Kauneus

"Suurempi maailma ei viestitä tytöille koskaan, että heidän kehonsa ovat arvokkaita yksinkertaiseksi siksi, että ne kuuluvat heille. Nuoret tytöt eivät lakkaa näkemästä nälkää, ennen kuin kulttuurimme kertoo heille, että he ovat tervetulleita minkä muotoisina tahansa, että he ovat arvokkaita myös ilman "kauneuden" veruketta. Siihen asti yhteisön viestit palkitsevat nuorten naisten nälkiintymisestä." (Naomi Wolf: Kauneuden myytti, s. 285. Suom. Helene Bützow.) 

Kun olin 15, minulla oli liikuntatunnilla niin voimakkaat kuukautiskivut, että jouduin jättämään liikuntatunnin kesken ja menemään makuulle sillä aikaa, kun muut pelasivat pesäpalloa. Krampit järsivät alavatsaani, kun minulle täysin tuntemattomat pojat tulivat luokseni ja sanoivat: "Täällä tää läski vaan makaa kun muut liikkuu." En jaksanut kivuiltani välittää, mutta myöhemmin tajusin, miten tilanne alleviivasi sitä tosiasiaa, että minun kehoni kuuluu ensin muille ja sitten vasta minulle. Niin että tuntematonkin saa sanoa: läski, ja minä voin vain anella, että se jäisi siihen, etteivät he sanoisi enää sen enempää mitään, mikä entisestään vähentää oikeuttani olla olemassa.

Pojat eivät tietenkään tienneet, että kotona tapasin oksentaa päivälliseni, toisinaan jäätelöä, sillä mistäpä he olisivat sen tienneet, ja mitäpä sen olisi oikeastaan ollut väliä. He eivät tienneet sitäkään, miten kasvukäyrässäni ja pituus ja paino olivat kääntyneet toistensa peilikuviksi. Eivätkä he tienneet, että itsekin minä ajattelin itseni läskinä, vaikka vaa'an numero pieneni pienenemistään. Ja mitä he olisivat välittäneet, vaikka olisivat tienneetkin. Minä makasin nurmikolla hirveissä kivuissa, eikä silläkään ollut väliä, kivulla, minä kun en ollut riittävän kaunis.

Sillä hetkellä minun kehoni kuului enemmän heille kuin minulle, koska he saattoivat sanoa siitä mitä vain. Ja kipu kaiversi minuun koloa, mutta he eivät nähneet, eivätkä he välittäneet. Minä olin lihanpala heidän edessään.

Kauneus. Se on vuokra, jota nainen maksaa saadakseen olla olemassa. Ja silti olemassaolo on pelkkää lainaa, eihän kukaan koskaan saa ostettua olemassaolon oikeutta täysin itselleen.

En muista, milloin tajusin tämän. Tuskin koskaan tajusin - pikemmin minä kasvoin siihen. Paljon helpompaa on osoittaa hetki, jona tajusin, että asia tosiaan on niin. Siitä kului vuosia, ennen kuin aloin ajatella, että asia voisi olla toisinkin. Ja niin, toisin, minä yritän elää. Mutta kuinka elää toisin, kun muu maailma osoittaa, miten minun tulee olla? 

Minä halusin maksaa hinnan olemalla edes, jos en riittävän kaunis, niin riittävän laiha, ettei kukaan voisi ohikulkiessaan sanoa vitun läski. Kaikista solvauksista vitun läski on pahimpia, kenties pahin: se hiljentää täydellisesti, osoittaa paikan, näyttää, ettei sinun pidä puhua niin kauan kuin sinua on olemassa liikaa. Minäkin ymmärsin sen ruohikolla maatessani, ja vaikka painokäyräni oli matalalla, minä en osannut silloin ajatella, että edes voisin olla muuta kuin vitun läski, vaikkapa joku henkilö, tai vaikka Aoda, minullahan on nimikin.

Laihuus - ja kauneus - olisivat olleet kuin kilpiä, jotka suojaavat minua toisten pahoilta sanoilta. Koskaan minä en ajatellut, että minun ei olisi tullut tarvita mitään kilpeä, että minua olisi suojannut toisten pahoilta sanoilta pelkästään se, että minä olen olemassa.

Naisen koko maailma on täynnä ohikulkevia poikia, jotka mittaavat mittareillaan kauneutta, sitä, onko nainen riittävän hyvä. Elokuvat ovat täynnä alipainoisia naisia, joiden on noudatettava tiukkaa dieettiä - jos he eivät siihen suostu, tilalle löytyy kyllä joku toinen. Kadunvarsimainoksissa malli voi hymyillä vaikka kuinka itsevarmana, vaikka on miltei ilkosillaan. Kiiltävät lehdet opettavat meille, kuinka meidän tulee olla ja elää, jotta löydämme oman kolomme tässä maailmassa. Lehtien sivuilta me voimme lukea, miten vääränlaisia naisia kommentoidaan, kuinka laulajattaren huhuttu lihominen täyttää keltaiset lehdet ja kuinka kommenttipalstoilla nimitellään poliitikkoa lihavaksi lehmäksi, jonka pitäisi pitää turpansa kiinni. Ihmiset löytävät mitä viiltävämpiä sanoja satuttamaan toista.

Pojat voivat huutaa ohi kulkiessaan tytölle vitun läski, koska heillä on siihen kirjoittamaton oikeus. Heitä voidaan torua, mutta silti heidän sanansa kairaavat reikää nuoren naisen itsetuntoon, ohentavat itsearvostusta olemattomiin. Toisaalla naiset vertailevat toisiaan, vertailevat väsymykseen saakka ja sen yli, haluavat varmistua, että ovat kauniimpia, että juuri he eivät joudu tulilinjalle, kun arvosteluja jaetaan.

Ystäväni kanssa istuin iltaa läheisessä kapakassa, kun viereiseen pöytään istahti tuttavamme vuosien takaa. Vaikka me emme kantaneet kaunaa, ainut, mitä ystävälläni oli tästä sanoa, oli se, miten tämä oli lihonut. Muuta hän ei nähnyt, ei ajatellut, ja minä ajattelin: mitä muut ajattelisivat sitten minusta.

Liian kauniskin on mahdollista olla. Silloin ohikulkevat pojat sanovat: katsokaa tuota pinnallista lutkaa. Olemassaolosta maksettava vuokra ei koskaan voi mennä kunnioituksen kanssa tasan. Nainen jää ymmälleen. Kuinka hän voi koskaan maksaa kunnioituksesta sopivasti? Vähempi ei riitä, enempi on liikaa.

Minä näen sen kaiken ja tiedän, että naiset ovat toisenlaisia, he ovat erilaisia, he ovat monenlaisia, heistä kukaan ei ole sellainen kuin kiiltävissä lehdissä, eivät edes ne naiset, jotka kiiltävissä lehdissä esiintyvät. Minä näen sen kaiken ja tiedän, ja silti minä mittaan itseäni mittanauhalla, maksan satoja euroja meikeistä, haaveilen pienemmästä, taas pienemmästä vaatekoosta, juoksen lihavuutta pakoon tihkusateessa. Pelkään paikkani puolesta, taas tässä kuussa vuokra olemassaolosta jää maksamatta. Minä en kelpaa katseille.

Minä olen aikuinen, 25, ja minä olen silti se tyttö 15-vuotiaana nurmella.

Minä haluaisin vain olla riittävän hyvä olemaan olemassa.

Arvokas

Kun minä olin pieni tyttö, minut kaadettiin luistelutunnilla jäähän. Silloin minä tahdoin jäädä siihen makaamaan, jäätyä jääksi, kadota muualle, mutta opettaja sanoi: nouse ylös nyt. Minä maistoin ehkä raudan, mutta verta ei tullut. Kyynelet tulivat, mutta koska ne olisivat jäätyneet, minä vain pyyhin ne lapaseen.

Kun minä olin pieni tyttö, minulle sanottiin: kukaan ei halua olla sinun kanssasi, kun sinä olet tommonen. Kukaan ei tähdentänyt, mitä tommonen tarkoitti, mutta minä yritin kaikin keinoin olla olematta tommonen vaan olla samanlainen, mukava ja ystävällinen. Minä olin pieni tyttö ja minulle sanottiin: kukaan ei kaipaa sua.

Niin pieni tyttö.

Kun minä olin isompi tyttö, minut kaadettiin alas portaita. Se oli vaarallista, mutta luut eivät murtuneet, murtui vain sydän. Kipu tuntui ytimissä asti. Ylhäällä pojat sanoivat: vitun kömpelö lihakasa. Ja minä tahdoin jäädä siihen makaamaan, betoniin, makaamaan kunnes joku kantaisi minut pois, pienen enkelin.

Kun minä olin isompi tyttö, minulle sanottiin: kukaan ei voi koskaan unelmoida sinusta. Minä katsoin poikia jotka sen tiesivät. Minulle sanottiin: kukaan ei suostu koskemaan sinuun kepilläkään. Minulle sanottiin: sinä olet niin ruma ettei kestä katsoa.

Minuun sattui kauheasti joka paikkaan, mutta kyyneliä ei tullut.

Sellainen tyttö.

Ja kun minä katsoin itseäni peilistä, minä näin vain sen hirviön, joksi minut oli tehty. Minun äitini sanoi: sinusta on kasvamassa kaunis nainen. Minun äitini sanoi sen kai mielikseni. Minusta oli tullut kammottava vitun kömpelö lihakasa, jota kukaan ei halua.

Ja kun miehet sitten myöhemmin koskivat minua, veivät kättä pitkin pehmeää ihoa ja hengittivät hiuksiin, minä ajattelin: eivätkö ne näe kuinka kauhea olen. Mikset sinä näe. Mikset sinä sano: kosken sinuun vain säälistä, vain silmät kiinni pystyn siihen sinun kanssasi.

Nyt minä ajattelen, että vain täydellinen on tarpeeksi, vaikka mies kietoo kätensä takaa ympärilleni ja sanoo: sinä olet niin kaunis. 

Minä yritän kaikin tavoin olla olematta tommonen. Yritän olla hauska, olla kiltti, olla avulias ja antelias, olla sopivan raju muttei liikaa, olla hellä, olla herkkä, olla kova, olla riittävä, niin että minä riittäisin toisille. Etteivät ystävät poistuisi, koska olen liian tommonen. Ettei mies lähtisi tajuttuaan, että olen tommonen. Että minullakin olisi ihmisarvo.

Kun tuntematon ihminen loukkasi minua julkisella paikalla, minä pyysin anteeksi.

Kun mies työnsi minun sisääni sormet minun ollessani tiedottomassa tilassa mietin, miten väärin oli ollut olla tiedottomassa tilassa.

Kun minä sain turpaani veljeltäni, minä valmistauduin selittämään vanhemmilleni, miksi niin oli käynyt. Koska eihän kukaan lyö ketään turpaan syyttä, tai kaada jään pintaan, niin minä jouduin selittämään, miksen tahtonut nousta jäästä.

Saisinpa minä joskus vielä anteeksi, että olen tommonen, semmonen, tämmönen.

Minä olen alkanut kuvitella itsearvoa. Että voisin olla tämän näköinen nainen ja olla silti arvokas. Että voisin olla juuri näin herkkä ja pelätä maailmaa ja olla silti arvokas. Että voisin rakastaa tietoa ja kirjoja ja opiskelua ja olla silti arvokas. Että joutuessani kokemaan väkivallan olisin silti arvokas. 

Sillä se ajatus vainoaa minua, se, että toiset saavat epätäydellisinä olla arvokkaita. Nekin, jotka työntävät minut jäähän ja alas portaita, ovat kaikesta huolimatta arvokkaita. Nekin, jotka ovat liikaa tommosia ja liian vähän tämmösiä ovat arvokkaita.

Onko ihme, että minusta on tullut sellainen? Sellainen, jolle vain täydellinen on tarpeeksi? Sellainen, joka ei voi hyväksyä virheitä itseltään? Eihän kukaan muukaan koskaan hyväksynyt virhettä minulta. Minä sain selkääni, ja minä sain selittää. Minulle sanottiin mitä sanottiin, ja silloin minun olisi pitänyt muuttua. Minut työnnettiin jäähän, ja silloin minun olisi pitänyt olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Minä en koskaan kaatanut ketään jäähän. Minä en koskaan sanonut: sinä olet arvoton.

Kun minä olin pieni tyttö, minusta kaadettiin jäähän. Ja minä olin tyttö, joka kaadettiin portaita. Ja minä olin tyttö, jolle sanottiin: sinä olet arvoton.

Ja minä olen tyttö, joka aina uskoi sen.

Päivät

Lopulta tulivat päivät, joina voimat loppuivat. En jaksa kävellä. En jaksa kirjoittaa näitä rivejä. Kaiken mitä kirjoitan teille, minä pakotan.

Täysin en ole antanut periksi, vaan peseydyn edelleen, pesen hampaat, pukeudun. Joskus pesen hiuksetkin. Tiskaan vähän. Näinkö totaalisesti se voi käydä? Että tässä, tässä se on, pohja. Aina ennen on ollut mistä ammentaa, vielä vähän, ja sittenkin vielä vähän, ja sittenkin vielä, ja nyt: pohja. Tässä se on.

Minä odotan iltoja, joina pääsen viimein sänkyyn, kun viimein annan itselleni luvan mennä vällyjen väliin kirjan kanssa. Ja silloinkin vain luen väkisin, koska jotain on jaksettava, ei jaksaminen voi loppua tähän. Kirjoja minä rakastan. En voi olla rakastamatta kirjoja. 

Harkitsen jopa paluuta sairaalaan, vaikken ole itsetuhoinen. Jonkun pitäisi pitää minusta huolta, hoitaa minua. Harkitsen soittoa äidille. Kukaan ei voi pelastaa minua.

Miehelle hymyilen ja paistan vappumunkit, kieritän sokerissa ne ja hänet.

Voisinpa kertoa, eikä rakkaus loppuisi. Mutta minä olen vankina siinä tosiasiassa, etten koskaan riitä sellaisena kuin minä olen. Heikkona, en sittenkään sinä taistelijana, jona itseni tahdon nähdä, jona itseni toisille kuvaan.

Olen mieleni vanki. Asuntoni vanki, kykenemätön poistumaan, jalat eivät kanna. Sängyssä piirrän seinään kuvia.

Näinä päivinä tuntuu mahdottomalta, että joskus minulla vielä on zumbatunteja, kirjoitusflow ja Praha. Että vain muutaman kuukauden kuluttua minä olen Prahassa ja kävelen niitä katuja matkalaukkuineni. Illallisia ystävien kanssa, tanssimista kotona yksin, torikahveja. Jonain päivänä.

Antakaa minulle tanssi, antakaa torikahvit, antakaa valkovuokot. Auringonlaskut! Saunakaljat! Virkeät päivät, toiset päivät!

Jonain päivänä minä kävelen Prahassa.