Kaleidoskooppi

Muistot ovat kaleidoskoopin loputtomasti muuttuva näkymä. Sinun muistosi, ja minun. Yhteistä niille ovat palat, joista neovat järjestyneet kummallekin omanlaisikseen kuviksi. Ethän pahastu, että elääkseni minun on kerrottava kuvat niin kuinne minussa ovat.

- Pauliina Kuokka

Entinen koulukiusaajani pyörii yliopistolla samoissa rakennuksissa kuin minä. Hän kiusasi minua muun muassa kääntämällä ystäväni minua vastaan, puhumalla takanapäin paikkansapitämättömyyksiä ja arvostelemalla esimerkiksi ulkonäköäni ja perhettäni. Hän ostrakisoi minua. On kammottavaa huomata, että hän on päässyt elämässä eteenpäin. Hän opiskelee nykyään psykologiksi. Ja se on vielä kammottavampaa.

Mutta ei hän varmaan muista asiaa samoin kuin minä.

Hän varmaan muistaa minut sellaisena ihmisenä, joka sietikin jättää yksin, joka ansaitsi sen kaiken.  Hän varmaan näki minut potentiaalisena pahantekijänä, jopa hirviönä. Hän varmaan näki minun ulkonäköni arvostelemisen arvoisena ja minun perheeni omaa perhettään huonompana. Ja ennen kaikkea hän ajatteli sitä, miten sanoin häntä itsekkääksi sen jälkeen, mitä hän teki. Ja silloin minä olin tarinan pahis.

Mutta itse asiassa luulen, ettei hän muista ollenkaan koko asiaa. Hänelle se on nykyään yhdentekevää. Onhan mennyt jo kymmenen vuotta. Hän on unohtanut. Hän ei vain tiedä, ja miksi tietäisi, että minä kannan edelleen taakkaa.

Taakkaani minä kannan terapiaan. Siellä minä kerron asiat niin kuin ne itse muistan, ja miten minä muistelenkaan: yksittäisiä päiviä, yksityiskohtia, pieniä juttuja, jotka yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jota kutsutaan elämäksi - tarkalleen ottaen minun elämäkseni.

Kerron terapeutille, miten muistan kaiken - miten muistan itseni niinä vuosina.

Muut muistavat minut tietysti eri tavalla. He muistavat lapsellisen ääneni, huonon ryhtini, lyhyet hiukseni. He muistavat pätemisen tarpeeni, tarpeeni osoittaa olevani riittävä, sen, miten vastasin aina kun kysyttiin. He muistavat vääränlaiset vaatteeni. He muistavat ylitsepursuavan, hersyvän persoonani, jota en pystynyt pitämään kurissa. Minun persoonani provosoi, sen he muistavat.

He muistavat, että oli oikein satuttaa minua; ja ennen kaikkea he muistavat sen, miten helppoa minua oli satuttaa.

Muut muistavat minut eri tavalla, aivan eri tavalla. Muistavat kaiken sen. Mutta elääkseni minun on kerrottava kaikki tämä niin kuin se minussa on. Minä kannan sitä tarinaa niin.

Tietysti minä olen tarinan moraalinen voittaja. Omasta mielestäni olen. En ole tehnyt mitään väärää, vaan minua kohtaan on tehty väärin. Muiden motiivit ovat yhdentekeviä, sillä he ovat tehneet väärin. Luultavasti heillä on motiiveja. En tahdo tietää niitä. Motiivit tekojen taustalla eivät oikeuta tekoja. Minä olen moraalinen voittaja, tietysti, omasta mielestäni, koska minä muistan tarinan niin kuin se minussa on.

Ja vaikka minäkin olen vain vajavainen ihminen, ja vaikka minäkin olen tehnyt virheitä, minulla on oikeus ajatella, että minä olen ollut oikeassa ja että he ovat olleet väärässä, sillä minä olen väkivallan uhri. Minulla on oikeus ajatella, että minä en ole se tarinan paha, se tarinan huono; minä en satuttanut ketään.

Niin me törmäämme yliopiston kirjaston käytävillä, kiusaajani ja minä, ja meidän katseemme kohtaavat. Niistä katseista sen tietää: kumpikin tunnistaa toisensa. Kumpikaan ei tervehdi. Tietenkään. Minä näen hänen katseessaan edelleen ivaa; hän näkee minun katseessani alentuvuutta. Oli niitä sitten tai ei, asemat ovat edelleen samat. Hän on voittaja, minä olen häviäjä. Hän on sankari, minä olen luuseri.

Sankari minä olen vain omassa tarinassani. Minä, vajavainen yksilö, joka tekee virheitä. Mutta minä selvisin, ja tämä on kaikesta huolimatta minun elämäni.

Kirjoituksia pakenemisesta II

En tiedä, miksi aloitin tämän blogin.

Minulla oli jo blogi, vielä ihan suhteellisen suosittu. Sata rekisteröitynyttä lukijaa, satoja anonyymeja, ja useita klikkauksia päivässä. Mihin tarvitsin uutta blogia?

Kai minun ajatukseni oli, että kirjoittaisin itseni ulos näistä vankiloista. Se käy ilmi eräästä vanhasta postauksesta. Kaipa olen ajatellut jotain sen suuntaista, että jos kirjoitan, tulen jollain lailla vapaaksi. Mutta olen viime aikoina tuntenut itseni yhä pahemmin vangiksi. On pahoja oloja.

Halusin aloittaa jotain alusta. Mutta kuinka aloittaa alusta, kun on syvemmällä kuin koskaan? Suunta on vain ylöspäin ja niin edelleen, tiedän kyllä, mutta silti. Ei siinä tilassa voinut tehdä sankaritekoja. Minä olin osastolla, sen jälkeen sairauslomalla. Minun olisi pitänyt keskittyä pitämään itsestäni huolta.

Kirjoitin tuolloin, 3.2.2018, näin: "Tässä kerron teille tarinan naisesta. Nainen aikoo paeta. Kahle kahleelta, vaikka siinä menisi koko elämä. Vankila vankilalta. Kuriton ajatus irti päästämisestä. Vapaus kaikista tärkeimpänä arvona, joka on naiselle utopinen mutta useille mahdollinen. Ja vaikken voi luvata, että nainen pääsee vapaaksi täysin tai edes yhdestä vankilasta, niin hän on nyt lakannut seisomasta vastarinnatta."

Mutta vastarinta, jos sitä on ollut, on murtunut. Minua voisi riepottaa niin kuin on menneisyydessä riepotettu. En tietäisi silti, mitä tehdä. Menen tilanteissa aina lukkoon. Blogia olen pitänyt puolitoista vuotta. Voin paremmin, mutta muutoin mikään ei ole muuttunut. Olen edelleen kauhea surkimus, joka ei pysty juoksemaan varjoaan nopeammin.

Blogin alaotsikko oli alun perin Kirjoituksia pakenemisesta. Kun kävi ilmi, etten olisi lähdössä mihinkään - että menneisyys edelleen pitelisi minua kahleissaan - vaihdoin blogin alaotsikon Kirjoituksiksi vankilasta. 

Blogini Pinnan alla on muuttunut. Se oli ennen aurinkoinen, kaunis, paranemiseen tähtäävä blogi. Kirjoitin kauniisti itsestäni ja muista. En hetkeäkään epäillyt, ettei paraneminen olisi mahdollista. Ajatukseni olivat ihmismyönteisiä ja pehmoisia, lämpimiä, olin vastaanottavainen ja lempeä. Tahdoin kaikille, myös itselleni, hyvää.

Nyt blogi on kaikkea muuta. Se on synkkä ja ruma eikä suinkaan tähtää paranemiseen, koska paranemista ei ole edessä. Kirjoitan itsestäni rumasti, toisinaan myös muista, pelkäämättä sitä, että jonain päivänä menetän lukijoideni tuen. Aloin muuttua suorasanaiseksi ja kärkkääksi enkä enää pyydellyt mielipiteitäni anteeksi.

Toisaalta pidän blogista itse nyt enemmän. Se on minusta syväluotaavampi. Pidän myös salaa siitä, että osaan sanoa mielipiteeni pahoittelematta, vaikka mielipiteet olisivatkin valtavirran vastaisia. Ennen pelkäsin, että suututan jonkun. Jos kirjoitin jotain ironisesti, kirjoitin postauksen loppuun varmuuden vuoksi, mitä olin oikeasti tarkoittanut - ikään kuin lukijani eivät olisi voineet ymmärtää ironiaa. 

Koko ajan olen kirjoittanut osittain itseäni varten. Nyt kirjoitan lähestulkoon itseäni varten. En enää mieti, miten kosiskelisin lukijoita. Se on näkynyt tilastoissa - klikkauksia on paljon vähemmän - mutta enää en ajattele, että tärkeintä on iso määrä klikkauksia. Olen tinkimättömämpi. Olen suorasanaisempi.

Jotkut lukijat ovat pysyneet matkassa pitkäänkin. Kiitos kaikille teille, ja kiitos uusillekin. Olette auttaneet minua jaksamaan.

Siinä missä Pinnan alla on muuttunut, on tämä blogi ollut aina synkkä ja suruisa. Sen kertoo jo blogin ulkoasukin, mustaa, valkoista, punaista, mustavalkoinen kuvitus. En ole halunnut olla aurinkoinen, kun mieleni ei sitä ole. Olen halunnut vuodattaa. Ehkä siksikin tämä blogi on olemassa.

Miksi kirjoitan itsestäni niin rumasti? Mitä minä siitä saan? Eikö se jäydä minua sisältä? - Mutta minä olen väsynyt olemaan positiivinen, kun mielialani ei sitä ole. Ja ehkä minä saan hyvääkin oloa siitä, kun sanon, miten asiat todella ovat. Kun en yritäkään kaunistella, enkä pidä naamiota.

En näe itsessäni nyt mitään hyvää, enkä usko, että muutkaan näkevät. He, jotka sanovat jotain kaunista, valehtelevat, ehkä hyvyyttään, kuten hyvät ystävät, ehkä taas työnsä puolesta, niin kuin nuorisotyöntekijät. En osaa kirjoittaa tähän mitään fiksua ja filosofista.

Se, mikä on positiivista, on, että pystyn nyt kirjoittamaan koulukiusaamisesta ihan uudella tavalla. Pystyn olemaan avoin, kirjoittamaan jopa sen sanan. Sanomaan, että kyllä, minä olen entinen koulukiusattu. En siksi, etten häpeäisi sitä enää - kyllä minä edelleen häpeän - vaan siksi, että jos en sano sitä ääneen, en koskaan voi käsitellä sitä. En koskaan toivu siitä, vaan se kulkee mukanani hautaan saakka, muta voin ehkä oppia elämään asian kanssa.

Yritän parhaani mukaan olla hyvä ihminen. Teen parhaani. Kohtelen muita hyvin. Kyselen, kuuntelen. Asetan muut itseni edelle. Silti minua lyödään lokaan ja minua nimitellään. 

Kaiken tämän kielteisyyden keskellä on kuitenkin yksi ajatus, josta en luovu.

Se, että tämänkin elämän voi elää.

Kaikesta huolimatta.

Huolimatta kaikesta.

Vaikka usko joskus horjuu.

Tämänkin elämän voi elää.

Heikkous

Kävi ilmi, että minulla ja tuttavallani on eräs yhteinen linkki menneisyyteen: nimittäin minun koulukiusajaani. Tuttavani on koulukiusaajani nykyinen ystävä. Asia tuli puheeksi, ja minä sanoin pahaa verta kaihtamatta, mitä tuo ihminen on minulle tehnyt.

”Mutta on silläkin ollut tosi paska elämä”, tuttavani kuittasi.

”Silti”, sanoin ja tuohduin. Tapani mukaan menin sanattomaksi ja purankin nyt tätä suuttumusta blogiin sen sijaan, että olisin purkanut sen siinä tilanteessa, sille henkilölle.

Sillä kyllä, silti. Hänelläkin on voinut olla paska elämä, mutta silti hän on entinen koulukiusaaja.

Tuo kortti on pelattu kautta aikain aina koulukiusaamisesta puhuttaessa, niin myös silloin, kun minun kiusaamistani selviteltiin (tai ”selviteltiin”). Että niillä on varmaan paha olo. Niillä on yhtä lailla paska elämä.

Sillä kaikki minun kärsimykseni tehtiin mitättömäksi. Minun olisi pitänyt ymmärtää heitä. Ehkä sillä yritettiin lohduttaa minua, mutta se ei lohduttanut. Minä olin uhri, eivät he. Ja se minun olisi toden totta pitänyt sanoa tuttavalleni.

Sillä minä olin uhri; ei tuo koulukiusaaja. Oli hänen elämäänsä ehtinyt kertyä sitten minkälaista paskaa tahansa. Enkä minä pysty ajattelemaan, että hän olisi kokenut jotain pahempaa kuin sen, mitä hän teki minulle. Olen ehkä sen takia perseestä, vaan sittenpä olen. Eikä se, mitä hänelle on tapahtunut, tapahtunut yhtä kriittisessä elämänvaiheessa kuin se, mitä hän teki minulle.

En pysty ajattelemaan toisin.

Miten kauheita asioita ihmiset tekevätkään toisilleen. Eivätkä tiedä, mitä kaikkea se toinen käy läpi. Että toisella voi oikeasti olla sormet kurkussa ja pää vessanpytyssä kotona, toinen voi itkeä itsensä uneen, ja silti on tuo yksi, joka iskee koulussa puukolla ei selkään vaan suoraan naamaan. Sellaisia ihmisiä on.

Olen myös lopen kyllästynyt sellaiseen puheeseen, että jokainen maailman ihminen on ihana ja täydellinen sellaisena kuin on, eikä kenenkään tarvitse muuttua. Sellainen ajattelu on käsittämätöntä ja lyhytnäköistä. Olemassa on pahoja ihmisiä, joiden pitäisi muuttua. Heitä on yllättävän paljon. Toisaalta sanotaan, että kaikissa on jotain hyvää. Sen saatan voida allekirjoittaa, joskin on niin, että joskus pahat puolet peittävät ja mitätöivät hyvät.

Olen kuunnellut tänä viikonloppuna paljon Marinan (entinen Marina & The Diamonds) uutta levyä LOVE + FEAR, ja levyn päätösraidalla lauletaan, että only the weak ones are cruel. Tartun ajatukseen ja tavallaan pidän siitä. Pidän sanasta cruel. Se voisi kääntyä julmaksi. Sitä koulukiusaaminen on, cruel, julmaa.

Mutta tuohon säkeeseen, only the weak ones are cruel. Vihjaisi, että koulukiusaajat ovat heikkoja. Heitä on vaikeaa nähdä niin. Vaatii pokkaa sanoa toiselle, että tapa ittes ruma lutka. Toisaalta ei sellainen ylväyttäkään ole, eikä ainakaan merkki älykkyydestä. Mutta kertooko se heikkoudesta?

Heikkous ei myöskään tee kenestäkään ole koulukiusaajaa tai muunlaista pahista. Minä olen heikko, mutten silti kulje tuolla satuttamassa yhtään ketään. Tämän ajatuksen olen sanonut tässä blogissakin usein ja sanon taas. Minä pystyn heikkoudestani huolimatta olemaan satuttamatta ketään tahallani, tarkoituksella. Vahingossa sitä tietysti tapahtuu, mutta niin tapahtuu kaikille. Mutta jos minä pystyn siihen – etten satuta muita – niin mikseivät kaikki pysty? Missä menee se taianomainen raja, joka vaaditaan? Raja, jonka toisella puolella ovat hyvät, toisella puolella pahat? Ja kuinka hieno se raja on?

Takerrun Rupi Kaurin sanoihin: vaatii ylväyttä pysyä myötätuntoisena julmissa oloissa. Sillä sitä se vaatii, ylväyttä, jaloutta. Englanninkielisessä versiossa sanan myötätuntoinentilalla on sana kind. On vaikeaa pysyä myötätuntoisena ja ystävällisenä silloin, kun olot ovat vaikeat ja niistä tehdään vaikeat. Kun ympäristö pyrkii tekemään olosi mahdollisimman huonoksi.

Ja silti jotkut pystyvät siihen. Pysymään myötätuntoisina, pysymään ystävällisinä. Julmissa oloissa.

He ovat minun sankareitani.

I believe the world is beautiful. Only the weak ones are cruel.