torstai 20. joulukuuta 2018

Joulukuu

Eilen satoi lunta maan valkeaksi. Se on kaunista. Katselin sitä ikkunasta illan hämärtyessä. Pieniä haituvia, kaikki erilaisia, kaikkialla yhtäkkiä aivan valkoista, vähä valo heijastui lumesta ja yhtäkkiä olikin kirkasta. 

Sytytän kynttilän. Jouluvalot palavat kauniisti. Minä pidän joulussa juuri siitä: pimeästä, ja sitten valosta. Kynttilöistä, välähdyksistä pimeän keskellä. Sitä on minun elämäni toisinaan. Pimeää, mutta välähdyksiä. Kaikista kuukausista me vietämme joulua juuri tänä, jona on kaikkein synkintä.

Kotona on aivan hiljaista, aivan hiljaista. Katson lepattavaa kynttilän liekkiä ja annan ajatusten tulla ja mennä. 

Kävelen ulkona ja katselen ympärilleni. Myös kävelykadulle on asetettu jouluvalot, ja Stockmannin jouluikkuna houkuttelee lapsia ja aikuisiakin ihmettelemään niin kuin joka vuosi. Kivijalkakauppojen edessä palavat ulkotulet. Kaikenlaista sellaista, minä ajattelen ja vedän keuhkoihin raitista ilmaa. Kaikenlaista sellaista.

Ostan joululahjaksi paljon kirjoja. Turussa on pieni kirjapuoti, jota suosin. Oikein iso pino kirjoja, ja he paketoivat ne valmiiksi. Äidille Finlandia-voittaja, mummolle taiteilijaelämäkerta, poikaystävälle dekkari, isäpuolelle nobelistia. Kirjakaupan omistaja muistaa jo minut ja kyselee kuulumisiani. Hän arvaa, että Finlandia-voittaja on äidille. Hän tietää meidän kirjamakumme.

Ostan myös itselleni kirjan, erään lempikirjani uuden painoksen. Kaupan päälle saan kupin kahvia, sillä kirjakaupan yhteydessä toimii myös kahvila. Istun pitkään nojatuolissa nauttimassa kahvista ja kirjasta, juuri ostin. Jo aloituslauseesta muistan, miksi rakastan sitä niin paljon. Minä sitten rakastan kirjoja. Saan elää tuhansia elämiä niiden sivujen kautta.

Kela myönsi kuntoutustuen. Minä pärjään. Voin hoitaa itseäni ja jonain päivänä palata työelämään. Jonain päivänä minäkin olen eläjä. Minä tahdon olla. Minä tahdon töihin.

Terapia loppui tältä vuodelta, ensi vuonna alkaa uudelleen uuden henkilön kanssa. Vanha jää eläkkeelle. Jokin uusi alkaa jälleen. Vaikka jäähyväiset ovat haikeat, olen toiveikas. Minä menen eteenpäin. Me menemme eteenpäin, uusi terapeuttini ja minä, ja ehkä hän kuljettaa minua kohti työelämää.

Hetkittäin ajattelen, että ehkä kaikki on sittenkin ihan hyvin. Minä pärjään, ja hämärässä joulukuun illassa kimaltavat kaupungin valot.



maanantai 3. joulukuuta 2018

Laihduttaminen II

Olen nyt laihtunut kahdeksan kiloa. Nyt minun pitäisi olla onnellinen.

Kaiken järjen mukaan: onnellinen. Eikö sen pitänytkin mennä niin? Nyt kaikki olisi helppoa? Nyt minut hyväksyttäisiin tässä maailmassa? Nyt minua ei enää halveksittaisi?

Nyt kaikesta olisi pitänyt kaiken järjen mukaan tulla kevyttä. Niin että katsoessani peiliin näkisin kauniin voittajan, jota ei mikään tässä maailmassa kaataisi.

Kauniit naiset ovat kaikki onnellisia, eikö niin. He hymyilevät meille kiiltävissä lehdissä, alusvaatemainoksissa, meikkimainoksissa. Kellään heistä ei ole rypyn ryppyä, raskausarven raskausarpea, vatsamuhkuran vitun vatsamuhkuraakaan. Ja he jaksavat vain hymyillä. Kaikki muukin heidän elämässään on täydellistä, parisuhde, koti, lapset, työura. He sädehtivät, heillä on aina kauniit vaatteet ja täydellinen meikki. He ovat jaksavaisia, uutteria. Eikö niin? Eikö niin! Ja sellainen minustakin piti tulla! Mutta minulle on valehdeltu. Ja minä olen uskonut jokaisen valeen, sinisilmäisesti.

Ja naiset maailman ympäri uskovat siihen valeeseen. Siksi he ostavat tuotteita, jotka auttavat heitä laihduttamaan. Syövät koko päivän pelkkää rahkaa ja omenia niin kuin minäkin kuukausia söin. Jotkut heistä kurittavat lihaa jumppatunneilla ja sen jälkeen syövät kolme donitsia ahdistukseensa. Ja jotkut heistä oksentavat sen jälkeen. Ja sen kaiken pitäisi tehdä heidät onnellisiksi. 

Nuoret tytöt elävät siinä maailmassa, joka osoittaa heille, että ollakseen rakastettavia – ihania – heidän on oltava ennen muuta laihoja, toissijaisesti onnellisia. Heidän onnellisuutensa ei kiinnosta ketään, ei edes heitä itseään, heidän rasvaprosenttinsa kyllä. Mutta kyllä hekin haluavat onnellisiksi, haluavat ehkä kumppaninkin, eikä puhettakaan, että tämän kumppanin tarvitsisi hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat. Suurempi maailma ei koskaan viestitä tytöille, että he ovat tervetulleita juuri sen kokoisina kuin he ovat; ei puhettakaan. Ei koskaan viestitä, että heidän onnensa ei riipu siitä, näyttääkö vaaka kahdeksan kiloa enemmän vai vähemmän. Ja niin kauan he jatkavat itsensä nälkiinnyttämistä.

Jos laihtuminen terveyssyistä onkin tarpeen, se ei silti tarkoita, ettei henkilöllä olisi oikeus olla onnellinen sen kokoisena kuin on. Ettei hänellä olisi oikeutta olla olemassa sellainen kuin on. Ettei hän olisi yhtä arvokas kuin muut. Että hän olisi jotenkin vähemmän tärkeä. Mutta niin minä ajattelin: etten ole yhtä arvokas kuin muut niin kauan kuin olen sen ja tämän painoinen. Nyt minun pitäisi tuntea itseni arvokkaaksi, nyt olen kahdeksan kiloa keveämpi. Miksen minä tunne sitä?

Kaikki ne jutut onnellisuuden tiellä. Raskasarvet, selluliitti, karvoitus. Silmäpussit, kesakot, pisamat. Vinot hampaat. Silmälasitkin! Ja kaikkia näitä ennen liika paino. Mitä laihempi sitä laihempi sitä onnellisempi. 

Yhtenä päivänä minä melkein liukastuin, kun edellisenä päivänä oli ollut lunta, sitten tullut plussaa, sitten yöllä pakastanut. Siinä minä sitten makasin kuin kuka tahansa. Tänään minä olen tarponut täällä keskellä Turkua loskassa niin kuin kaikki muutkin, nälkäisenä ja kiukkuisena ja väsyneenä reppuni ja taakkani painosta. Tämä on nyt sitä onnea, jota minä olen niin kauan itseäni nälkiinnyttämällä tavoitellut. Nälkä vei kaikki voimani. Teki minusta tahdottomana eteenpäin kulkevan zombien. En enää muistanut, kuka olin. 

Minua on saatana huijattu. Ei ulkonäkö teekään onnelliseksi. Minä olen sama hullu edelleen ja syön neljää eri mielialalääkettä. En nukkuisi ilman niitä. Tärisisin ilman niitä. Näkisin näkyjä ilman niitä. Ole tässä sitten, ole onnellinen. 

Minulla on edelleen skitsoaffektiivinen häiriö, ja se on minun suurin ongelmani. Se on ollut jo pitkään. Ylipaino ei ollenkaan. Ei lähelläkään. Minä olisin sittenkin voinut tehdä asioita jo silloin, kun painoin kahdeksan kiloa enemmän. Ei olisi tarvinnut odottaa tähän hetkeen.

Mutta ehkä matkaa on vielä. Ehkä on laihduttava toiset kahdeksan kiloa, ja ihme tapahtuu. Kaikesta tulisi helppoa ja kevyttä, yhtä kevyttä kuin minä.



torstai 29. marraskuuta 2018

Zombie

Joskus olen varma asioista, jotka eivät oikeasti pidä paikkaansa.

Esimerkiksi olen varma siitä, että olen raskaana, vaikka raskaustesti jos toinenkin olisi negatiivinen ja vaikka minulla on hormonikierukka, noista ehkäisymenetelmistä kaikista varmin. Joskus olen varma, että mieheni on jättämässä minut, vaikka vasta eilen hän sanoi kiintyneensä minuun, vaikka hän suukottaa aamuisin ja silittää päätä sanomalehden yli. Joskus taas olen varma, että kuolen aivan pian, vaikka minun kehossani ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa, enkä ole juuri kävelemässä auton alle.

Päässäsi on zombie, zombie, zombie.

Zombie saa minut uskomaan, että joku tai jokin vainoaa minua. Se voi olla pahansuopa jumala tai Jumala tai kuolema, joka haluaa viedä minun elämäni. Kuolema on taho, joka hyökkää jostain kulman tapaa. Jos tapahtuu terrori-isku, se tapahtuu taatusti minulle ja ihmisille, jotka ovat minun vaikutuspiirissäni, läheisilleni esimerkiksi. Ja siksi toisten kuolema on minun kontollani. Minua seuraa jokin paha, se on varjona perässäni. 

Päässäni on zombie, zombie, zombie. 

Zombie tekee minusta hullun, saa minut tekemään inhoja, vääriä asioita, kuten viiltelemään ranteitani, jossa saisin zombien ulos minusta, mutta en minä saa. Se on jäänyt päähäni asumaan. Minä harkitsen parvekkeelta hyppäämistä. Se saisi zombien pois päästäni, ja saisiko sittenkään, ehkä se tulisi luokseni vielä hautani taakse. Mikä sen sitten manaisi lopullisesti pois?

Tiedän, että olen aina väärässä. En ole raskaana. Mieheni ei ole jättämässä minut. Enkä minä kuole. Minulla ei ole tappavaa tautia, ei syöpää, eikä verisuoni päässäni ole aivan juuri hajoamassa.

Ettekö te voisi mennä pois? Zombiet, kuolema, ne ajatukset? Että voisin ajatella jotain muuta, että voisin ajatella häntä? Että voisin tehdä työtäni? En voi enää tehdä työtäni. Haluaisin tehdä. Minä olen työkyvytön, sillä päässäni on zombie.

Päässäni on zombie. Zombie. Zombie. Zombie.

On ollut yksi suoja. Sen nimi on Abilify ja se on toisen polven epätyypillinen antipsykootti. Mutta sekään ei enää ole minulle kilpi, vaan zombiet pääsevät sen läpikin. Annosta nostetaan, ja edelleen minä makaan sängyssä kippuralla ja olen varma, että kuolema on aivan juuri tulossa tuosta oven läpi. Minä tunnen, että minun on mentävä kuin piiloon kuolemaa, ettei se löydä minua.

Tiedän, ettei tämä voi jatkua näin. Mutta en tiedä, mikä minua voisi auttaa. Abilifyn annosta ei voi enää nostaa. Ketipinorin annosta en halua nostaa, tai minusta itsestänikin tulee zombie.

Zombie.

Siellä ne taistelevat, pääni sisällä. Taistelevat keskenään ja taistelevat minua vastaan. Tankeillaan ja pommeillaan ja lennokeillaan ja aseillaan, päässäsi, päässäsi, päässäsi. Zombie, zombie, zombie. Iskevät tankeillaan ja pommeillaan ja lennokeillaan ja aseillaan, aseillaan, zombie, zombie, zombie.

Zombie, zombie, zombie.


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Puolet


Joko tunnen kaiken tai sitten en mitään. Toisina päivinä olen aivan taivaassa, toisina päivinä täysin turta.

Toisina päivinä viipotan pitkin Turun katuja kuin tuulispää, toisina makaan vuoteessa koko päivän. Koko päivän.

Toisina päivinä voisin rakastella koko päivän, ja saatan masturboida kyltymättömästi. Toisina päivinä kaikki seksuaalinen saattaa inhottaa minua niin, etten kestä edes ajatella seksiä.

Toisina päivinä syön päivittäin pelkkää kaurapuuroa säästeliäisyyttäni ja laiskuuttani, toisina päivinä tuhlaan rahaa ja saatan syödä ravintolassa, koska kerranhan täällä vain eletään. Ja tilini tyhjenee, luottokortin katto tulee täyteen, ja sitten syön taas pelkkää kaurapuuroa.

Toisina päivinä lukittaudun syvälle itseeni, toisina päivinä olen pidäkkeettömän sosiaalinen.

Toisina päivinä saatan vain nukkua. Toisina päivinä saatan olla nukkumatta.

Toisina päivinä ostan lisää vaatteita, vaikken tarvitse. Toisina päivinä kirpputorikin on liian kallis.

Toisina päivinä olen lähellä kuolemaa, toisina päivinä täynnä elämää.

Heilun kuin heiluri, ylhäälle, alas, ylhäälle, alas. Lääkitys voi auttaa, blokata masennuksen, ennaltaehkäistä manian, mutta usein se ei tee mitään. Saatan sekoittaa kaiken, saatan maata sängyssä päivästä päivään. Ota itseäsi niskasta kiinni, sanoo toinen, syyllistävä ääni päässä. Hillitse itsesi, sanoo toinen, manian jälkeinen ääni.

Saan vain toisen puolikkaan, ja sitten haaveilen päivästä, jona olisin niiden välillä.

Toisina päivinä haudassa, toisina päivinä taivaissa.



maanantai 19. marraskuuta 2018

Hypomania

Epäilin pitkään diagnoosia kaksisuuntaisesta skitsoaffektiivisesta häiriöstä, mutta kyllä se taitaa kaksisuuntainen olla, sillä viime viikolla olin ilmiselvässä hypomaniassa. Lääkärin lausunto saapui tänään, ja näin siinä luki: merkittävästi vähentynyt unen tarve, kasvanut kiinnostus seksiin, ylenmääräinen sosiaalisuus, ajatusten riento, parempi mieliala. Ketipinorin annosta suositellaan nostettavan. Niin siinä lausunnossa luki. Lähetin lausunnon Kelalle, jolta olen hakenut ammatillista kuntoutusta. Sitten menin lepäämään. Hypomania vie energiaa, ja nyt minä olen lähinnä nukkunut. En ole masentunut; olen väsynyt. 

Maniaa en ole koskaan kokenut, ainoastaan hypomanian, joka on maniaa lievempi. Tämä oli kolmas hypomaniajaksoni, jonka lääkäri on todennut. Tiedä sitten, onko aiempia ollut. Minulla hypomania ilmenee usein ärtyisyytenä sen sijaan, että olisin poikkeuksellisen touhukas tai vilkas. Aiemmat hypomaniajaksot ovat luultavasti olleet juuri tällaisia, täynnä ärtymystä ja kiukkua kaikkea, etenkin toisia ihmisiä kohtaan. Olen saattanut esimerkiksi kauppareissulla tai bussissa katsella ihmisiä ja haukkua heitä päässäni, vaikka he eivät ole tehneet yhtään mitään pahaa tai väärää tai outoa. Ystävyyssuhteissani en ole kestänyt oikein ketään ja jopa ystävistäni olen ajatellut pahasti. Siksi olen vetäytynyt usein olemaan yksin. Olen yrittänyt lukea tai kirjoittaa, mutta siitäkään ei ole tullut oikein mitään, koska keskittymiskyky on ollut niin huono.

Suurten suunnitelmien tekeminen kuuluu minulle hypomaniaan, saatan suunnitella merkittävää romaania tai matkaa. Itsetuntonikin voi joskus olla koholla ja saatan pitää itseäni merkittävämpänä ihmisenä kuin olenkaan, esimerkiksi pitää blogikirjoituksiani tärkeämpinä kuin ne oikeastaan ovatkaan. Joskus haastan myös riitaa sosiaalisessa mediassa ja olen kovin kärkäs. Siksi päädyn kinaamaan ihmisten kanssa, yleensä tosin netissä. Tosielämässäni vetäydyn sosiaalisista suhteista, koska olen niin ärtynyt ja kiukkuinen muita kohtaan. Olen kuitenkin jälkikäteen miettinyt, olisiko yksi riita ystävän kanssa juontanut juurensa hypomaanisesta ärtymyksestä. Onhan minulle täysin epänormaalia haastaa riitä. Ylitulkitakaan ei kuitenkaan pidä.

Levottomuus kuuluu ilmeisenä osana hypomaniaan ja maniaan. On joskus vaikeaa pysyä paikallaan. Puhetta saattaa pulputa suuria määriä ja se saattaa olla niin polveilevaa, ettei siitä oikein saa tolkkua. Unen tarve vähenee – niin kävi minulle – mutta silti aamuisin ei väsytä ja päivällä tuntuu olevan merkittävä määrä energiaa. Ajatukset säntäilevät aivoissa ympäriinsä niin, ettei niistä yksinkertaisesti saa kiinni. Tätä tapahtuu minulle niin ikään, ideoita vaan pulppuaa, ja juuri siksi minulla saattaa olla kova tarve kirjoittaa. 

Viime jakson aikana seksuaalinen halukkuuteni kasvoi ylettömäksi. Aloin ajatella kaikkia miehiä seksuaalisesti, lääkäriäni, ystävääni, jopa kaupan kassaa. Parisuhteessani on melko vähän seksiä, mikä sai minut turhautumaan. Masturboin järjettömiä määriä, vaikken lääkityksen vuoksi edes kykene saamaan orgasmia – ja kenties osittain siksi olin niin kyltymätön. Hypomanian laannuttua seksi on lähinnä ällöttänyt.

Saatan hypomaniassa myös tuhlata rahaa. Aiemmin tänä vuonna ostin hypomaniassa sadan euron teepannun ja tilasin Zalandolta paljon vaatteita. Sanomattakin on selvää, etten olisi näitä asioita varsinaisesti tarvinnut, en varsinkaan sitä teepannua, vanhassa ei ollut mitään vikaa. Jotkut ajavat itsensä hypomaniassa aivan rahattomiksi, niin minulle ei sentään ole käynyt, mutta olen muutoin ollut holtiton – yleensä olen erittäin harkitsevainen rahankäyttäjä.

Mutta jos hypomaniassa mieliala on parempi, miksi hypomania sitten on huono juttu? Oikeastaan tätä selittää mahdollinen käytös, josta saattaa olla sairaalle haittaa. Esimerkkinä tästä on yllä mainittu rahankäyttö, joka saattaa joillain yltyä vaaralliseksikin. Muitakin haittoja voi olla: seksihalujen noustessa joku voi päätyä pettämään kumppaniaan tai harrastaa irtosuhteita, ehkä suojaamatonta seksiä; toinen taas saattaa käyttäytyä sosiaalisesti sopimattomasti, esimerkiksi jutella tuntemattomille kuin tutuilleen. Joku voi pelata uhkapelejä. Monet eivät halua hypomaniaan tai maniaan hoitoa, koska mieliala on niin hyvä – monikaan maanisuudesta kärsivät ei suostu uskomaan, että tila on epänormaali. Jos maaninen henkilö on psykoottinen – tätäkin saattaa maniassa ilmetä – ja jos hän on vaaraksi itselleen, sairaalahoito saattaa tulla kyseeseen. 

Vaikka diagnoosini on raju, olen suunnattoman onnellinen, että oikea sairaus on nyt löytynyt. Minulle on nimittäin löytynyt oikeat lääkkeet. Lamictal on estänyt masennuksen, enkä ole ollut masentunut sitten viime kevään. Abilify puolestaan on vienyt pois harha-ajatukset. Abilifyn pitäisi auttaa myös maniaan, mutta annosta on luultavasti tarpeen nostaa – Ketipinoria en haluaisi syödä enää lainkaan, sillä se nostaa painoa. Voi vain sanoa, että onneksi nykyään on lääkkeet. Niiden avulla skitsoaffektiivisesta häiriöstä tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsiväkin voi elää suhteellisen normaalia elämää – niin kuin minä tänä päivänä elän.



keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Bryssel & Pariisi

Sairauslomaa on vielä vähän Jäljellä, joten lähdin uudelleen. Olen matkalla, nyt Brysselissä, huomenna Pariisissa. Kummassakin kaupungissa tapahtui lyhyen ajan sisällä vakava terrori-isku. Olen miettinyt niitä koko matkan ajan.

Ensin lehden toimituksessa ammuttiin ihmisiä, kuolleita seitsemän. Sitten ihmisiä ammuttiin konsertissa Pariisissa, 130 kuollutta. Sitten Brysselissä räjähti lentokentällä ja metrossa, yli 30 kuollutta. Ja Nizzassa ajettiin ihmisten päälle rekalla, 80 kuollutta. Myöhemmin iskuja Yhdysvalloissa yökerhossa, Irakissa vilkkaalla torilla, Saksassa ostoskeskuksessa ja junassa ja joulumarkkinoilla, Ruotsissa kävelykadulla, Venäjällä metrossa, Espanjassa ja Suomessa peräkkäisinä päivinä. Ehkä unohdin jonkin maan ja jonkin tapauksen, kaikista en edes tiennyt. Näiden lisäksi iskuja, jotka eivät liity terrorismiin: Yhdysvaltojen hotelliammuskelu, kouluammuskeluja, me turrumme.

Kun Pariisin terrori-isku tapahtui, minä kärsin vielä unettomuudesta. Heräsin keskellä yötä ja avasin puhelimen. Instagram oli jo täynnä iskun symboleja, rauhanmerkiksi muodostuneita Eiffel-torneja. Loppuyöstä en saanut unta, seurasin vain uutisia ja vapisin. Kun Brysselin terrori-isku tapahtui, heräsin vasta aamulla. Muistan sen uutisaamun ja muistan useita vastaavia uutisaamuja, kun kurkussa on tuntunut pala ja kun kaikki on ollut epätodellista. Kun on ollut nieleskeltävää. Että tosiaan joku on ajanut väkijoukkoon suurella autolla, että lapsiakin on kuollut! Että joku pystyy siihen. Ottamaan elämän toiselta. Ottamaan elämän kymmeniltä ihmisiltä jonkin käsittämättömän uskomuksen ja katkeruuden vuoksi. Minä en voi ymmärtää sitä.

Minä pelkään terrorismia ja terroristeja. Todistin terrori-iskun kotikaupungissani ja olisin voinut joutua sen uhriksi, mutta jo sitä ennen minä olen pelännyt - sillä onhan niitä tapahtunut. Vuosia näin unia, joissa mies tulittaa nuoria, jotka juoksevat pakoon pitkin pikku saarta. Siitä saakka kun kouluampumiset tapahtuivat, minä olen katsellut pakoreittejä suljetuista tiloista. Miettinyt, kuinka nopeasti ehtisin elokuvateatterin tai luentosalin ovelle tai kuinka kiipeäisin ulos ikkunasta, jos tilaan tulisi ampuja. Kaduilla olen pelännyt ihmisiä, jotka juoksevat takaa tai pitävät kättä taskussa - siltä varalta, että he vetäisivät esiin veitsen. Turun terrori-iskun jälkeen aloin välttää kauppatoria, koska oli liian raskasta muistaa.

Tiedän olevani aika sekaisin. Olen kai ajatellut, että jos olen valppaana - suurin osa ihmisistä ei ole - minä ehtisin pelastua. Olen jatkuvassa hälytystilassa, kehoni on koko ajan sekaisin niin kuin mieleni.

Kaikesta huolimatta uskalsin matkustaa näihin kaupunkeihin. Ajattelin kai, että pelko on voitettava. Ajattelin kai, ettemme voi antaa terroristien voittaa. Vaikka usein tuntuu, että minun suhteeni he ovat jo voittaneet. Mutta silti minä olen kävellyt näinä päivinä Brysselin katuja ja katsellut ympärilleni ja ajatellut: kaikki on kerta kaikkiaan rauhallista. Kaikki on kerta kaikkiaan tavallisesti. Kaikesta huolimatta tavallisesti.

Nämä ihmiset tosiaan elävät näissä kaupungeissa. Ranskassa on edelleen poikkeustila vakavien terrori-iskujen jälkeen, ja silti siellä ihmiset elävät tavallista, arkista elämäänsä. Pelon kanssa. Kenties rutiininomaisen, totutun pelon kanssa. Mutta he elävät. Ja ehkä, kun jossain tapahtuu lievä isku, he ajattelevat: joko taas, no, taas. Ja jatkavat elämäänsä. Näissä paikoissa eletään, näihin paikkoihin matkustetaan, ja näissä paikoissa pelätään niin kuin minä pelkään.

Silti minä matkustin tänne ja näin Brysselin lentokentän ja metron, joissa pommit räjähtivät. Näin myös rynnäkkökiväärein varustetut miehet, jotka seisoivat lentokentällä vartiossa kuin taistelukentällä. Ehkä pelko näkyy myös Pariisissa, en tiedä. Ehkä siellä näkyy poliiseja kaduilla enemmän kuin muualla. En tiedä. Tai sitten kaikki on tavallisesti, elämä on jatkunut.

Nyt terrori-iskut ovat laantuneet tänä vuonna, mutta pelko on silti ilmassa. Ehkä minun kaltaisiani on useita, meidänlaisiamme, jotka katselevat ovia ja ikkunoita pakomielessä ja välttelevät tiettyjä paikkoja, joiden mielessä terrorismi on päivittäin. Ehken olekaan yksin.

Minä pelkään kuolemaa niin että pelko saa minut lamaantumaan. Ajattelen kuolemaa päivittäin, ja eniten pelkään kuolevani väkivaltaisesti, vaikka todennäköisyys on hyvin, hyvin pieni. Joskus taas ajattelen, että väliä on vain äärimmäisellä kivulla, kunhan se vain olisi nopeasti ohi, ja sen jälkeen ei olisi enää mitään. 

Iskut alkavat jo unohtua. Tulee uusia. Koskaan ei voi tietää. Mutta minä tiedän, etten koskaan unohda.











torstai 18. lokakuuta 2018

Mikset sinä puolusta itseäsi

Yhtäkkiä palasi muisto. Siinä minä olin 13. Sopersin kiusaajalleni: "Jättäkää mut rauhaan." Ja: "Onko sulla jotain omia ongelmia, kun vaan oot mun kimpussa?" Muistan, miten hän nauroi. Hän vain nauroi.

Nauraminen on helppoa, itkeminen vaikeampaa, ja vielä vaikeampaa on puhua totuutta niin kuin minä puhuin. Puhuin, vaikka ääni tärisi ja huuli väpätti. 

Muisto paiskautui minuun tänään, kun jouduin samankaltaiseen tilanteeseen; minun piti puolustaa itseäni. Minä yritin puolustautua. Minä yritin, edes vähän. Normaalisti en puolustaudu.

Luultavasti olin aivan kyllästynyt kaikkeen, ehkä uupunutkin, ja siksi sanat tulivat välinpitämättöminä. Ääni tärisi, mutta ainakin minä puhuin totuutta. Myöhemmin kaikki sanat katosivat, kun uupumus kalvoi minua.

Minulta on kysytty usein ja useilta tahoilta, miksen minä puolusta itseäni. Miksen minä sano solvaajalle, ettei tämä käy, että hän itse on idiootti enkä minä, että tuollainen käytös on väärin ja ilkeää? Olen kysynyt sitä itseltänikin. Mutta puolustautumisen sijaan olen vain jäänyt seisomaan paikalleni ja tuijottamaan eteeni, kenties silmät kyyneltyneinä, mutta se on vain saanut lisää vettä myllyyn: siihen sattuu oikeasti!

Siihen sattuu oikeasti.

Varmaankin sinä hetkenä, tuona päivänä 13-vuotiaana, kun yritin puolustaa itseäni, minä näytin vähän hölmöltä. Rikkonainen, vähän tyhmän näköinen, muiden silmissä vammainen tyttö rääkymässä, että jättäkää mut rauhaan, ja vielä siihen perään kysymässä, aivan tarpeettomasti vielä: onko teillä joitain omia ongelmia. Luultavasti tutisin, luultavasti ääneni tärisi. Aiemmin häpesin sitä, miten alennuin moiseen, mutta nyt ajattelen: hyvin tehty. Hyvin tehty, sinä nuori, pelokas, arka tyttö.

Niin monia kertoja olen antanut ihmisten kävellä itseni yli. Tuntemattomien, tuttujen, jopa ystävien. Minä vain jäädyn niissä tilanteissa. Vasta jälkeenpäin keksin, mitä sanoa. Nykyisin ennakoin jatkuvasti inhottavia kommentteja ja keksin koko ajan päässäni mahdollisia vastaiskuja, mikä on väsyttävää: bussissakin saatan koko ajan pohtia, kuka paikallaolijoista kenties haluaisi satuttaa minua. Sellainen saa minut uskomaan, että olen koko ajan vaarassa. Se puolestaan käy pään, sydämen, mahan ja suoliston päälle. Vaikka ei kai se ole mikään ihme - kun on vuosia ollut koulussa koko ajan vaarassa, alkaa kai uskoa olevansa vaarassa muuallakin. Ja se kenties johtaa paniikkikohtausten kehittymiseen: usko, ettei ole lainkaan turvassa.

Kenties kyvyttömyyteeni puolustautua vaikuttaa sekin, etten ole ajatellut itselläni olevan riittävästi arvoa, että muiden tarvitsisi kohdella minua kunnioittavasti. Tämä puolestaan on johtanut itsesyytöksiin: miten aina teen jotain niin väärin, että joudun tällaisen kohtelun alaiseksi. Lapsi, tuskin nuorikaan, ei osaa kyseenalaistaa vallitsevia olosuhteita - hän etsii syytä aina itsestään.

Silti lapselle sanotaan usein, että hänenkin on vain puolustettava itseään - aikuiset eivät hänen puolellaan ole. Ikään kuin lasten tai nuorten tulisi koko ajan olla puolustusasemissa! Millainen on sellainen maailma, jossa vain ne pärjäävät, joilla on kyvyt puolustaa itseään? Lapsilla ei ole sellaisia kykyjä, ei liiemmin nuorella, ei ainakaan kaikilla, ja nekö saavat jäädä, jotka eivät pysty iskemään takaisin, kun joku hyökkää heidän kimppuunsa.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut sanoa kaikenlaista. Miksi olet mulle noin ilkeä? Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt? Mikset jätä minua rauhaan? En tiedä, olisiko kysymyksillä ollut tehoa, mutta ainakin olisin yrittänyt edes vähän. Luuta kurkkuun en osaa lyödä. En vain ole sellainen.

Minä en osannut puolustaa itseäni. Minä en osaapuolustaa itseäni. Siksi jään alakynteen, kun joku käy kimppuuni. Heikot hävitetään, ja minä olen yksi heistä.

Tänään minä yritin. Minua kutsuttiin skitsoksi. Kysyttiin: "Mikäs vitun skitso sä oot?" kun minä kerroin peloistani ja harha-ajatuksistani. Minä sanoin, ettei minulle noin saa puhua. Ääni tärisi taas, minun kiihtymykseni huomasi, mutta minä puhuin. Siitä voi alkaa.





tiistai 16. lokakuuta 2018

Rakkaus ja maailmanloppu eli kertomus eräästä ensirakkaudesta

Minä kerron teille nyt ensirakkaudestani. Hänen nimensä onJaakko. Ei tietenkään oikeasti, mutta olkoon nyt: Jaakko.

Jaakko ja minä tapasimme torilla. Minä ostin tomaatteja. Satoi, me jäimme katoksen alle, minulla oli ranteen ympärillä tomaattipussi ja yllä tomaatinvärinen takki. "Kamala ilma", minä sanoin, jostain syystä. "Niin", hän sanoi. "Aivan yhtäkkiä." Ja hän sanoi: "Sä olet aika punainen."

Niin me päädyimme kahvilaan, ja siitä alkoi ensirakkaus.

Minä olin 19. En ollut koskaan rakastellut, enkä koskaan edes suudellut. Olin vasta muuttanut yliopistokaupunkiin, silloin opiskelin vielä kääntäjäksi. Jaakko opiskeli tietojenkäsittelytieteitä toista vuotta ja oli aineensa tuutori, jopa myöhemmin mentori, ja tiesi kaiken biteistä ja muista, minä en ymmärrä niistä mitään. Minä välitin vain sanoista.

Minä rakastelin hänen kanssaan hänen pienessä yksiössään syyskuussa 2012. Se oli ensikertani, ja se oli sellainen kuin ensikerrasta toivoa saattaa, hellä, pehmeä, lämmin, turvallinen. Hän nauroi kanssani, piti minua sylissä, kosketteli, ja minä olin maailman onnellisin nainen. Seuraavana päivänä me menimme kirjamessuille. Oli aurinkoinen päivä ja hän piti minua kädestä. Torilla, kun sittemmin erkanimme, minä sanoin: "Kiitos kaikesta." Hän katsoi minua hölmistyneenä, mutta minä tarkoitin sitä. Kiitos kaikesta. Silloin en vielä itsekään tajunnut, mitä se merkitsi.

Ne olivat kaksi huumaavaa kuukautta. Vain kaksi, ja ne muuttivat kaiken, ne muuttivat minua, ne muuttivat minut. Vain kaksi kuukautta.

Sitten saapui se surkea syys.

Don't tell me that it's over. It's only just begun.

Niin, mitä tapahtui? Mitä tapahtui rakkaudelle, joka oli vasta alkamassa?

Niin. Niinä kauniina iltoina, joina hänen suunsa oli suutani vasten, hänen kätensä rintojeni peittona, hänen peniksensä sisälläni, minä toivoin vain, että olisin tullut hänestä kokonaiseksi. 

Te tiedätte, kuka minä olen. Te tiedätte taustani. Te tiedätte jo koulun käytävät, joilla kuka tahansa saattoi yhtäkkiä tönäistä tai sanoa: "Vitun läski", tai heittää minua jollain. Yhtäkkiä vain. Kyllä te teidätte. Ja kyllä te tiedätte, ettei siitä seuraa mitään hyvää - siitä seuraa pelkkää itsevihaa, omanarvontunteen täydellistä puuttumista, siitä seuraa pelkkää kipua. Ja niin minä makasin hänen sylissään, Jaakon sylissä, ja toivoin täyttyväni. Toivoin kivun lientymistä; toivoin, että hän saisi minut rakastamaan itseäni niin kuin minä rakastin häntä, ja kenties, kenties niin, kenties hän minua. 

Mielessäni minä anelin häntä rakastamaan minut ehjäksi. Se, miten hän kosketti minua, miten kauniisti hän minulle puhui, miten hän sanoi: Olet kaunis - se tuntui kaiken sen jälkeen hyvältä, uskomattoman hyvältä, ja minä jäin kaipaamaan kaikkea sitä uudelleen. Minulla, vaikka verbaalisesti notkea olenkin, ei ole sanoja kuvaamaan, miten hyvältä sellaiset sanat tuntuivat sen jälkeen, kun on ensin rikkoutunut aivan pieniksi mureniksi.

Niin, eräänä lokakuun iltana hän todella sanoi: Olet kaunis. Ja minä olin kuullut niin monesti, että olen ruma. Kuinka hän näki minut niin? Eikö hän nähnyt minua? Kuvitteliko hän? Hän sanoi: Olet kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Kauniskauniskaunis.

Minut on revitty riekaleiksi. Parsi minusat ehkä. Niin minä rukoilin, enkä vielä tiennyt, ettei sitä voi tehdä kukaan muu kuin minä.

Hyväksy minut, anna minulle arvo, joka minusta puuttuu.

Kun hän sitten lähti, kaikki ympärillä sortui kivivyöryn lailla. Sillä, miten hän lähti, ei oikeastaan ole nyt väliä, vaikka kenties sekin satutti. Taas minut hylättiin, niin kuin minut hylättiin koulun pihalle ala-asteella tammikuussa 2002, tai niin kuin minut hylättiin yläasteella, koska koulukiusatun kanssa kaveeraaminen on vaarallista. Minut hylättiin taas, ja jokin minussa murtui. Minä olin jälleen yksin, niin yksin, yhdessäkin, yksin.

Ja minä olin yhtäkkiä taas se pieni tyttö koulun pihalla tammikuussa 2002. Aivan avuton, vaikka kymmenen vuotta vanhempi. Täysin avuton.

Vasta nyt minä ymmärrän sanonnan: "Jos et rakasta itseäsi, et voi rakastaa toista." Se on kirvelevä sanonta, jota vastaan olen taistellut, mutta on se sittenkin totta. Se ei tietenkään tarkoita, ettet rakastaisi. Se tarkoittaa vain, ettet pysty olemaan rakkaussuhteessa, jos odotat toisen rakastavan sinua niin, että alat rakastaa itseäsi; että korjaudut. Sillä niin se ei mene. Sinua ei korjaa kukaan toinen, jos et ole valmis korjaamaan itseäsi. Eikä toisen rakkaus koskaan riitä korvaamaan sitä rakkausvajetta, joka sinulla on itsessäsi.

Sinun on itse rakastettava itsesi ehjäksi. Se on vaikeaa, se ei tapahdu hetkessä, se ei tapahdu vuosissa, mutta kyllä se tapahtuu. Se tapahtuu vielä.


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Uupumus

Yläasteen jälkeen aloitin lukion, ja masennus helpotti. Se pysyi poissa puolisentoista vuotta, mutta palasi kevättalvella 2011, kun kävin lukion toista vuotta.

Tosiasiassa kai uuvuin. Olen aina ollut hyvin tunnollinen ja kunnollinen ja perfektionisti, ja minulle oli tärkeää saada useista aineista vähintään yhdeksikkö, ja usein sekään ei riittänyt. Tein päivittäin läksyjä, etenkin kieliaineita, useita tunteja, sillä tiesin haluavani lukemaan kieliä yliopistoon sitten kun joskus saisin päähäni valkolakin. Lakista en kuitenkaan aktiivisesti haaveillut, haaveilin vain laudatureista, joita oli saatava, piste. 

Siksi väsyin. Pieni ihminen väsyy raskaan työtaakan alla ennen pitkää, niin käy vääjäämättä.

Muistan sen kevättalven, hankikanto, raskas lisääntyvä valo. Minä nukuin koulun jälkeen useita tunteja. Saatoin nukkua jopa neljä tuntia, kolme ei ollut poikkeuksellista. Menin suoraan koulusta tultuani lakanoiden väliin ja panin aivot off-asentoon, koska en jaksanut pitää niitä päällä. Minun oli vaikeaa herätä päiväunilta enää kunnolla. Pää tuntui liian raskaalta. Ja läskyt odottivat.

En jaksanut enää opiskella. Sain pelkkiä ysejä, jopa kaseja, ja inhosin itseäni. Pidin itseäni laiskana, mutta minä olin uupunut - ja ehkä, ehkä jopa masentunut.

Yläasteella minulle oli tehty selväksi, ettei teini-ikäisillä ole mielenterveysongelmia. Siksi en tullut harkinneeksi terveydenhoitajaa, saati koululääkäriä, vaikka aihetta olisi ollut. Mitä he olisivat minulle määränneet, sitä en tiedä - ehkä selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä, ehkä sairauslomaa, parhaassa joskin epätodennäköisessä tilanteessa psykologikäyntejä. En kuitenkaan usko, että kukaan terveydenhoitaja tai lääkäri olisi nähnyt minun kiltin ja pärjäävän tytönkuoreni alle. Numerot kunnossa, kaikki kunnossa, mutta ei kukaan olisi käsittänyt: minä hukkasin tasoni. Ja ennen kaikkea: minä hukkasin itseni. Minä hukkasin itseni sinne paineiden ja koulukirjojen alle.

Sain äidinkielestä ysin ja itkin koulun vessassa. Olin hajalla.

Epäilemättä minua järsivät myös yläasteenaikaiset väkivallankokemukset, joiden käsittelyyn olisin tarvinnut tukea. Tätä tukea en osannut itse kuitenkaan hakea tai pyytää. En tiennyt, keneltä pyytää, mistä hakea, enkä kai nähnyt itseäni sen arvoisenakaan, että olisin tätä apua voinut saada. Ennen kaikkea en tajunnut, että jokin on pielessä - ajattelin vain olevani laiska, kun en pystynyt enää samoihin suorituksiin. Oli helpompi vain kaivautua peiton alle.

Joka paikkaa kolotti, pääni särki usein, minua janotti, ja öisin heräilin enkä saanut enää unta. Siksi ehkä olin päivisin niin unen tarpeessa. Kaverisuhteet kärsivät, koska olin yhtenään väsynyt ja ärtynyt. Koulun viimeinen tunti meni aina koomassa, ajattelin vain sitä, miten pian pääsisin taas sänkyyn. Myös viikonloput menivät unen parissa. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt tekemään mitään, edes mitään kivaa.

Nykyisin tietenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. Paineet vaan olivat liian kovat, piti kai todistella muille ja itselle jotain omasta osaamisesta. Terapeuttini mielestä pyrin koulussa niin hyvään suoritukseen siksi, että olisin voinut kokea olevani hyvä edes jossain - kun muut koko ajan lyttäsivät alaspäin kaikessa. Numerot olivat keino todistaa, että pystyin johonkin. Ja kun en pystynyt enää täydellisyyteen, syytin siitä itseäni, vaikka ehkä, kenties, mahdollisesti, syyt olivatkin toisaalla, liian vaativassa koulujärjestelmässä, päälle vyöryvissä kirjoituksissa, paineissa.

En muista, miten selvisin lukiovuoden raskaudesta, koska kesälomaa minulla ei ollut: lähdin vaihtoon Saksaan siksi kesäksi, ja me kävimme siellä myös kesäkuun koulua. Abivuosi taas meni yllättävänkin kevyissä merkeissä kenties siksi, että olin tehnyt aiempina vuosina niin paljon töitä; minun ei tarvinnut aloittaa lukemista aivan nollasta, vaan saatoin vain kerrata. Kirjoitusten jälkeen ehdin levätä. Työn hedelmät palkittiin, kun pääsin opiskelemaan saksaa Turun yliopistoon, niin kuin olin toivonutkin. Myöhemmin tosin vaihdoin pääaineekseni suomen.

Lukiossa selvisin ilman sairauslomaa. Myöhemmin opetusharjoittelussa jouduin hakemaan sairauslomaa kahdesti, koska voimat yksinkertaisesti loppuivat. Jossain kohtaa ne nimittäin todella loppuvat, eivätkä serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjätkään auttaneet siihen. Minä vain nukuin. En muista niistä viikoista paljonkaan.

Yleensä tunnustan uupumuksen vasta, kun tulee se piste, ettei enää jaksa. Lukiossakaan en tunnistanut uupumustani, vaikka olin rättiväsynyt. Uupumus on täytynyt vain katkaista kunnon tauolla kaikesta pakollisesta, niin että keho ja mieli ehtivät palautua taakasta. Parempi tietysti olisi, jos tajuaisi olla ajamatta itseään piippuun - mutta 17-vuotias Aoda ei sitä ymmärtänyt, ja 25-vuotiaallakin on vielä opittavaa. 









lauantai 6. lokakuuta 2018

Kiitos

Tänään minä kävelin syksyisessä kaupungissa ja hymyilin. Yhtäkkiä oli tullut syksy, asvaltilla oli kirkkaanoransseja lehtiä ja aurinko paistoi kultaiseksi muuttuneiden vaahteroiden läpi. Olin matkustanut vanhempieni luo maaseudulle edellisenä päivänä. Sisämaassa oli syksyisempää kuin rannikolla. Minä rakastan lokakuuta.

Pieniä muutoksia on paras huomata. Sitä, miten hymyilee kävellessään, itsekseen. Sitä, miten jaksaa ripustaa pyykit heti, kun kone on käynyt. Miten jaksaa laittaa ruokaa. Syödä ruokaa. Keittää kahvit.

Tätä minä ajattelin tänään, kun ripustin pyykkejä. Kävin heti hommiin, enkä ollut alun perin taistellut itseni kanssa, että saisin pyykit ylipäätään koneeseen. Ei ole sanottua, että se kävisi niin helposti. Voin myöntää myös, että olen syönyt toisinaan kaupan valmiskeittoja ja kaurapuuroa päivästä toiseen, koska ruuanlaitto on ollut ylivoimaista. Olettaen tietysti, että olen syönyt. Mitä en aina ole.

Mutta tänään. Minä ripustin pyykit. Minä tein ruokaa. Minä hymyilin, kun kävelin. Minä hymyilin.

Eilen kävin kirjamessuilla ja löysin monta Margaret Atwoodin romaania, sellaisia, joita ei enää saa kirjakaupoista. Ne tekivät minut valtavan iloiseksi. Kirjojen tutkailu, penkominen, kosketteleminen tekee minulle hyvää. Muistin taas yhden syyn, miksi elän. Kirjallisuuden takia. Eikä kirjallisuus mene pois. Se on tosiasia. Kaiken muun saatan menettää, mutta kirjallisuus ei minua hylkää.

Vanhempien luona on hyvä olla, vaikka olen täällä, sisämaassa, missä minut kerran melkein tuhottiin. Silti koen olevani turvassa, muiden suojelevien käsien alla. Minulla oli äidille tuliainen kirjamessuilta, Tove Janssonin Näkymätön lapsi. Minäkin olin ennen näkymätön lapsi, mutta nyt minä olen tullut näkyväksi. Lapsi minä olen edelleen, äidilleni, äitini lapsi.

Kävin pitkällä metsälenkillä ja sen jälkeen saunassa, sitten käperryin sänkyyn lukemaan löytämääni Atwoodia. Aamulla istuin äidin kanssa pitkään olohuoneessa juomassa pannullisen kahvia ja juttelemassa niin intensiivisesti, että unohdin ajan kulun. Ja miksi ajan kulua olisi tarvinnutkaan muistaa: olihan lauantai, palkinto työviikon jälkeen, ja kello oli vähän, ja entä sitten jos olisi ollut paljonkin. Illalla katsoimme jalkapalloa ja joimme viiniä, minulla oli hyvä olla siinä.

Kiitos lääkärit, kiitos terapeutti, kiitos länsimainen lääketiede, kiitos lääkkeet. Kiitos vanhemmat, kiitos koti, kiitos päivät. Kiitos kirjat, kiitos auringonpaiste, kiitos syksy.

Kiitos maailma, kiitos elämä, kiitos.







lauantai 29. syyskuuta 2018

Itsemurha

"En tosiaankaan halua propagoida itsemurhan puolesta. Minusta itsemurha ei ole hyvä ratkaisu. Se ei ole koskaan hyvä ratkaisu. Mutta minusta on tärkeää puhua siitä, että meitä on. Meitä jotka emme jaksa elämäämme. Meitä jotka kannamme äärimmäisen tappion kokemusta. Meitä jotka kannamme häpeää siitä ettemme selviä elämästä. En tahdo surkutteluanne. Minua ei ole sääli. En tarvitse halauksianne tai huoltanne. (Ehdottomasti en halauksia. Vastustan halauksia.) Minä tarvitsen hoitoa. Tarvitsen psykiatrista hoitoa. Lääkkeitä. Minunlaisiani on muitakin. Meitä on aika paljon. Elämme tappavan sairauden kanssa. Se on tosiasia. Kyse ei ole siitä että pitäisi vain ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Tämä tilanne vaatii ammattitaitoista lääketieteellistä hoitoa. Joka vuosi noin 1500 ruotsalaista kuolee oman käden kautta. Se on paljon. Heitä on enemmän kuin liikenneonnettomuuksissa kuolleita. Olen varma että niistä 1500:sta voisi pelastaa pari sataa. Uskon että osa heistä haluaa tulla pelastetuksi. Uskon siihen vilpittömästi."
Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää, s. 122 - 123, suom. Ulla Lempinen.  

Tuttavani kirjoitti eilen Facebookiin haluavansa tappaa itsensä.

Hän on noin 20-vuotias ja jäänyt avun ulkopuolelle, vaikka on ottanut yliannostuksen lääkkeitä ja viillellyt itseään. Päivystys ei ole tarjonnut hänelle mitään, koskaan ei ole ehdotettu psykoterapiaa, lääkärissäkään. Kaikenlaista on: koulukiusaamista, hylkäämiskokemuksia, liuta diagnooseja. 

Häntä epäiltiin: yleensähän itsemurhalla uhkailevat eivät tätä tee. Päivitystä kritisoitiin liian avoimeksi. Kukaan ei ajatellut, että viesti oli avunpyytö, äärimmäinen, ehkä viimeinen.

Kaikesta tästä huolimatta hänellä on elämä edessä.

En osannut sanoa mitään rohkaisevaa, joten siteerasin Ann Heberleinin teosta En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Sitaatti ylempänä. Heberlein muistuttaa, että heitä - meitä? - on. Meitä, jotka pohdimme sitä. Tämän elämän jättämistä, elämän päättämistä, itse. Minä tiedän heitä enemmän. Poika, joka käy kanssani toisinaan keikoilla, hänkin on yrittänyt. Isoäitini on yrittänyt. Heitä on, kenties meitä.

Minä en ole pitkään aikaan ajatellut kuolemaa, mutta oli aika - kahdesti elämässäni - kun ajattelin, että kuolema on ainut pakotie, ainut vaihtoehto. Ettei koulukiusaamisesta pääse muuten ulos. Ettei harhoista muuten selviä. Uimahallin saunassa minä sanoin toissa elokuussa äidilleni, että kuolema olisi ainut ulospääsy. Noin vain. Olin siinä pisteessä, että sellaisen lauseen voi sanoa omalle äidilleen uimahallin saunassa. Hän vei minut lääkäriin.

Mutta ehkä toisin kuin itsemurhaa pohtivat ystäväni (vaikka mistä minä tiedän), minä tunsin itsemurhasta surua. Minä olin surullinen, koska minun piti kuolla. Toisille itsemurhan ajatteleminen on kenties helpotusta tuottava asia: tästä kaikesta on tie ulos. Minä olin vain surullinen. En minä tahtonut kuolla. Minä itse asiassa tahdoin mitä suurimmassa määrin elää. Mutta minä en nähnyt muuta pakotietä kuin kuoleman. 

Niin minä päädyin pyörittelemään pillereitä purkissa eräänä marraskuun päivänä. Toisina hetkinä olen pelännyt kotonani, että syöksyn alas parvekkeelta, koska en kestä enää kipua. Ja vaikka kuoleman olisin aiheuttanut minä itse, vaikka se olisi ollut minun oma valintani, minä pelkäsin. Kenties minä pelkään kuolemaa enemmän kuin muuta, sillä ajattelen, että eräät vastoinkäymiset elämässä johtavat lopulta kuolemaan - siihen, että minä otan hengen itseltäni, koska en enää kestä kipua.

Ann Heberlein on kirjoittanut paljon myös siitä, miten itsemurhaa hautova tarvitsee ennen kaikkea psykiatrista hoitoa. Vippaskonstit eivät auta, ei jooga, ei metsäkävely, ei mäkikuisma. Oikotietä ei ole. Tarvitaan hoitoa: lääkkeitä, terapiaa, psykiatritapaamisia. Tilanne on vakava. Kuolemanvaara on olemassa. Nämä ovat korkean kuolleisuuden sairauksia. 

Minä ajattelin, ettei koulukiusaamisesta pääse ulos kuin kuolemalla, että harhojen loppu on lopulta kuolema. Mutta kyllä näistäkin selviää. Ensiksi mainitusta selviämisestä minä olen elävä esimerkki, vaikka edelleen kiroan tekijöitä alimpaan helvettiin ja kuuntelen heidän puhettaan. Harhat taas on saatu kuriin lääkkeillä. Ymmärrän, etteivät kaikki halua lääkkeitä syödä, mutta kyllä ne ovat joskus korvaamaton apu; ei pahassa tilanteessa auta jooga, ei meditaatio, vaan tarvitaan järeämpiä, länsimaisen lääketieteen tunnustamia tapoja. 

Minä uskon vakaasti, että tämäkin tyttö lopulta selviää. Pitkän keskustelun jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että hakeutuisi terapiaan. Se olkoon hänen tiensä uuteen elämään, hänen pelastusrenkaansa, jonka me muut kenties hänelle heitimme. Ja ainakin hän sai tuntea, että hänen elämällään on merkitystä, että hänen kuolemallaan olisi.

Minä uskon vilpittömästi, että tästä kaikesta selviää.




tiistai 25. syyskuuta 2018

Koulukiusaaminen

Kahvipöydässä poika sanoi: "Mulla ei oo mitään arvoo."

Häntä oli kiusattu koko peruskoulu.

Kahvipöydässä tyttö sanoi: "Mä olen täysin epäonnistunut ihminen."

Häntä oli kiusattu koko peruskoulu. 

Kahvipöydässä minä ajattelin: "Te ette varmasti halua, että minä istun tässä teidän kanssa."

Minua oli kiusattu koko peruskoulu. 

Heidän sanansa kirpaisivat minua jostain niin syvältä, että poistuin kahvipöydästä vessaan rauhoittumaan, etten olisi alkanut itkeä muiden edessä. Ei mitään arvoa. Täysin epäonnistunut. Kukaan ei toivo minua.

Miten toiselle ihmiselle voi tehdä niin pitkäkestoista, järjestelmällistä, säälimätöntä väkivaltaa, että hän alkaa ajatella itsestään noin? Ettei hän ajattele, että hänellä on mitään arvoa? Että hän ajattelee olevansa epäonnistunut, koko ihminen?

Olen ajatellut sitä jo päiviä, kahvipöytäkeskustelusta asti. Että niin voi tehdä toiselle. Toinen toiselle, ihminen ihmiselle. Ihminen. 

En saisi kirjoittaa tänne tästä. Olen vaitiolovelvollinen. Mutta jos en kirjoita, tulen näine ajatuksineni hulluksi. Näin he sanoivat, elävät ihmiset. Ja mitä minä jätin sanomatta, mutta koko ajan ajattelin.

"Mitä jos menisit terapiaan?" kysyttiin pojalta. Hän vastasi: "Minua ei ehkä kohta enää ole."

"Mikä sinua auttaa noissa oloissa?" kysyttiin tytöltä. Hän vastasi: "Veitsi."

"Mikä auttaa sinua, kun ahdistus iskee?" kysyttiin minulta. Minä vastasin: "Rauhoittavat." Mikä muu? Ei ole mitään muuta, ei mitään työkalua, mikä korjaisi. Oiretta voi siirtää, syytä ei enää, ei koskaan, syy on niin syvällä minussa, että se on osa persoonaani. Minä olen ikuisesti se tyttö yksin koulun pihalla, odottamassa lumipallon osumista.

En ole koskaan kuullut mitään niin lohdutonta kuin mitä nämä poika ja tyttö sanoivat. En koskaan. Miten ihmiselle voi tehdä niin järjestelmällistä, pitkäkestoista, säälimätöntä väkivaltaa, että hän ajattelee itsensä tappamista? Itsensä tappamista

Ja mitä sitten tekijät ajattelisivat, jos tietäisivät? Mitä he sanoisivat pojalle, joka sanoi: Minua ei ehkä kohta ole. Mitä he sanoisivat tytölle, jonka koko käsivarsi on täynnä jälkiä menneestä ja nykyisestäkin ahdistuksesta?

Minulle tekijät sanoivat: Hirtä itsesi. Oletko niin angstinen että viiltelet, vitun angstiteini? Itketkö itsesi uneen? Minun on mahdotonta olla ajattelematta, etteivät he toistaisivat näitä sanoja pojalle ja tytölle ja minulle. Pojalle he sanoisivat, että hirtä itsesi, ja tytön kivulle he nauraisivat, ja minua heittäisivät ehkä kivellä.

Minä vihaan väitettä he eivät tiedä mitä tekevät. Ihminen ei voi olla järjestelmällisen väkivaltainen toista kohtaan ja silti tietämätön siitä, että toista sattuu. Ei teini, ei edes lapsi. Se on koko väkivallan perusta: että toiseen sattuu, että toinen pelkää, että toinen ajattelee itsestään niin kuin poika ja tyttö ajattelevat. Ehkä psykopaatti ei sitä ymmärrä, mutta koulukiusaajista vain harva on psykopaatti. He tosiaan haluavat tehdä tuhoa, ja siinä he onnistuvat, koska usein on niin, että heitä on monta, uhreja yksi, uhri on yksin.

He halusivat tuhota minut, koska minä en ollut tyttö, joka mahtuu mukaan kuvaan. Minä olin jotenkin vääränmuotoinen pala siihen ihmisten palapeliin, minä olin ylimääräinen, ja minussa oli jotain, mikä provosoi heitä. He halusivat tuhota minut, ja siinä he osittain onnistuivat, sillä vielä tänäkin päivänä minä ajattelen tavallisessa kahvipöydässä: minua ei haluta tähän, minun ei pitäisi olla tässä, minä olen taakka, joka paikan ei-toivottu.

Ja minä löydän itseni huorittelemasta itseäni, minulla on solvaus joka hetkeen itseäni varten, ja pojat puhuvat minussa yhä, kommentoivat kaikkea, mitä teen, kuin varjo seuraavat minua kaikkialle, kaikkialla. Minä löydän itseni ajattelemasta, etten ole yhtä arvokas kuin toiset. Minä löydän itseni ajattelemasta, etten ansaitse hyviä asioita.

Ja minä tajuan, etten koskaan enää luota kehenkään, en kehenkään, enkä varsinkaan miehiin.

Mutta minä en ajattele, että minua ei kohta ole. En ajattele enää. Tekeekö se minusta selviytyjän? Poika puhui itsemurhasta lakonisesti kuin säästä. Tyttö puhui veitsestä kuin pelastajasta. Minä otan rauhoittavia ja pääsen myrskyn läpi. Mutta eihän myrskyä välttämättä tarvitsisi olla.

Mutta mitä he nyt ajattelisivat, jos tietäisivät tästä? Kuulisivat nämä lohduttomat sanat? Ehkä he katuisivat, mutta he eivät katumuksen kivussakaan koskaan voi päästä lähellekään sitä kipua, jota poika tuntee, jota tyttö tuntee, jota minä tunnen.

Mutta he voisivat myös ajatella: juuri noin siinä oli käyvä, juuri niin on hyvä. Eivät kaikki muutu. Kaikki ihmiset eivät muutu. 

Poika sanoi, ettei häntä ehkä kohta enää ole. Minulle tekijät sanoivat: hirtä itsesi. Ehkä niin sanottiin pojallekin, ja ehkäpä hän vielä hirttää itsensä.


lauantai 22. syyskuuta 2018

Psykoosi

"Kukaan ei tiedä tarkalleen psykoosin aivokemiaa. Voidaan olettaa, että Juliassa raivoaa vaitelias myrsky: Dopamiini hyökyy holtittomasti Julian aivojen hermoverkoissa, ja myös noradrenaliini osallistuu päänsisäiseen rajuilmaan. Samoin serotoniini.

Kuvitellaan sitä. Kuvitellaan hetken ajan dopamiinin hyökyä. Kuin ilotulitus tai räjähdys: dopamiini purkautuu synapsien geysireistä ja muodostaa aivoihin tähdenlentoja, pollockmaisia sähköisiä roiskeita. Räjähdysten kimmeltävät pyrstöt kirjavoivat aivojen tyynen harmaan aineen, ja jos tämä kaikki heijastettaisiin valkokankaalle, tapahtumaa voisi kutsua kauniiksi.
Muuta psykoosista ei tiedetä. Tiedetään vain aivojen mikrokosminen pauhu. On ihmeellistä, miten jokin niin konkreettinen kuin välittäjäaineet saavat aikaan jotain niin abstraktia ja totaalista: merkitykset liukuvat pois paikoiltaan ja alkavat tanssia tuntemattoman musiikin tahtiin. Potilaan näkökulmasta - hänen aivojensa välittäjäaine-epätasapainon vuoksi - koko maailma muuttuu suppilomaiseksi taifuuniksi jossa ylintä valtaa pitää arvaamattomuus.
Lääkitys auttaa, mutta hitaasti. Psykoosin intensiivisimmässä vaiheessa vain mittavat lääkeannokset taittavat harhaisuuden. Usein tarvitaan myös vähävirikkeistä hoitoa, se kuuluisa ja kauhukuvia herättävä valkoinen huone, jossa psykootikko ei altistu minkäänlaisille assosiaatiovyöryille. Eristyksessä viruva potilas on hajanainen ja sirpaloitunut, hänellä ei hetkellisesti ole minää. Hän on olemassa, mutta hän ei sijaitse tässä eikä tuossa, hän ei ole missään ja hän on kaikkialla, hän on sekä eläin että psyyke, mutta ei koherentti kokonaisuus - hän muuttuu katkonaisiksi lauseiksi joita ei voi sitoa toisiinsa, hän hajoaa sanoiksi, ja siinä missä äsken oli maniapsykoosin riemu, on nyt pelkkä hirvittävä olemassaolo. 

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta, s. 49

Ehkä nyt olen valmis kirjoittamaan siitä.

Toukokuussa 2017 kohtasin ensimmäistä kertaa kammottavimman asian koko elämässäni. Kutsutaan sitä vaikkapa Saatanaksi. Saatana vei minut mukanaan Helvettiin.

Olin ensin varma, että miesystäväni on jättämässä minut, että hänellä on joku toinen. Sitten Saatana sai minut näkemään raskaustestissä kaksi viivaa, vaikka tein testejä useita - viivoja oli vain yksi, joka kerta vain yksi, ja minulla on hormonaalinen ehkäisy. Makasin sohvalla näkemättä eteeni. Tällöin vasta tapailin psykoosin rajoja.

Kaikki tämä toistui elokuussa, jolloin ahdistus sai minut oksentamaan. Valvoin koko yön tuijottamassa eteeni. Seuraavana iltapäivänä äiti pelästyi minua, sillä puheeni oli järjetöntä. Hän vei minut päivystykseen, ja vietin kaksi päivää sairaalassa tarkkailussa. Todellisuudentajuni oli säröillä. Kävin lääkärissä, mutta epäilin, että minulle syötettiin plaseboa, koska minua ei otettu tosissaan. Luotin siihen, että lääkäreillä oli salaliitto minua vastaan ja että lääkärit nauroivat minulle mielessään tai poistuttuani. Arvelin myös, että lääkärit aikovat myrkyttää minut lääkkeillä. Uskoin salaliittoon. Se on oire useilla skitsofreenikoilla.

Marraskuussa todellisuudentajuni halkesi. Saatana sai minusta lopullisesti otteen niin, että kadotin todellisuudentajuni. Olin varma, että minä kuolen. Puheeni muuttui sekavaksi, pääni ei ymmärtänyt enää tätä maailmaa. Nuoriso-ohjaaja vei minut päivystykseen, missä minut todettiin psykoottiseksi ja otettiin osastolle, ja sain aimo annoksen olantsapiinia. Olin sen seurauksena kuin zombie ja olisin voinut nukkua koko päivän. Osastolla istuin sohvalla ja heijasin itseäni, olo oli kammottava, mutta olantsapiini manasi minusta lopulta Saatanan. Lääke itsessään kuitenkin teki minusta tahdottoman.

Kömmin päivystykseen myös tammikuussa. Uskoin, että joku on tulossa asuntooni tappamaan minut. Tällöin minua ei otettu omasta pyynnöstäni osastolle, vaikka pakkohoito tuli kyseeseen: olinhan psykoottinen ja olisin saattanut olla vaaraksi itselleni. Lähdin kuitenkin kotiin mukanani muutama Zyprexa ja Stilnoct. Stilnoctin voimalla nukuin melkein vuorokauden läpeensä, kunnes olin valmis nousemaan. Pää oli raskas, olo selittämätön, enkä voinut käsittää, miten koskaan enää voisin jatkaa elämää.

Ja kun ystävät kysyivät, mitä minulle kuuluu, minä vastasin: Päässä viiraa. Ja päässähän viirasi.

Seuraavina viikkoina minä liikuin julkisilla paikoilla koko ajan varuillani. Odotin, että joku - kuka tahansa - vastaantulijoista olisi aikeissa satuttaa minua, joko sanoin tai teoin, kenties puukolla, niin, pelkäsin, että muut olivat aikeissa tappaa minut. Ihmissuhteissani olo kävi tukalaksi, sillä olin varma, että minun selkäni takana vehkeiltäisiin. Uskoin kaiken jollain lailla liittyvän minuun, jollain sekopäisellä tavalla jokaisen sanan, jokaisen oudoksuvan katseen, ajattelin heidän ajattelevan: tuo tuossa on hullu. Ja hullu se olikin.

Suljettu osasto kutsui lopulta helmikuussa. Päivystyksessä sanoin vakavissani: en jaksa enää elää. Ja niin minut otettiin sisään.

Saatana on säälimätön, Saatana on armoton. Saatana tekee vain ja ainoastaan pahaa. Se tekee kaikesta vain sumeaa, rikkoo mielen palasiksi, joita saa etsiskellä ympäriltään. Saatana leikkaa minuuden kahteen osaan. Siitä tilasta ei selviä ilman apua, ilman vipuvoimaa, jota antaa kenties osantohoito, kenties aika, taatusti lääke.

Se, mitä minulle tapahtui marraskuussa, on pelottavinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut - ja helposti pahinta ikinä. En osaa enää kuvitella mitään pahempaa. Minulla oli pelkoja, kuten jätetyksi tai tapetuksi tuleminen, mutta kaikkein eniten minä pelkäsin ja pelkään psykoosia. Minä en tahdo tavata Saatanaa enää koskaan. Minä en tahdo olla hänen vaikutuspiirissään. Kuolemakin on helpompi käsittää kuin se, miten minuus halkeaa kahteen osaan, miten en enää sijaitse missään.

Kun olin syönyt Abilifyä pari kuukautta ja se tuntui tepsivän, psykiatrini sanoi minulle: "Sinulla saattaa olla skitsoaffektiivinen häiriö. Nyt testataan, onko se masennusoireinen vai kaksisuuntainen." Sain bipolaarisuustestin eteeni. Elokuussa B-lausunnossani luki: määrittämätön skitsoaffektiivinen häiriö. Olin siihen mennessä jo tottunut ajatukseen. Mutta siinä edessä sen nähdessäni kaikki yhtäkkiä realisoitui, ja minun kurkkuani kuristi. Jouduin totuttelemaan ajatukseen, etten ehkä koskaan parantuisi. Ja että Saatana saattaisi vielä palata. Että saattaisin löytää itseni uudelleen suljetulta, että saattaisin löytää itseni pakkohoidosta. Että söisin kenties lääkkeitä koko loppuelämäni. Enkä tiedä, mitä lääkkeet kenties tekevät aivoilleni, tekevät keholleni.

Minä en koskaan uskonut, että itse voisin kokea jotain sellaista. Minä ajattelin, että olen tavallinen nainen, toki mieleltäni vähän rikki ja rempallaan sieltä ja täältä, mutta että jonain päivänä olisin psykoottinen, siis niin hullu, että minua pitää vahtia osastolla, etten sekopäänä tulisi alas parvekkeelta, sellaista minä en itsestäni uskonut. 

Nyt siitä on jo aikaa. Minä olen rannalla, minun oloni alkaa helpottaa. Silti tämä hukuttava vesi on edessäni, minä saatan upota koska vain. Koska vain saattaa Saatana jälleen tulla kylään, tunkeutua minun päähäni, tehdä todellisuudesta rikkonaista, sekoittaa koko pään ja elämän uudelleen.

Minä en tunne itseäni, en tunne itseäni enää.


tiistai 18. syyskuuta 2018

Onni? II

Tänään minä olen noussut seitsemältä. Olen tiskannut. Olen laittanut ruokaa. Olen mennyt heti aamusta kirjastoon opiskelemaan. 

Onko tämä nyt merkki siitä, että voi hyvin?

Ja mistä se hyvä vointi on lähtöisin? Onko lääke alkanut purra, onko terapia, sairausloma? Vai onko tämä skitsoaffektiivisen häiriön masennus- ja maniakausien välinen seesteinen kausi? Toivon taas kerran, että tämä on sitä: minä olen parantumassa. Ja taas kerran minä kuitenkin putoan, taas kerran, kuitenkin, mutta minä toivon, toivon: minä olen alkanut parantua.

Minä tosiaan teen asioita. Poikkeuksellista. 

Onni on oikeastaan yksinkertaisia asioita, ainakin minulle. Se on sitä, että jaksaa nousta aamulla - ei päivällä tai iltapäivällä - ja että jaksaa tehdä asioita, kuten kotitöitä, ja nähdä ystäviä, harrastaa. Se riittää. Se riittää.

Kaiken tällaisen minä tahtoisin pitää. Nämä aamut, joina jaksan nousta. Nämä päivät, joina jaksan tehdä askareita. Nämä illat, joina jaksan tavata ystäviä. Nämä kaikki päivät, joina en ole loputtoman väsynyt omana itsenäni olemiseen, joina minä jaksan kannatella tätä elämää, eikä niin paljon satu sittenkään. Minä en oikeastaan pyydä enempää. En pyydä suurta onnea, en kultaa sateenkaaren päässä. Vain tämän. 

Vertaistukiryhmässä me puhuimme onnellisuudesta. Ohjaajan mielestä suurta onnea ei pidäkään tavoitella, pitää tavoitella monia pieniä asioita. On turha odottaa yhtäkkistä, suurta parantumista, ja on turha yrittää päättää, että on parantunut ja onnellinen, jos ei ole - se ei kestä. Niin usein minä ajattelin, että olen luolassa, josta hitaasti nousen kohti auringonvaloa ja olen täydellisen onnellinen. Ja aivan yhtä usein minä olen tipahtanut sieltä auringonvalosta takaisin luolaan, ehkä jopa syvemmälle, ja alkanut kuvitella, ettei onni ole minua varten. Mutta minä olen toiminut väärin. On otettava pieniä askelia. On luotettava siihen, että parantuminen on prosessi. Että takapakkeja tulee. Koska niitä tulee.

Kerran terapeuttini sanoi minulle: Aoda, sinä teet tarpeeksi. Sinä teet kerta kaikkiaan riittävästi parantuaksesi, eikä sinulta voi odottaa enempää. Ei voi, sinä olet sairas, mutta sinä teet tarpeeksi parantuaksesi. 

Niin hän sanoi. Ja minä ajattelin kaikkia niitä kertoja, joina raahauduin terapiaan, joina raahauduin lenkkipolulle tai uimahalliin, joina lähdenkin peiton alta kirjastoon, joina jaksan mennä nuorten kohtaamispaikkoihin tapaamaan ystäviä tai ylipäätään ihmisiä. Se riittää.

Terapeutin sanat olivat minulle kuin vapautus. Voin tehdä sen minkä pystyn, ja antaa sen olla tarpeeksi. Koska se on tarpeeksi.



sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Onni?

Viikonloppuna minä ajattelin: tätäkö on onni? Onko onni tätä?

Meitä oli neljä, ystäväpariskunta ja me, minä ja mies. He tulivat tänne, luokseni, koska he tahtoivat nähdä minua, meitä, ja me olimme me, nainen ja mies, mies ja nainen, yhdessä. 

Tuli ilta, tuli yö, me joimme pullon viiniä, toisen, kolmannen. Sytytimme kynttilöitä, istuimme makuuhuoneessani pienessä tytönyksiössäni ja paransimme maailmaa. Tunnit kulkivat huomaamatta. Teimme tunnustuksia, paljastimme itsemme toisillemme, näytimme empimättä sen, miten vereslihalla meistä jokainen on. 

Baarissa mies kysyi, mitä minä otan, ja meni hakemaan baaritiskiltä minulle juotavaa. Mikä hellä ele, minä ajattelin, kun hän kantoi minulle lasillisen tummaa stoutia. Ja siinä, humalassa ja keveänä, minä ajattelin: olenko minä tämä nainen tässä? Tämäkö olen minä? Tämäkö on minun elämäni?

Se oli epätodellinen hetki. Minun oli vaikea uskoa, että minä olin siinä.

Sillä minun elämäni oli niin pitkään toisenlaista.

Minut suljettiin yhteisön ulkopuolelle; minulle osoitettiin, etten ole tervetullut sellaisena kuin olen, tai tuskin minkäänlaisena, että minä olen niin pohjattoman epäonnistunut tyttö, etten kerta kaikkiaan kelpaa laisinkaan, turha kuvitella.

Minut jätettiin pohjattoman yksin keskelle omaa syvää suruani. Minusta tehtiin olematon.

Ja niin minä kasvoin siihen, etten koskaan kelpaa omana itsenäni. Minä kasvoin siihen uskoon, etten ole rakastettava, että minussa on niin syvällä jokin vika, ettei minua voi rakastaa.

Ja viime yönä minä ajattelin: tässä minä olen, ja minä rakastan näitä ihmisiä, ja he rakastavat minua.

Melko yksinkertaista on onni.



torstai 13. syyskuuta 2018

Päästä minut menemään - Let Me Go

"Ihmisarvo on sellainen vitun ihme juttu, että se on varattu niille, joilla on mahikset puolustaa itseään." - Laura Gustafsson: Anomalia, s. 214

Minä synnyin yhtenä keskiviikkona. Olin sisaruksistani ensimmäinen, joka puski tähän maailmaan läpi toispuoleisen sysipimeän. On tavallaan lohdullista ajatella, että juuri minä olen syntynyt, koska minun osaseni, se nopea siittiö, on ollut muita kykenevämpi, jopa voi ajatella, että ehkä elinkelpoisempi kuin siittiöistä moni. Ajatus kuitenkin tekee minut enimmäkseen surulliseksi.  Me kaikki täällä olemme tulosta eräästä nopeimmasta siittiöstä, mutta kaikkia meitä ei ole tarkoitettu pärjäämään tässä elämässä. Ajatella niitä, jotka jäävät jälkeen. Minä itse synnyin etuajassa, sillä olin rikkonut kohdussa sikiökalvo. Tarinaani sopisi perätila tai napanuora kaulan ympärillä, mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ja sitten minä olinkin jo siellä, olin täällä, putkahtanut kuin tyhjästä olemaan olemassa.

Olen syntynyt olemaan tytär. Vanhempani ovat katsoneet minua, ja mitä he ovat nähneet? Punaisen ihon, hiukan hienoa tukkaa, valoa vastaanottamaan repeävät silmät, ja siinä minä olen ollut. En tiedä, mitä he ovat tilanneet, mutta he ovat saaneet minut, avanneet pullon kuohuviiniä, siitä on kuva, kukkia ja kuohuviiniä. Olenkin miettinyt, onko perheeni tietämättään kasvattanut käenpoikasta. Lintuemo on rakkaudessaan niin tyhmä ja sokea, ettei näe tai suostu näkemään, ettei poikanen ole hänen, ettei poikanen ole ollenkaan oikeanlainen.

Alussa sitä ei huomannut. Miten olisi voinut huomata, kun minä sain täydet kymmenen apgar-pistettä! Minä vielä kehityin kuin kuka vain lapsi ikään. Opin kävelemään ja puhumaan. Leikin nukeilla, leikin koiran kanssa. Äiti luki minulle satuja. Me kävimme leikkipuistossa. Siinä sivussa minulle syntyi pikkusisko ja siitä parin vuoden sisällä myös pikkuveli. Vanhempieni onneksi he ovat kykeneviä, niin sanotusti normaaleja ja yhteisön hyväksymiä.

Viallisuuteni alkoi paljastua oikeastaan vasta silloin, kun päädyin tekemisiin perheen ulkopuolisten kanssa - sellaisten, joiden ei tarvitse hyväksyä minua varauksetta. Elämäni ensimmäiset kuusi seitsemän vuotta olivat siksi onnellisia, muistan niistä parhaiten auringon. Vertaiset ovat joskus lääkäreitäkin parempia huomaamaan, keistä on eläjiksi ja keistä ei. Onkin mielenkiintoista pohtia, olisiko minun vajavaisuuttani voitu jotenkin paikata, jos se olisi pantu merkille jo varhemmin, ehkä jo synnytysosastolla. Olisiko kätilö voinut huudahtaa: katsokaa, tässä on nyt vikaa, hakekaa lääkäri!

Kukaan ei osaa järkevin perustein selittää, miksi minunkaltaisiani olentoja on olemassa.

Sitä en osaa sanoa, missä kohtaa viallisuuteni on valjennut minulle siten, että olen saattanut todeta sen. Joka tapauksessa olen sisimmässäni alkanut aavistella jotain sensuuntaista jo hyvin varhain. Jossain vaiheessa viallisuudesta on tullut identiteettini. Voimme aloittaa mistä kohdin vain elämääni ja löytää esimerkin heikkoudestani, esimerkeistä ei ole puutetta.

Mihin viallisuuteni sitten johtaa juurensa? Ja miten se ilmenee? Minä en osaa selittää sitä, ja väitän, etteivät psykiatritkaan ympäri maailman osaa. Minua ja minunlaisiani yhdistää ennen kaikkea heikkous. Me olemme ennen muuta häviäjiä, pudokkaita, alempia. Näin yksinkertainen selitys ei kuitenkaan ole. Olemme myös lähtökohtaisesti muita vähempiarvoisia tässä ihmiskunnan hierarkiassa. Olemme ikään kuin ihmispyramidin alimmat portaat, joiden hartioille muut, voimakkaammat nousevat seisomaan. (Ymmärrän ristiriidan siinä, että heikoimmat seisovat alimpina, mutta niin se yleensä maailmassa menee, eikä muita perusteluita nyt tarvita.) Lisäksi meihin liittyy tietynlainen heikompi moraali, mikä johtaa siihen, että olemme myös vaarallisia. Se on merkittävä syy siihen, että meitä kartetaan ja meidät halutaan sulkea yhteisön ulkopuolelle.

Ajatellaan seuraavanlaista kuvaelmaa: tyttö menee kouluun, ja samalle luokalle tulee hänen hyvä ystävänsä naapurista. He leikkivät vielä ensimmäisinä päivinä samassa porukassa, mutta joidenkin päivien kuluttua yksi porukan tytöistä huomauttaa, että ei kannattaisi ottaa tuota leikkiin. Erityistä syytä ei ilmoiteta ja miksi ilmoitettaisiin, mutta myöskään tytön erottamista ei ilmoiteta, vaan lähdetään yhtäkkiä juoksemaan piiloon talon taakse, ja innokas kiljunta vain käy. Tyttö seuraa perässä, mutta koska hän ei ole yhtä kyvykäs, hän ei saa heitä kiinni ja jää tyhmänä niin kuin lumiukko seisomaan koulun pihaan.

En ole varma, tapahtuiko tämä minulle, mutta olisihan se voinut tapahtua, ja jollekulle toiselle se on epäilemättä tapahtunut.

Ajatellaan seuraavanlaista jatkoa. Tämä todella tapahtui: seuraavana lauantaina naapurintyttö tuli ovelle ja pyysi luokseen, leikkimään. Tyttö, minä, on pöyristynyt, ällistynyt, mutta lähtee leikkimään, tietysti lähtee, hänhän voi ajatella, että koulussa tapahtunut, mitä sitten onkin tapahtunut, on ollut ehkä vitsi, jota hän ei ole ymmärtänyt, ja sitten he menevät leikkimään, ja heillä on oikein mukavaa, ja illalla naapurintytön äiti toteaa: mukava tyttö sitten tuo, mukavaa, kun on naapurissa.

Koulun pihalla tyttö lähestyy toisia, mukana on hänen ystävänsä naapurista. Sama juttu: he lähtevät juoksemaan. Tai ehkä he sanovat: mitä sä siihen tuut, ei me haluta sua, mene muualle.

Seuraavana lauantaina naapurintyttö tulee taas ovelle ja pyytää leikkimään, ja heillä on taas aika mukavaa. Voi käydä niinkin, että porukan tytöistä joku toinenkin soittaa ja pyytää leikkimään.

Mutta koulussa kaikki on taas toisin. Ryhmä työntää tytön alas kiikkulaudalta. Kun he jonottavat liukumäkeen, he työntävät tytön syrjään, kun tämä on nousemassa tikkaille. Hauskinta on, kun tyttö sitten kiipeääkin tikkaille, ja muut vetävät hänen housunsa alas keskellä koulun pihaa. Tämä tapahtui.

Tyttö nauttii kuitenkin lauantai-iltapäivistä ja iltapäivistä koulun jälkeen, kun he leikkivät kahdestaan jonkun ryhmän tytön kanssa, yleensä sen naapurintytön, ettei viitsi kysellä siitä, mitä koulussa on meneillään, eihän kouluun nyt yleensä olla tultu viihtymään.

Myöhemmin tapahtui tämä:

Tyttö lähestyi aamulla koulun pihalla niin kutsuttuja kavereitaan, jotka odottelivat kellon soimista. Silloin naapurintytön silmissä välähti kauhu, hän nosti peloissaan sormensa osoittamaan tunkeutujaa ja huusi ääni väristen: "Toi, toi toi!" - ja silloin kaikki vertaiset juoksivat karkuun, tunkeutuja jäi seisomaan. Vertainen oli mennyt ilmeiseen paniikkiin vaaran lähestyessä, reaktio on ollut vaistonvarainen ja tahdosta riippumaton. Se saattoi olla tilanne, jossa tytön viallisuus alkoi valjeta. Hänessä oli vikaa, se oli jo ilmiselvää - mutta vika taisi tavalla tai toisella liittyä ei pelkästään huonommuuteen vaan siihen, että tyttö oli paha. Jos hän olisi tiennyt sellaisen hienon sanan kuin moraali, hän olisi osannut sanoittaa tuntemuksensa. Hänellä oli heikompi moraali. Hän oli ilkeä ja otti toiset huonommin huomioon, ja asian voisi korjata vain kohtelemalla muita paremmin.

Hän päätti, että hän kohtelee muita aina hyvin, huomioonottavasti ja pehmeästi.

Hän päättää tuoda kouluun karkkia nimipäivänään. Hän yrittää olla kuin kuka tahansa. Mutta miksi kukaan olisi huolinut hänen karkkejaan? Oliko hän jotenkin vajaa?

Syntymäpäiville häntä ei kutsuta koskaan. Hän kutsuu muut syntymäpäivilleen, eikä kukaan tule. Ei kukaan. Syntymäpäiväkutsut revittiin hänen silmiensä edessä.

Lopulta käy näin: tyttö yrittää tulla, ja muut huudahtavat: kuinka sinä edes kehtaat kuvitella, että saisit tulla tänne. Se, miten tyttö hakeutuu heidän seuraansa, on heille kuin henkilökohtainen loukkaus. He kauhistuvat; he raivostuvat. Sinulla on paikka, eikä se ole täällä. Miten sinä et sitä ymmärrä? 

Samalla tytön kiitollisuus kasvaa. Kun joku antaa hänelle jotain, hän ottaa sen avosylin vastaan. Ja sitten siitäkin tulee vallankäyttökeino. Minusta tuli vähän niin kuin koira, jonka pään lähellä roikotetaan luuta langanpäässä, luu otetaan koko ajan pois sen ulottuvilta, mutta silti se jaksaa aina hyppiä sen perässä, ja muitahan se naurattaa. Edes yksi nuolaisu luusta. Edes yksi päivä, jona minua katsotaan hyväksyen.

Vaikuttaako tämä teistä vähäpätöiseltä? Niin että pakolaisleireillähän on ihmisiä, joita on kidutettu oikeasti, fyysesti? Että ihmisiä teloitetaan jossainpäin maailmaa mitättömistä syistä? Vaikuttaa siis? Hyvä on.

Tyttö tönäistään maahan liikuntatunneilla aina kun on mahdollista. Ja kun hän itkee, liikunnanopettaja sanoo: eiväthän ne jalkapallokentälläkään oikeasti itke.

Tyttö saa kokeesta luokan parhaan numeron. Välitunnilla hänelle sanotaan: me nähtiin kun sä hymyilit, sä hymyilit koska sä ajattelet että muut on sua huonompia. Sä olet paha ihminen.

Tyttö lukee luokassa kirjaa ja nauraa hauskalle kohdalle. Yksi tytöistä huudahtaa: nauroitko sä mulle, sä nauroit mulle! Opettaja, toi kiusaa mua!

Tyttö kysyy ystävällisesti naapurintytöltä, mitä sinä piirrät. Ja tyttö vastaa: en näytä, sä sanoisit kuitenkin että se on ruma.

Tyttö kehuu erään toisen piirustusta: tulipa siitä hieno kun väritit sen! Ja toinen vastaa: eli sun mielestä se oli huono ennen. Miks sä oot noin ilkeä.

Vaikuttaa edelleen vähäpätöiseltä? No, olkoon. Voisin kirjoittaa lisää, mutta pyydän sen sijaan teitä kertomaan jokaisen antamani esimerkin sadalla.

Ajatus lähtemisestä alkaa kypsyä kehittymättömässä tytönmielessäni minun ollessani vasta kymmenen. Ajatus on hyvin abstrakti ja liittyy kiinteästi lapsen kuolemanpelkoon, joka tyypillisesti valtaa lapsen noiden ikävuosien aikana, kun hän tajuaa oman kuolevaisuutensa tai kokee kuolemaa esimerkiksi lähipiirissään. Katselen asvalttia neljännen kerroksen ikkunasta. Ajatus lähdön mahdollisuudesta vain sekunneissa on oudolla tavalla lohdullinen, vaikka se meritsee kaiken absoluuttista päättymistä, ja juuri siksi, tietenkin.

Valitettavasti se tästä vain pahenee. Sitä kutsutaan murrosiäksi. Se on toki edessä kaikilla, mutta kun se on edessä yhdeksänvuotiaalla, kun yhdeksänvuotiaalla on rinnat, kun kymmenenvuotiaalla on kuukautiset, niin halleluja.

Sä olet läski. Kato nyt miltä sun vatsa näyttää. Säpäs olet kova syömään! Paljonko sä oikein painat? Mitä noi jäljet sun iholla on? Mitä, raskausarpia? Hyi hitto, siis hyi yök, siis mitä, raskausarpia, oletko sä harrastanut seksiä, mä tiedän mikä sä oot, sä oot horo!

Jos sun utareita puristaa, tuleeko niistä maitoa?

Sä oot jotenki likainen. Vuotaako sun pimpistä koko ajan verta? Sä oot sairas.

Miks sun pimpissä kasvaa karvoja?

Sä katsoit mua suihkussa, sä oot varmaan lesbo, älä koske muhun senkin likainen.

Ope mä en voi istua ton vieressä jos se vuotaa verta. Ope tajuuksä!

Lopulta tapahtuu se kaikkein pahin, se tapahtuu neljännellä luokalla. Yksi tytöistä sanoo: jos sä tuut mun lähelle, mä saan susta jonkun taudin ja sit mun vanhemmat syyttää sua. Se on vähäpätöinen asia koko kuvassa, mutta silloin se tapahtuu: tyttö nostaa kämmenen. Ja lämäisee.

Kuuluu paukahdus. Samassa hetkessä tyttö tajuaa, mitä on tapahtunut. Mielessään hän jatkaa. Hän läimii ja potkii, hän puree, hän repii hiuksista, hän tappaa heidät kaikki.

Hän saa puhuttelun ja jälki-istuntoa koulukiusaamisesta.

Tietenkin se on oikein, koska maailmamme toimii niin. Väkivalta on aina väärin, ei selityksiä. Nyt se on selvää: tyttö on paha. Luokkatoverit kertovat kaikesta opettajalle, kaikesta mitä tyttö on sanonut. Tyttö on sanonut toista lihavaksi, toista tyhmäksi, toista alilaihaksi ja rumaksi, haukkunut toisen piirustusta, toisen koulutodistusta. Tyttö ei muista sanoneensa näitä asioita, mutta ehkäpä muut muistavat paremmin. Yhteistuumin päätetään: tyttö on paha ja pahaksi luokan yhteishengelle, minkä vuoksi hänet siirretään toiseen luokkaan.

Murrosiän ja tytön lihomisesta sekä järjettömän kokoisista utareista huomauttelemisen seurauksena alkaa tytön syömishäiriö, jonka seurauksena hänen pituuskasvunsa lakkaa ja tulee lopulta jäämään 163 senttiin, vaikka ennuste oli 173. Tämä tapahtuu vuonna 2004, ja hän on kymmenvuotias. Se on kuitenkin oma tarinansa.

Naapurintytön kanssa hän leikkii edelleen viikonloppuisin ja silloin, kun naapurintyttö ei saa ketään parempaa kaveria. Naapurintyttö on sanonut äidilleen tytöstä seuraavia asioita: tämän tytön kanssa on aina tosi kiva leikkiä, sillä on mielikuvitusta, se on hauska, se keksii kaikkea jännää aina. Se on niin kiva kaveri! Naapurintytön äiti kertoo minun äidilleni, minun äitini minulle, mutta minä kohautan olkiani. Voi olla. Mutta jo tässä vaiheessa minulle on valjennut tosiasia: minä olen paha ihminen. Voin huijata, väittää olevani kiva kaveri, ja tietysti keksin kaikkea, mutta silloin minä huijaan, oikeastihan minä haluan pahaa.

Koulussa naapurintyttö sanoo: mikset sä koskaan hymyile? Sä murjotat aina. Mä en oo sun kanssa kun oot tommonen.

Myöhemmin kesäleirillä käy taas se sama, joka vahvista kaikkea tätä. Tyttö sekoittaa saunassa saippuaa ja lämmintä vettä kiuluun, jotta pesisi itsensä, mutta tuntematon poika tarttuu kiuluun ja heittää vedet tytön päälle. Hän tekee sen kahdesti. Lopulta tyttö ottaa saunakauhaan tulikuumaa vettä ja paiskaa sen pojan jaloille. Jalkaan tulee tietysti paha palovamma. Tyttö joutuu lähtemään leiriltä kotiin väkivaltaisuutensa takia. On onnenkauppaa, ettei kukaan uudella luokalla saa tietää tästä tapauksesta, sillä silloin hänen mahdollinen uusi alkunsakin olisi mahdoton.

Uudella luokalla, viides ja kuudes luokka, käy kummallinen ihme: tyttö saa kavereita! Hänhän on oikeasti aika hauska ja nokkela, aina naurattaa muita. Parhaita hetkiä ovat hetket pukuhuoneessa ennen ja jälkeen liikuntatuntien, vaikka ennen ne ovat olleet kaikkein kauheimmat. Tyttö kertoo vitsejä, muut nauravat niille, ja sitten tyttö kutsutaan syntymäpäivillekin. Kukaan ei tiedä, että tyttö on oikeasti paha. Koulukiusaaja, väkivaltainen koulukiusaaja, ja oikeastaan enemmän: niin peripaha, ettei sitä voi korjata. Mutta niinä kahtena vuonna hän alkaa voida paremmin ja jopa nauraa. Tapahtuu jopa jotain käsittämätöntä: kun naapurintyttö soittaa ja kysyy, haluaisiko tyttö olla hänen kanssaan, tyttö vastaakin: en, sä kohtelet mua niin huonosti, miksi mä haluaisin olla sun kanssa. Se on pieni voitto.

Hän luulee, että se on nyt loppu. Hän ei tiedä, että pahin on tulossa.

Voi sanoa, että se, miten lapset havaitsevat viallisen ja alemman elollisen, on oikeastaan tahatonta. Lapsilla on vaisto; heidän tekemänsä huomiot eivät perustu siihen, että heillä olisi tietoa moraalisista ja moraalittomista ihmisistä, he eivät sinänsä ymmärrä pahuutta. He ovat ainoastaan vaistonneet tytön huonouden. Onhan se aistittavissa. Monet ihmiset sanovat: tiesin heti, että siinä tyypissä oli jokin vialla. Myös nämä lapset ovat ymmärtäneet, että tytössä on tosiaan ollut jokin vialla. Mitä kauemmin lapset ovat tytön tunteneet, sitä varmempia he voivat olla tästä.

Tytön olemus suhtautuu ihmisyyteen niin kuin piraattivaate suhtautuu aitoon. Tyttö on kuin kopio-Vuitton: vilaukselta kun häntä katsoo, näkee Vuittonin, mutta kun katsoo tarkemmin, aivan kaikki ei olekaan niin kuin pitäisi. Teko-Vuitton nuhjaantuu, sen saumat aukeavat vasta lyhyen käytön jälkeen. Käyttäjä varmaankin nakkaa teko-Vuittoninsa vaatehuoneen nurkkaan sen näyttäessä hajoamisen merkkejä; tai jos ei heitäkään, käyttäjää katsotaan aliarvioiden, hänkö ei sitten ole kyennyt hankkimaan itselleen aitoa. Sääli, ylenkatse.

Ja mitä kauemmin hänet on tuntenut, sitä selvemmin sen näkee. Ehkäpä hän onkin kuin spitaalinen: koskaan ei tiedä, koska hänen ihmisyytensä alkaa rapistua ympäriltä, hänen naamionsa saattaa alkaa irrota ja hänen altaan paljastuukin jotain muuta, alempi elollinen, ihmisenkaltainen, kyllä, mutta ehkäpä sittenkin enemmän kuin eläin. Ja mitä tulee spitaaliin, tai pitäisi kai puhua leprasta, se on poliittisesti korrektimpaa, on ollut kaiken järjen ja inhimillisyyden mukaista sulkea spitaaliset saareen tai tunturiin erilleen muista, etteivät he saastuttaisi ympäröiviä ihmisiä.

Vuitton tai spitaali. Toisaalta voi ajatella pieleen mennyttä plastikkakirurgista operaatiota. Siinä tyttö on yritetty ommella ihmisen näköiseksi ja oloiseksi, mutta saumat alkavat ratkeilla ja totuus paljastuu. Ymmärtäisitte ehkä, jos tuntisitte kasvonpiirteeni. Tietäisitte hoidoista huolimatta vinon hammaskalustoni tai pakkoliikkeeni, tietäisitte miten kasvoni muuttuvat epämuodostuneen näköisiksi, kun nauran. Siksi minun ei pitäisi nauraa ja ympäristö tietää sen. Alueista vaatteiden alla en tahtoisi edes puhua, mutta on totta, että minussakin kasvaa karvaa. Moni on nähnyt vaatteitteni päältäkin, miten epämuodostunut vittu minulla on. Rintojeni ulkomuodon perusteella väitän, etteivät ne ole käyttökelpoiset. Suihkussa tytöt ovat nähneet raskausarpeni, minulla on niitä jopa enemmän kuin naisilla keskimäärin.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä paremmin hän ymmärtää, mitä toisen ihmisen pahuus, tai huonous, tai heikkous jo haluatte, tarkoittaa. Käsitys moraalista alkaa valjeta heille. Siksi myös heidän käyttämänsä väkivalta muuttuu suoremmaksi. Rumiin sanoihin tulee syvempi merkitys: sen tarkoitus on suojella, kyllä, mutta sen tarkoitus on myös lyödä matalaksi ihmisenkaltainen olento, joka kuitenkin on muita alempi. Sanoista ja teoistakin tulee tietoisempia ja niillä on päämäärä, toisen ihmisen täydellinen nujertaminen, tuhoaminen ja hävittäminen.

Väkivalta on kyllä väärin, teoriassa, aivan. Mutta meillä kaikilla on jonkinlainen oikeustaju. Ja sitä paitsi: pääteekö se tosiaan kaikkeen? YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa sanotaan: Ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista julmasti, epäinhimillisesti tai alentavasti. Mutta entä jos kyse on ihmisestä, joka ei ole yhtä ihminen kuin muut? Mihin se raja vedetään? Ihmisoikeudet koskevat ihmisiä. Jos toinen ei ole ihminen, niin mitäs sitten tehdään? Tyttö on varjo Platonin luolavertauksessa, muut ovat ihmisen idea. On järjetöntä asettaa näitä kahta samalle viivalle kuin vertailukohtina.

Ja kysymys, jota ei aina muisteta kysyä: ketkä kaikki kuuluvat kaikkiin? Jos kaikkia pitää kunnioittaa, ketkä kaikki siihen kuuluvat? Lause on liian epämääräinen ollakseen pitävä. Se vaatii täsmennyksen.

Väkivalta on teoriassa väärin, kyllä, mutta jos henkilö on paha ja ajattelee muista pahoja ajatuksia, eikö olekin ihan ok työntää hänet alas liukumäestä?


No niin.

Oikeastaan asetelmaa on tuskin tarpeen kerrata. Eroksi muuttui ainoastaan se, ettei ystäviä ollut enää missään, ei ollut enää sitä naapurintyttöäkään, jonka kanssa olisi voinut leikkiä lauantaisin. Oli toki eräs tyttö, mutta tämä toimi oikeastaan samoin kuin toimi naapurintyttö ala-asteella. Kun kärkkymään tuli parempia tyttöjä, vaikka rinnakkaisluokalta, ja silloin minä sain taas selkääni. Tästä tytöstä tuli yksi huutelijoista, ja yhtäkkiä hän sylki päälleni rumempia sanoja kuin olisin koskaan osannut odottaa. Lukiossa meistä tuli jälleen ystävät, mutta sitten asetelma kertautui ihmissuhteissa. Hänkin oli pohjimmiltaan yksi niistä, jotka näkivät minun alemmuuteni ja halusivat murtaa minut maahan, mutta näytteli kivaa, kun minusta oli hänelle hyötyä.

Eroksi muodostui myös se, että kun suurin osa niistä, jotka ala-asteella olivat osoittaneet tytölle hänen paikkansa, olivat samaa sukupuolta, tyttöjä siis, niin yläasteella useimmat olivatkin poikia. Heille ei mahtanut paljon mitään, he olivat pitkiä ja heillä oli kuuluvampi ääni.

He sanoivat: vitun läski, perse, persereikä, kyrpä, apina, vammainen, retardi, lehmä, valas, norsu, mursu, lesbo, huora, lutka, aasi, imbesilli, kehari, tyhmä, vajaa, paskakasa, ihramaha, ihrakasa, ihmisperse, yrjö, paska, paska, paska, huono, huono, huono, katsokaa nyt, katsokaa nyt tuota, katsokaa mikä se on, mikä se edes on, mikä vittu se edes on, kun ei se ole ihminen! - He sen vasta näkivät.

He kysyivät: pidätkö enemmän ympärileikatuista vai leikkaamattomista peniksistä? Ja: vai nuoletko mieluummin pillua? He sanoivat: ei sua kukaan kuitenkaan panis. He sanoivat: mä en koskis tohon ihramahaan pitkällä kepilläkään. He sanoivat: munaa suuhun niin on ämmä hiljaa. He sanoivat: ämmä tarvii kunnon panon kun on noin takakiree. He sanoivat: mulle ei vois maksaa tarpeeks että suostuisin panemaan tuota. He sanoivat: sun pillu varmaan haisee ihan joltain silakalta. He sanoivat: sun pillu on varmaan ihan ruskea ja likainen. He sanoivat: miten sun pilluun kukaan edes yltää noiden läskien takaa. He sanoivat: jos sut raiskattais, sun pitäis olla siitä lähinnä iloinen. 

Kun he sanoivat luokassa: toi perse on niin vitun täynnä itseään, vaikka oikeasti se on täynnä paskaa, opettaja nauroi, olihan se hauskasti sanottu, ja oivaltavasti.

Lopulta tulevat sanat, jotka tulevat viiltävän lähelle. Vitun teiniangsti angstiteini. Ahdistaako? Itketkö joka ilta? Viilteletkö itseäsi? Onks vähän masis? Tyttö tietää, että hän on kieltämättä vähän synkkä. Mitä kauemmaksi hänestä näkyy se, miten huonosti hän voi, sitä tyytyväisempiä muut ovat, sillä he ovat onnistuneet tehtävässään. He ovat murtaneet tytön. Tyttö yrittää hymyillä useammin.

He sanovat: sä olet turha. Sen tyttö tietysti tietää jo. 

He heittävät tyttöä tavaroilla. Kumeilla, viivoittimilla, teroittimilla. He heittävät häntä lapasmytyllä, kengällä. He heittävät häntä lumipallolla. Luokassa he heittävät häntä pallolla, joka pitää heittää sille, jolla on seuraava vastausvuoro, mutta häntä he heittävätkin ohimoon, ja kaikki nauravat, opettajakin, tietysti, onhan se nyt hauskaa.

He kaatavat hänet alas portaita.

He potkaisevat häntä perseelle, ja voi miten hauskalta näyttää, kun läski kaatuu mahalleen aulaan, ja voi miten se naurattaa, se naurattaa niitäkin, jotka eivät tyttöä tunne.

He sylkäisevät häntä päin. Ja totta tosiaan: yksi myös kusee häntä päin. Kyse on luokan pellestä, joka on mahdollista saada tekemään mitä tahansa. Hänkin on tytön tapaan kuin koira, joka yrittää napata luun narusta. Luu on hyväksyntä, ja ylettääkseen siihen hänen on kustava tytön päälle. Hän ei eroa tytöstä asemaltaan oikeastaan muutoin kuin siten, että hän ei itse ole se, joka saa kusta paidalleen.

Kun on avaa kaappinsa ovea avainnauhassa olevalla avaimella, he sanovat: hirtä ittes. 

Hänestä on tullut muiden omaisuutta. Hän on sirkuseläin; he katsovat, kun hän juoksee päin seinää lieassa kuin hätääntynyt pieni eläin, ja se on hauska ohjelmanumero. Hän on eläintarhan näyttelyeläin, hän elää lasin takana, ja ihmiset töllistelevät häntä päivittäin, jokainen hänen liikkeensä pannaan merkille, ja silti hän on aivan merkityksetön elollinen.

Lopulta käy niin, että myös tuntemattomat ihmiset alkavat huudella läskiä ja lesboa ja rumaa ja tyhmää ja apinaa. Siinä vaiheessa asia on jo kenties niin, ettei tyttö lotkauta korvaansa vaan hymyilee vaan. Mitäpä siihen lisäämään. On parasta hymyillä, ettei kukaan saa tietää, miten sattuu.

Te sanotte taas, että ei tuo nyt mitään. Maailmassa on tyttöjä, jotka silvotaan ja naitetaan väkisin. Tällä kertaa en käske kertomaan sadalla. Kertokaa tuhannella. Ajatelkaa, että vuodessa on 356 päivää. Sijoittakaa keskimäärin kolme sanaa ja yksi lyönti kullekin päivälle. Jos ette vieläkään ymmärrä, minä en voi sille paljon mitään. Olen selittänyt tässä elämässä ihan tarpeeksi.

Itsenäisyyspäivän aattona 2008 tytöllä on koulussa valkoinen mekko ja siniset silkkinauhat koristeena. Se on tietysti väärin. On melkoista isänmaanpilkkaa, että niin ruma olento pukeutuu johonkin niin kauniiseen. Se huomioidaan välittömästi, kyllä te tiedätte minkä sanoin, en minä jaksa toistaa itseäni. Opetuksen mahdollisuus tarjoutuu yllättäen, kun tyttö poistuu hetkeksi juhlasalista juuri ennen suuren itsenäisyyspäivän juhlan alkua, hän menee portaat alas pommisuojaan käydäkseen vessassa, ja he seuraavat, heitä on neljä ja he ovat häntä isompia. Yksi potkaisee häntä haarojen väliin, hän rojahtaa maahan, ja sitten häntä potkaistaan läskiperseelle, isku tuntuu pillussa asti, ja he sanovat, mitä he sitten sanovatkaan, en muista enää, minä en halua muistaa. Ruma läski lesbo persereikä kyrpä jne jne jne satunnaisten lauserakenteiden yhteydessä, se ei nyt ole niin kauhean olennaista. Ja sitten he lyövät häntä nenään, ja lopulta hän istuu itsenäisyyspäivän juhlissa itkuisena ja nenä verta valuen, eikä kukaan välitä. Ja miksi välittäisi. Ihmisrepale, olisi saanut kuolla kohtuun, reppana.

Sen itsenäisyyspäivän jälkeen tapahtuu ihme, joka kuitenkin tyssää alkuunsa. Se kuuluisa joulukuun päivä, hämärä ilta, minä, äiti, luokanohjaaja, kuraattori. Kuraattori sanoo: he eivät tiedä mitä he tekevät, heillä on varmaan omia ongelmia, muista murrosikäsi. Lopuksi kuraattori sanoo: muista, että olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Ja viimeistään, viimeistään siinä kohdassa se tyttö, minä, ymmärrän, miten asia on: minä en ole lainkaan niin arvokas kuin muut. Olen tiennyt sen sisimmässäni kenties aina, mutta nyt minä ymmärrän sen sanojen kera. Kuraattori ikään kuin alleviivaa ristiriitaa: sinä et tarvitse apua, sinua ei tarvitse suojella, mutta sinä ole yhtä arvokas kuin muut.

Silloin minä ymmärsin, että kaikki kaunis, mitä minulle sanotaan tai on sanottu, on valetta.

Syömishäiriö on pahimmillaan. Ahmin, oksennan, ahmin, paastoan, ahmin, enkä laihdu kiloakaan.

Anelen, rukoilen heitä kyynelet silmissä: armoa! Antakaa minun olla! Antakaa minun nyt vain mennä!

Unissani tulitan heitä konekiväärillä.

Minä vihasin itseäni, se on ilmiselvää. Kuka vain olisi minun asemassani vihannut, ja niin sen pitääkin mennä. En kuitenkaan sanonut sitä koskaan enkä edes kirjoittanut. Lauseena "minä vihaan itseäni" on jo lähtökohtaisesti osittain epätosi, sillä se kyseenalaistaa itsensä. Jos tila on itseviha, luonnollisesti on myös mahdollista, että sille on olemassa vastakohta, joka on kai itsensä rakastaminen, ei kuitenkaan itserakkaus. Ihminen, joka sanoo: "minä vihaan itseäni", tiedostaa  usein asian laidan ja ymmärtää, ettei kyseessä yleensä ole normaalina pidetty tila. Toki jokainen meistä kokee hetkittäisiä itseinhon tunteita, esimerkiksi sovituskopissa kun farkkujen vetoketju ei menekään ylös, mutta kyseessä on tunne, ei pitempiaikainen tila tai identiteetti.

Minä vihasin itseäni, mutta kyse oli tosiasian tunnustamisesta: minä olen hirviö.

Pohjimmiltaan myös yläasteen tapahtumissa oli kyse minun alemmasta moraalistani ja siitä, että sisimmältäni olen paha. He osasivat ehkä täsmentää pahuuttani paremmin kuin lapset ala-asteella. Minun pahuuteni kulminoitui siihen, että olen itsekkäämpi kuin muut. Tarkemmin voisi sanoa, että itserakas. En osaa ottaa muita ihmisiä huomioon niin kuin syytä olisi. Ajattelen ensimmäiseksi omaa etuani enkä käsitä, että muut ihmiset ovat aivan yhtä tärkeitä, paitsi että he ovat vielä tärkeämpiä, ja sekin on ongelmallista: en ymmärrä ottaa paikkaani heitä alempana. Itserakkauteni taas korostui yläasteaikana siten, että tein kamalasti töitä numeroiden eteen ja sain luokan parhaat arvosanat. Kerskailin niillä ja kuvittelin, että olen muita parempi. Kaiken huippu oli se, kun voitin valtakunnallisen kirjoituskilpailun. Minun olisi pitänyt ymmärtää olla osallistumatta. Mutta tietysti osallistuin, koska halusin näyttää, että olen muita parempi. Olin ja olen itsekäs, itserakas, itsekeskeinen. Minunlaisilleni ihmisille on itse asiassa aika hyvä sana: narsisti. Narsistit eivät voi ymmärtää, että muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita kuin he. Yleensä narsistit ovat kuitenkin muita tyhmempiä. Sekin pitää paikkansa minun kohdallani.

Vanhemmatkin ovat alkaneet kyllästyä. Heidän ehdoton rakkautensa on alkanut muuttua epävarmemmaksi. Ensin he pettyvät usein, pettyvät synkkään lahnamaiseen tyttäreensä. Sitten he lakkaavat pettymästä; he eivät odota enää mitään.

Myös ajatukset lähtemisestä ovat voimakkaammat kuin koskaan. Nyt lähtemisen luonne on kuitenkin muuttunut. Aiempina vuosina, niinä vuosina joina se pieni tyttö katseli asvalttia neljännestä kerroksesta, hän on nähnyt lähtemisen vaihtoehtona. Tähän mennessä muut vaihtoehdot ovat kuitenkin karsiutuneet pois, ja lähteminen on ainut jäljelle jäävä mahdollisuus, ja siitä on tullut vääjäämätöntä. Kysymys on ajasta.

Ja kun seuraavana keväänä jäät lähtevät, se on lähempänä kuin se on koskaan ollut tai tulee olemaan. Tyttö on ihmisen raato, voi mikä ihmisraato hän on, melkein kävisi sääli ellei kaikki olisi sellaiselle vialliselle mitättömälle ihmisyyden pilkalle niin oikein. Hän syö enää pelkkiä omenia ja lukee vain loppukokeisiin. Olisi mahdollista, että lähtö tapahtuisi noinvainkin, tietysti yleensä se vaatii suurempaa taistelua, mutta buliimikon sydän on oikukas ja saattaa lopettaa toimintansa milloin vain, ja oi kunpa olisi lopettanut, sehän olisi ollut kaikkein inhimillistä aivan kaikkien elollisten kannalta.

No niin. Jäät lähtevät. Kun tyttö kävelee maaliskuun viidentenätoista padolle, lähtö olisi voinut tapahtua silloin. Hän kääntyi kuitenkin pois. Heikkohan hän oli siinäkin mielessä, hän ei uskaltanut edes hypätä. Jotkut tytöt ovat uskaltaneet.

Ei tyttö kuole. Mutta hän tietää, että lukiossa hän tulee kuolemaan, koska hän murtuu sen työtaakan alle. Väkivalta häntä kohtaan päättyy hetkellisesti, kun tulee kesä. Hän on tosiaan päässyt peruskoulusta ulos ja hän on edelleen elossa.

Niinä päivinä tyttö on silti hyvillään. Hän ajattelee, että ehkä väkivalta on nyt ohitse, ja lukiossa voi aloittaa alusta, ja jos ei nyt saada ystäviä, niin ainakin olla rauhassa. Siksi on melko kummallista, että hän menee padolle taas heinäkuussa vähän syntymäpäivänsä jälkeen. Niinä päivinä hänet valtaa järkytys, joka vain pahenee seuraavien kuukausien aikana. Väkivalta on ohi, kiistatta, toistaiseksi. Mutta tämä ei lopu silti. Ei hänestä silti tule iloista. Eikä hänelle toden totta avarru tulevaisuutta noinvain ykskaks. Se, että hän on arvoton, ei muutu mihinkään, vaikka olosuhteet muuttuisivat.

Niin hän menee lukioon, ja sitten tapahtuu taas viidennen ja kuudennen luokan ihme: hän saa ystäviä, hän saa ystävistä kullanarvoisimman, jonka kanssa hän tuntee itsensä onnelliseksi. Hänen hartiansa kevenevät, hän alkaa tehdä nuorten asioita. Hän palaa jälleen yhdeksi, minuksi. Hän nauraa. Minä nauran.

Hän lähenee ja hän on jälleen minä. Uskallan käyttää yksikön ensimmäistä.


Älkää silti kuvitelko, että se loppui peruskouluun. Minut on merkitty. Kyllä minun alempiarvoisuuteni näkevät muutkin peruskoulun jälkeen. Mutta enää se ei tunnu samalta. Mikään ei koskaan tule olemaan niin kamalaa kuin se, mitä minulle tapahtui peruskoulun viimeisinä vuosina. Vaikka minulle sanottaisiin kuinka rumia sanoja, tuskin noita sanoja voi ylittää. Ja toisaalta: minä olen jo tottunut.

Lukiossa saan seksiviestejä saman koulun pojilta, pilkkaviestejä, viestejä joilla huonommuuttani alleviivataan. En edes tunne näitä poikia.

Lähden vaihtoon Saksaan ja päädyn perheeseen, joka pilkkaa vajavaista saksantaitoani.

Lukion jälkeen kaveriporukkani kääntyy minua vastaan ja heittää minua lautapeliä pelatessa pelinappuloilla, enkä tosiaankaan tiedä, mitä olen yhtäkkiä tehnyt, ja he yrittävät saada minut itkemään.

Ja kun minulle tuntematon mies työntää bileissä kätensä housuihini ja raiskaa minut sormillaan, en jaksa olla yllättynyt. Sitä paitsi olin niin kännissä kuin käki, oksensin ylioppilaslakkiini ja hukkasin sinä yönä kenkäni, jotka eivät edes olleet minun vaan siskoni. Vappu, ja yöllä satoi maan valkeaksi. Vuosia myöhemmin minulle valkenee, ettei minua itse asiassa ole ennen raiskattu. Kokonaiskuvassa se on sitä paitsi aivan yhdentekevää. Minun sydämeni raiskattiin jo niin monesti, ettei yksi kerta oikeastaan lisää tee, onko pillu edes yhtä arvokas ja merkityksellinen kuin sydän. Ja minähän olin päissäni. Niin kuin väkivalta yläasteella oli perusteltua ja oma vikani, oli raiskauskin omalla tavallaan.

Näinä päivinäkin sitä tapahtuu. Minä en välitä. Minut on merkitty. Ei se ole ihme, että tuntematonkin ihminen saattaa yhtäkkiä haukkua minut. Julkisella paikalla käskeä minun painumaan muualle, niin teki kerran yksi, älä tule tänne kun et osaa olla. 

Lukion alussa minulle kuitenkin jo valkeni se, mistä tässä kirjoituksessa puhun. Minä olen vankina ikuisesti. Minä en koskaan pääse lähtemään.

Esimerkiksi: Lukiossa ajattelin myös lähtemistä. Se on kai minulle tyypillinen ajatuskulku. Lähtemisen käsite oli kuitenkin muuttunut konkreettisemmaksi. Minä ajattelin lähtöä toiseen paikkaan. Suurin osa piinaajistani oli mennyt yläasteen jälkeen ammattikouluun, mutta ne, jotka olivat tulleet lukioon, katsoivat minua päivittäin ja osoittivat katseellaan: kyllä me tiedämme, mikä sinä oikein olet.

Lopulta päätin, että on lähdettävä oikeasti, edes hetkeksi. Hain stipendiä ja sain sen, pääsin vaihtoon Saksaan. Minä ajattelin, että nyt minä olen vapaa. Minä olen täällä, eikä kukaan tunne minua. Ja niin väärässä minä jälleen olin. Sillä vaikka kaikki olivat minulle ystävällisiä, minä en osannut olla heidän kanssaan oikein. En saanut sanaa suustani. Olin ahdistunut ja synkkä. Siellä se varsinaisesti minulle valkeni: voin olla vaikka missä, ja silti minä olen sama, eivätkä he koskaan päästä minusta irti. He seurasivat minua tännekin.

Sitten aloin ajatella lähtöä yhä kauemmas. Lähtöä Aasiaan vapaaehtoistyöhön, se oli suunnitelmani. Kai minä halusin jotenkin hyvittää sitä, että olen paha, itsekäs ihminen. Mutta samalla se näyttäytyi minulle pakona. Jos olisin vuoden poissa, tulisin ehkä erinä takaisin. En koskaan päässyt lähtemään, ja mihin minä olisin muuttunut, läpikotaisin paha ja huono ihminen. Sitä paitsi he olisivat seuranneet minua sinnekin. Mikä järkytys se olisi ollut: matkustan 10 000 kilometriä ja olen silti ihan sama.

Menneisyyteni ei tule koskaan, ei koskaan jättämään minua. Enkä minä tule koskaan jättämään sitä. Minä en koskaan pääse pakoon.

Sillä nyt on käynyt näin: kaikkien näiden ihmisten persoonat ottavat yhtäkkiä hämärän hahmon muodon. Heidän persoonansa, heidän siluettinsa oikeina ihmisinä ovat hämärtyneet ja muuttuneet muodottomiksi, heistä on tullut yksi sumea hahmo. Yksittäinen hahmo irtoaa toisinaan rivistä ja palaa luokseni omana itsenään, mutta silloinkin hänen taustallaan seisovat muut, se hahmoton massa, se joka puhuu minulle, minusta, minunakin. 

He eivät ole lähdössä yhtään mihinkään. Vai pikemminkin näin: tyttö ei ole lähdössä yhtään mihinkään. Tytöstä kasvaa nainen, siinä vaivihkaa, ja hän on edelleen heidän luonaan.

He ovat unohtaneet, mutta heidän kätensä, kymmenet kädet, pitelevät tyttöä tiukasti otteessaan. Käsiä on kaikkialla, ne painavat tyttöä maahan, kuristavat hänen kaulaansa, peittävät hänen silmänsä, kiskovat tukasta. Heidän kyntensä painavat tytön ihoa silloinkin, kun tyttö on sinänsä turvassa.

He eivät koskaan päästä minua menemään.

He ovat saaneet jatkaa elämäänsä. Minä en koskaan. Minun elämäni?

He ovat kaikkialla. He olivat autokoulussani, ylioppilaskirjoituksissani, ylioppilasjuhlissani, pääsykokeissani, kesätöissäni, kandiseminaarissani, opiskelijabileissä. He tulevat kanssani ruokakauppaan, treffeille, elokuvateatteriin, konserttiin, työhaastatteluun, suihkuun, sovituskoppiin, jumppaan.

Minusta tulee aikuinen. Minä pääsen yliopistoon. Minä muutan toiseen kaupunkiin. He seuraavat minua sinnekin.

Jumpassa he seisovat takanani ja nauravat, he kommentoivat persettäni vieläkin niin kuin silloin. Sovituskopissa he riemastuvat, kun farkut eivät menekään ylös, läskipersehorolesbosaatana. Kesätöissä he saattavat kahden jäätelöpallon välillä sanoa yhtäkkiä: tapa ittes. En kehdannut pitää kunnollisia ylioppilasjuhlia, koska ajattelin, että itserakkauteni vain korostuisi.

Edelleen he pitävät hiuksiani, kun minä oksennan. Kun ravintolaillallisen jälkeen oksennan vuohenjuustoa ja creme bruleeta, he ovat siinä, minun vieressäni. Täydellinen alennustila: en pysy jalkojeni päällä, mutta voisin sotkeutua omiin ruumiineritteisiini. Ja siinä he seisovat, he näkevät minut. Voi mikä säälittävä raukka, söi creme bruleeta, kuinka se kehtasi, kärsi nyt läski.

He olivat valmiina heittämään minua terävillä esineillä, kun seisoin luokan edessä ja esittelin opinnäytetyötäni. Osumaa ei tullut, mutta vaara oli. He huutavat lihavaa sikaa jokaisen kakkuhaarukallisen kohdalla. He taputtivat, kun kaadoin kahvin. Se tapahtui tänään.

He ovat minun ystävyyssuhteissani. He ovat minun ystävissäni. He ovat ne, jotka koska vain voivat kääntää selkänsä, lähteä juoksuun ja jättää minut yksin seisomaan keskelle koulun pihaa. He voivat koska tahansa keskustella selkäni takana: huomaatteko, millainen se on, oletteko huomanneet, että se on ihmisen kuvatus oikeastaan, ja niin paha, pitäisikö sitä alkaa vältellä?

He tulevat myös minun sänkyyni. Mies voi olla kuka vain. Saatan rakastaakin häntä. Miehen erektio lopahtaa, he sanovat: miten kukaan voisi tuollaisesta ihrakasasta kiihottua. Minä kiipeän miehen päälle, mutta he sanovat: tuossa asennossa läskisi vain korostuvat entisestään. Minä elehdin ja äännehdin, koska niin on tapana, minä suostun rumiin ja likaisiin asioihin, koska ulkonäölliset puutteet on korvattava jollakin. Spermaa hiuksissani minä kiemurran, rakasta mua. He sanovat: ei kukaan voi sinua rakastaa.

Sen näkee minusta, he ovat minun parisuhteessani, mies on parisuhteessa heidän kanssaan, vaikka mieleeni on vuoden aikana kirvonnutkin ajatus: minun parisuhteeni.

He ovat minun parisuhteissani, ja yhden parisuhteen he jo tuhosivat. Minä käännyin pois, koska arvelin, ettei mies minua rakastaisi - tietenkään rakastaisi, sinua ei voi kukaan rakastaa - ja sitten mies lähti.

Toiset miehet näkevät rikkonaisuuteni, eivätkä he kestä sitä. Eivät he jaksa pitää pystyssä ihmistä, jolla ei ole elämään edellytyksiä, he haluavat vahvan naisen, joka hymyilee ja vain hymyilee. Nyt minä tiedän sen: minun on hymyiltävä. Hymyillä minä kyllä osaan, kyse on mekaanisesta lihasten liikkeestä, joka lähtee aivoista, eikä sen maskin taakse tyhmempi näe. Niin tyhmä minä en enää ole, että antaisin itseni, että luottaisin. Kaikkea minun sanomaani voidaan käyttää minua vastaan.

Minä huijasin kaikkia miehiä, joita olen rakastanut. Minä nauroin teennäisesti. Yksikään lihas minussa ei rentoutunut, vaikka minä elehdin naurua. Minä en koskaan kysynyt: kuka on se nainen, joka flirttaili sinulle Facebookissa?, vaikka minä mietin sitä yöt pääksytysten, ja he sanoivat: se on se nainen, jota miehesi panee, kun ei kestä panna sinua. Minä sanoin: sillä ei ole väliä, vaikka sillä oli. Miehet sanoivat: sinä olet onnellinen, iloinen ihminen, joka nauttii elämästä. Minä katsoin heitä kalvon läpi. 

Miehet eivät tiedä, ja luoja varjele jos tietäisivät. Nainen heidän allaan näyttää toden totta naiselta, hänen ihonsakin tuntuu miltei kuin kenen tahansa iholta, he voivat koskettaa sitä ja se on kimmoisa, mutta näkisivätpä he sen alle, kun he näkisivätkin naisen sinä ihmisen varjokuvana, elimistönä jota kasvainrihmasto peittää, repaleena joka nainen on, luoja paratkoon, onko se nainen ollenkaan, se hengittää hiilidioksidia ja saasteita. Se on loinen kyljessäsi, mato vatsalaukussasi, eliö joka kalvaa sinua sisältäpäin.

Eräinä päivinä valehtelen silmät kirkkaina ja vailla kovin suuria säröjä. Olen kuin pahin psykopaatti. Minä laitan huulikiiltoa ja mekon ja verkkosukkahousut, ja miehet tarjoavat drinkin, kehuvat kauniiksi ja puristelevat tanssilattialla persettäni. Pahimpia ovat päivät, joina uskon itsekin, ja sitä pahempia päivät, jotka seuraavat sen jälkeen, päivä voi olla samakin. Joinakin päivinä minä tosiaan uskon, näen itseni yökerhon peilistä seitinohuen kuohuviinikännin sumentaessa ajatukseni, ja minä katson, miten kaunis nainen minua katsoo takaisin. Joinakin päivinä ei tarvita seitinohutta kuohuviinikänniäkään. Minä nousen junaan kuin olisin kuka tahansa. Minä viittaan luennolla kuin olisin relevantti. Minä kirjoitan nettiin ajatuksiani kuin ne olisivat.

Sitten tulee päiviä, joina minä tiedän totuuden, mutta olen välittämättä siitä. Minä katson itseäni peilistä: alkava kaksoisleuka, esiintunkeva sänki sääressä, finni poskessa, tummat silmänaluset, juurikasvu, rasvoittunut tukka, jenkkakahvat, raskausarvet, selluliitti, eritteet ja hajut. Ja minä päätän: entä sitten. Mitä jos kuitenkin. Minun elämäni. Minä puen vaatteet päälle ja minä menen ruokakauppaan. Minä haaveilen parisuhteesta ja käyn nettitreffeillä. Minä määritän sentit ja kilot Suomi24-treffipalstan tietosarakkeeseen ja mietin, kirjoittaakohan joku silti, ja jos kirjoittaa, onko lukenut tarkkaan vai toivooko, että numerot olisivat joskus erit. Minä pääsen opiskelemaan yliopistoon. Minä harrastan seksiä. Minä pidän blogia. Ja minä mietin: ehkä minä voin silti elää. Minä olen tällainen, minä olen hirviö ja sisältä pelkkää tummaa haisevaa limaa, mutta minä voin silti elää, minä käyn nettitreffeillä ja petyn, ja mies pettyy.

Kyllä minunlaisenikin olennot elävät elämänsä kunnes jokin korkeampi taho heidät aikanaan korjaa. Heillä ei ole edellytyksiä onnelliseen, täysivaltaiseen elämään, mutta heillä on kohtuulliset edellytykset elämään noin ylipäänsä. Kyllä hekin voivat joskus olla tyytyväisiä. He elävät eri lainalaisuuksien alla, he kyseenalaistavat kyllä olemassaolonsa oikeutuksen, mutta he jatkavat elämäänsä.

Joskus olen miettinyt, onko olemassaoloni tarkoitus olla ponnistuslautana kyvykkäämmille elollisille, jotka voivat korottaa itsensä painamalla minua alemmas. He eivät välttämättä voisi menestyä, jos eivät löisi jotakuta alas. Näin he todistavat muille valtansa.


Minä istuin kolme vuotta terapeutin sohvalla.

Huomaatko jatkumon, terapeutti sanoo, sinun elämäsi toistaa samaa kaavaa.

Minä huomaan.

Minun elämäni on matka epäonnistumisesta toiseen. Lasten pisteestä pisteeseen -tehtävä, jonka tekijä osaa tarpeeksi monta pistettä yhdistettyään arvata jo ennalta, mitä seuraavaksi tapahtuu. Minä etenen pisteestä pisteeseen, virheestä virheeseen, hylkäämisestä hylkäämiseen. Minun elämäni on nöyryyttävä sarja epäonnistumisia. Ensin katsoja nauraa, sitten itkee, sitten vaan hymähtää säälivästi. Useimmat ehtivät vain nauramaan.

Toisistaan riippumattomat ihmiset sukupuolesta, iästä ja asemasta riippumatta näkevät minut. He näkevät lävitseni; he näkevät, mikä minä olen. Joskus jopa yhdellä vilkaisulla he tietävät, kuka minä olen, ihmisraato ja raadonsyöjä, ihmisen irvikuva. Jopa tuntemattomat ihmiset näkevät, julkisilla paikoilla he käyvät kiinni kivuliaimpaan kohtaan aina edes tietämättä, mikä se kivuliain on. He alleviivaavat minun moraalista alemmuuttani ja itsekkyyttäni. Yksi teki niin kirjamessuilla 2015. En erittele heitä tämän enempää, sillä merkittävin rooli on annettava niille, jotka persoonaani, olemustani ja sisimpääni ovat päässet tarkastelemaan vielä lähempää.

Huomaatko jatkumon? terapeutti kysyy, ja minä huomaan. Koko maailma on sinun vihollisesi. Ja koska ihmiset ovat toisistaan riippumattomia, syyn on oltava sinussa.

Siihen mennessä minä sen jo tiesin.

Minä istun kolme vuotta saman terapeutin sohvalla. Terapeutti on mieltynyt evoluutiopsykologiaan ja selittää, että ryhmän tapa pysytellä yhtenäisenä on tunnistaa ryhmästä heikoin elollinen ja tuhota tämä. Ainut keino välttää olemasta ryhmän heikoin on tehdä jostakusta muusta heikompi. Ihminen on eläin. Ja: minä olen ryhmän heikoin. Ja vaikka kuinka yritän painaa muita itseäni alemmas - sillä sekin onnistuu toisinaan, onhan muissa ihmisissä puutteita joita minussa ei ole, joku on minua köyhempi, jollain toisella on ärrävika, joku on lihava - tunnen siitä vain pahaa oloa ja lisää itseinhoa enkä enää tiedä, kuka olen.

Kyllä minä tiesin. Heikko, niin voi sanoa. Heikot hävitetään. Maailma toimii niin. Me emme olisi selvinneet, ellei kivikaudella jo olisi jätetty laumasta niitä, joilla ei ollut edellytyksiä elää kovaa elämää.

Minä lopetan terapian. Minulla oli kolme vuotta ja toivoa, että kaikki muuttuisi paremmaksi, mutta kaikki se paha vain betonoitui, ja nyt ei ole enää toivoakaan, ja minä ymmärsin, että minut on tuomittu kulkemaan tätä noidankehää koko minun elämäni ajan. Ruumiini ja sieluni on raiskattu. Mikään ei ole minun enää, jos on koskaan ollutkaan. Yhtä hyvin voin lähteä.

Sitten yhtäkkiä minä pääsen opiskelemaan alaa, jota olen aina halunnut opiskella, ja minusta näyttää siltä, että minulla on tulevaisuus. He sanovat: et sinä pysty siihen, mitä sinä oikein ajattelit.

Sitten minä tapaan miehen. Minä haluan huutaa hänelle kurkku suorana: rakasta mua! Mutta he sanovat vain: ei sinua voi kukaan rakastaa. En voi saada edes tätä, vaikka minä niin toivon. Kun mieskin lopulta näkee, mikä minä olen, peli on menetetty. Pahin pelkoni on, että hän näkee minut niin kuin he näkivät minut. Pelko ei jätä minua rauhaan.

Mikä tahansa hetki voi olla se, jona hän kääntyy ja juoksee nauraen pois, sinä tosiaan hetken kuvittelit, että sinua voisi rakastaa.

Ja silloin minä tajuan, ettei tämä elämä ole minua varten. Minun on pakko lähteä.

Päästä minut.

Päästä.

minut.

menemään.

Kyynelsilmin minä olen anellut. Kontallani, ryömien.

Päästäkää minut menemään.

Antakaa minun mennä.

Rukoukseni muuttuu pieneksi piipitykseksi, yhtä säälittäväksi kuin minä itse olen.

Minä makaan koko kesän sängyssä ja mietin lähtemistä. Lähtemiseen on tullut uusi sävy. En halua kuolla, koska en haluaisi elää. Minä haluan kuolla, jotta kipu loppuisi, jotta nöyryytys loppuisi. Niin yksinkertaista se on, ja onko se liikaa pyydetty. Toivon, että kivun voisi lopettaa ilman että lopettaa elämää, ja mietin, kannattaisiko minun mennä päivystykseen ja ehkä sitä ennen varmuuden vuoksi vetää ranteet auki, ja kumpaan suuntaan.

Mutta nyt minä ajattelen toisinkin. Minä ajattelen: minun elämäni.

Ikkunassani on sälekaihtimet, ja aurinko siilautuu niiden läpi. Minä istun vankilassani. Aurinko liikkuu, minä en, varjojen paikat vaihtelevat, kunnes on aivan pimeää.

Minun elämäni. Minä en voinut tehdä siitä elämisen arvoista, mutta minä voin päättää sen päättymisestä, edes siitä. Antakaa minulle oikeus edes siihen. Älkää sitoko minua lepositeisiin, minä en tarvitse enää ainuttakaan kahletta ranteeni ympärille. Minä voisin jo mennä. Minulla on monta purkkia Ketipinoria ja Alproxia, eikä pullo viinaakaan olisi pahitteeksi. Minä olen väsynyt.

Minä olen nyt valmis.

Niinä päivinä minä mietin minun tytärtäni. Hän ei ole vielä täällä, hän on vasta matkalla. Hänet jonain päivänä muodostava munasolu uinuu jossakin munasarjani sopukassa odottamassa sitä nopeinta siittiötä. Ehkei häntä koskaan tule. Mutta jos tulee, minä alan vihata itseäni niin paljon, että tapan itseni. Jos tyttö tulee nyt, hänestä tulee samanlainen kuin minusta, ja hän kärsii saman ja ehkä enemmänkin. Abortti olisi silloin armollisempi.

Minä ajattelen miestä. Hän on vielä siinä, kosketusetäisyydellä, ja minä uskallan jo vähän. Hän voi kadota koska vain niin kuin kaikki minulle rakas katoaa. Mutta minä haluaisin pitää hänet. Minä kurkotan kättä häntä kohti ja tajuan: hän haluaa minut; hän ei halua heitä. Hän haluaa minut.

Sängyssäni katselen ympärilleni. Jaksan juuri ja juuri nousta istumaan, kauhun värittämät silmäni näkevät hädin tuskin. Yöpöydällä vieressä on puhelin. Ystävät kysyvät: missä sinä olet? Oletko sinä vielä? Yksi sanoo: minä halusin pitää sinut. Minä en jaksa vastata. Minä katson lasittunein silmin eteeni ja tiedän, etten minä voi palata tähän.

Minun elämäni?

Virheestä toiseen. Epäonnistumisesta toiseen. Pisteestä pisteeseen ja viimeiseen pisteeseen. Tämän opin kolmen vuoden terapiassa.

Minun elämäni. Nämä kolmekymmentä neliötä, joitakin kirjoja ja harvoja ystäviä. Minun elämäni, eximian paperit ja kandidaatintutkinto. Yksi puolivalmis romaani. Ei siinä paljon mitään ole, mutta ainakin ne kaikki ovat minun.

Ja minun kehoni sitten. Se on kuulunut vuosien mittaan vaikka kenelle ja kaikkein vähiten minulle, enkä paljonkaan jaksaisi puolustella, jos joku nyt haluaisi käyttää sitä hyväksi. Mutta silti se keho on ollut minun elämäni edellytys, ja onhan se aina minua puolustanut, pyrkinyt jatkamaan elämää vaikka inhimillisintä olisi ollut lakata toimimasta. Minä olen asunut siinä.

Minä ajattelen sitä kaikkea. Minun elämäni, minun elämäni. Minun avioliittoni, minun asuntolainani, minun työpaikkani. Minun lapseni, minun tummatukkainen tummasilmäinen tyttöni siellä sysipimeässä odottamassa olemassaoloaan, minun pieni tähtisilmäni, mustikkasuuni, neilikkanenäseni ruusuntuoksu, minä en voi tehdä tätä sinulle. Minä en voi ottaa sinua käsivarsilleni, 10 apgar-pisteen kääröni täynnä tulevaisuutta, ja antaa sinun naurusi sammua kohinaksi, hymysi kääntyä ylösalaisin, sinun lämpösi haaleta, sinun haaleta, vaaleta ja haihtua. Minä en koskaan anna sinua niille miehille, niille tytöille, niille pojille, niille, jotka ovat valmiita sinut särkemään, tukahduttamaan, tuhoamaan. 

Ja kun minä ajattelen tyttöäni, unikonsiementä surusilmää, pikkuista kukkaa kämmenellä, tähteä taivaalla, pikku pikku timanttia sydämessäni, minä tajuan, ettei tämä voi jatkua. Minä voin uhrata itseni sata kertaa, mutta häntä minä en uhraa, ja siksi minun on lähdettävä.

Teidän on nyt annettava minun mennä.

Olen alkanut tehdä jo lähtöä. 

Olen alkanut. Mutta mitä minä alan lähteä, sitä kovemmin he panevat vastaan, se panee vastaan, kuka sinua oikein rakastaisi, narsisti, nainenkohan, arvoton paskakasa jonka kuka vaan voi polkea kenkänsä alle kas näin, ja minä muistan taas paikkani.

Oikeastaan se lähtö, joka murtaa kahleita, on vaivihkaista ja tarkoituksetonta, minä en huomaa sitä edes itse. Kun näen opiskelukaverin arvioivan katseen, minä käännänkin omani pois ja jatkan tekemistäni. Kun joku arvostellen ihmettelee, miksi teen vaikeannäköisesti vasemmalla, minä en lopetakaan tekemistä, vasen on minulla vahvempi, eikä kukaan heistä sanokaan, että vammainen vasuri vajukki. Luokassa selitän oppilailleni paljon käsilläni, ja vaikka he sanovat: vitun pakkoliikkeinen tourettehoro, minä jatkan käsillä selittämistä.

Sitten saatan pitää esitelmän, ja vaikka he ovat koko ajan valmiit heittämään minua terävällä esineellä, minä pidän esitelmän silti, ja saan siitä hyvän arvosanan. Opettaja sanoo jopa: suullinen esityksesi oli erinomainen! He sanovat tietysti: itsekeskeinen paska. Ja he sanovat: mitä sinä kuvittelet itsestäsi. Mutta silloin jo heidän vaikutusvaltansa on alkanut mureta. Yksi kahle on katkennut.

Yhtenä kesänä lähdin taas Saksaan. Se oli elämäni parasta aikaa. Tapasin sielunkumppanini. Hän oli tullut kymmenentuhannen kilometrin päästä. Hänen elämänsä oli kovin samanlainen kuin minun, hän kertoi siitä kerran baarissa. Yhdessä me kiipeilimme Marburgin kiipeilypuistossa, selvitimme vaikeatkin esteet ja lopulta uskalsimme hypätä vaijerin varaan luottaen siihen, että se kantaisi meidät maahan asti, ja se kantoi. Se oli lopun alkua.

He sihisevät vihaisina. He panevat yhä kovemmin kapuloita minun rattaisiini, niin että kun mies sanoo minulle jotain kaunista, minä käperryn sänkyyn itkemään tajutessani, että hän jättää minut heti kun löytää jonkun paremman, ja minä herättelin taas turhaa toivoa, joka murtaa minut yhä pahemmin. Niin minä makaan sängyssä ja köydet minun ympärilläni tiukkenevat, sydämeni puristuu entistä pienempään kasaan. He huomasivat, että minä yritin pakoa. He lujittavat vankilaani. He kaivavat vallihaudasta entistä syvemmän ja rankaisevat minua entistä rajummin, jos vain uskallan yrittää poistua.

Yhtenä perjantaina minä alan oppitunnilla ohimennen kertoa oppilaille tinnituksesta, siitä miten korvani tinnittävät ihan koko ajan, koska nuorena kuuntelin musiikkia niin kovaa. Huomaankin, että kaikki katsovat minua ja ovat hiljaa. He kysyvät lisää. Luokan häiriköt kysyvät lisää. He haluavat tietää. Tällaisten hetkien takia minä lähden.

Aamulla katson miestä pöydän yli. Hän lukee lehteä eikä huomaa, kun minä katson häntä, katson kunnes hän katsoo takaisin, ja hän hymyilee ja laskee taas katseensa, ja kun minä näen hänen hymynsä, minun sydämeni läikähtää yli. Se on ihan tavallinen aamu. Hän on ostanut jukurttia. Tiedän, ettei hän syö maustettuja jukurtteja itse. Hän ostaa niitä minulle. Tavallinen aamu. Tällaisia voi olla vaikka kuinka monta. Näiden aamujen takia minä lähden.

Yhtenä keskiviikkona minä alan taas kirjoittaa. Se on ehkä samanlainen keskiviikko kuin se, jona minä synnyin: ensin näytti pahalta, sitten alkoikin kirkastua. Minä alan taas kirjoittaa, sanoja tipahtelee ja minä olen ihan tyytyväinen. Sanoista tulee virkkeistä, virkkeistä kappaleita, tulee jopa yksi luku niin kuin yksi luku minun elämässäni, samanlainen toisensa perään, kunnes tulee loppu. Kirjoittamisen takia minä lähden.

Ja tyttäreni takia minun on pakko. Lapsi rakas, sinun takiasi on pakko lähteä. On luonnonlaki, ettei äiti koskaan vapaaehtoisesti luovuta lastaan pedoille.

Jos ei hyvällä, niin sitten pahalla. Minä tarkistan säästötilini; säästin Kiinan-matkaan. Matkan sijaan minä menenkin terapiaan. Ja vaikka minä tämänkin terapeutin mielestä olisin lauman heikoin, minä haluan oppia, miten minä voisin siitä huolimatta elää. Tämä on kaikesta huolimatta minun elämäni.

Minä otan duloksetiinia. Minä otan ketiapiinia. Minä otan alpratsolaamia. Minä menen uimahalliin. Minä syön Sacher-kakkua, ja vaikka ajattelen sen oksentamista, en kuitenkaan tee sitä. Minä juon lasillisen viiniä ystäväni kanssa ja tiedän, että niin on hyvä. Ja kun hän sanoo: sinua minä rakastan, minä ajattelen: ai jaa.

Tuskinpa minä paranen. Mutta voihan sairaanakin elää.

Mies katsoo minua silmiin ja sanoo: sinä olet kaunis. Minä sanon: niinkö. Silloin kaikki äänet vaikenevat.

Minä alan taas kirjoittaa. Minä en voi mitään sille, mitä minulle on tapahtunut ja mitä minulle on tehty, mutta minä voin aina kirjoittaa. Minä olen kieltämättä reppana repale ja aina muiden riepoteltavissa, mutta tässä minä päätän. Minun tarinani he kertoisivat toisin. Minä kerron sen nyt näin. Ja mitä enemmän minä kirjoitan, sitä vapaammaksi minä muutun.

Ja kun mies katsoo minua ja puristaa syliinsä, hän näkee kaikesta huolimatta vain minut, vaikka minussa on monia muitakin. Mutta jotta hän voi saada minut kokonaan, minun pitää lähteä. Unelmissani minä tartun miekkaan ja lyön poikki jokaisen kahleen kuin uljas soturi. Kaikki ympärilläni räjähtää ja minä olen uudestisyntynyt. En minä synny uudesti enkä koskaan toiseksi. Minä olen ihan vain minä. Minä en voi sille mitään. Mutta mieshän haluaa minut. Hän ei halua supersankaritarta. Eikä hän halua heitä. Vaan minut.

Ehkä hän lähtee. En minä voi sanoa sitä. Hän voi lähteä, hänellä on siihen oikeus. Oikeus lähtöön on myös minulla, ja minä lähden nyt.

Tyttö rakas, ehkä jo viiden vuoden kuluttua sinä voit syntyä. Ja silloin minä olen vankka kuin muuri, jota sinä voit villiviininä kohota taivaisiin, eikä kukaan katkaise sinua, vaikka olet tällaisesta äidistä. Siitä minä pidän huolen. Minä voin murtua vielä vaikka kuinka monta kertaa, sen minä totisesti osaan, mutta sinua minä en niille anna.

Nyt on sen aika, lähdön hetki. Minä olen valmis. Minä olen jo pakannut. 

Nyt tuntuu siltä.

Tienlaidassa minä seison ja odotan kulkuneuvoa noutamaan minut. Päälleni sataa, se ei haittaa. Matkalaukku minulla on, mutta se on suhteellisen kevyt. En minä paljon tarvitse.

Kuuletko tuon äänen? Kahleiden napsahtelu poikki muistuttaa sitä samaa pauketta, joka kuuluu, kun jäät lähtevät.

Ehkä minä olen sitten ihan saatanan itsekäs, kun minä lähden. Minua on hakattu oikeaan suuntaan, minua on rankaistu, minun paikkani on osoitettu ja minun kuolemaani on toivottu, ja tässä minä silti seison, kiittämättömänä tien laidassa, niin minä vain jätän sen kaiken mitä he ovat minulle antaneet. Sanon: en tarvitse teitä enää. Ylimielisintä, mitä ihminen voi sanoa, ja onhan kammottavan itsekästä ajatella vain itseään.

Mutta onhan tämä kaikesta huolimatta minun elämäni.



Jälkisanat:

Kun kirjoitin tätä tekstiä, huomasin, että persoonamuoto vaihtui satunnaisesti ja vailla logiikkaa. Se varmasti vaikeuttaa lukemista. Päädyin lopulta olemaan korjaamatta pronomineja. Tein nimittäin kumman huomion: kun kirjoittamani asiat olivat erityisen kivuliaita, siirryin yksikön kolmanteen persoonaan ja puhuin tytöstä. Kun taas muutuin tekstissä itsenäisemmäksi toimijaksi, kuten kuvatessani lukioaikoja, aloin yhtäkkiä käyttää yksikön ensimmäistä persoonaa. Tämä saattaa kertoa jotain siitä, miten koen kirjoittamani asiat. Ehkä niistä jotkut ovat edelleen liian kivuliaita kirjoitettavaksi minuna. Mutta nyt ne on kirjoitettu ainakin jotenkin.