialle. He ovat minun autokoulussani, minun ylioppilasjuhlissani, minun pääsykokeissani, minun syntymäpäiväjuhlissani, minun valmistujaisissani, minun graduseminaarissani, kaikissa niissä he ovat valmiina solvaamaan virheestä, heittämään ehkä pyyhekumilla. He ovat kanssani arjessa, he ovat kanssani sovituskopissa, ruokaostoksiksilla, jumpassa, uimahallissa, treffeillä, pyykkipäivänä, sängyssäkin. Niissä kaikissa he ovat valmiina pilkkaamaan, mitätöimään, hajottamaan, niin että lopulta saavat minut tuntemaan itseni huonommaksi. He tekevät sen riemulla, koska siitä he saavat voimaa.

Olisiko aika päästää irti? minä kysyn itseltäni, kun tätä kirjoitan. Mutta kuinka voin päästää irti heistä, kun he eivät koskaan päästä irti minusta? He eivät koskaan päästä irti minusta.

Puutarha

Yhden pyynnön esitän.

Minä tahtoisin elää.

Minä tahtoisin vielä löytää sääristäni tanssin, tuntea tanssilattian paljaiden jalkojen alla, antaa liikkeen viedä minua paikasta toiseen, asennosta toiseen, yllättää. Antaisit, elämä, minulle liikkeen takaisin.

Näyttäisit, elämä, minulle vielä keskieurooppalaiset kadut, kaikki muut maat ja niiden maisemat, lähtevät junat, lentokoneet, tuntemattomat kaupungit. Näyttäisit meren.

Näyttäisit tyttäreni ensiaskeleet, näyttäisit vielä rakkauden.

Minäkin tahtoisin, minäkin elää.

Näinä päivinä minä kävelen vanhempieni talon puutarhassa ja mietin kaikkea tätä. Omenapuut kukkivat, voikukat nousevat aina uudestaan. Ruohikko, luumupuut. Perhosia! Mitä kaunein kesä. Keskellä sen täyttä elämää minä kävelen kuin kuollut, askel askeleelta, ja mietin, onko minusta vielä eläjäksi. Puiden alla teen toiveeni.

Tule sade, pese minut, puhdista.

Tule myrsky, ukkonen, auringonnousu sen jälkeen.

Minä tahtoisin vielä elää.

Мой Летний сад - друг безмолвный,

Я так привыкла к тебе.

Мой Летний сад - старый, добрый,

Нет лучше места нигде.

Если придёт беда в дождь и пургу

Только сюда я прибегу.

Я расскажу тебе беды свои.

Ты сохрани тайны мои.