Päivät

Lopulta tulivat päivät, joina voimat loppuivat. En jaksa kävellä. En jaksa kirjoittaa näitä rivejä. Kaiken mitä kirjoitan teille, minä pakotan.

Täysin en ole antanut periksi, vaan peseydyn edelleen, pesen hampaat, pukeudun. Joskus pesen hiuksetkin. Tiskaan vähän. Näinkö totaalisesti se voi käydä? Että tässä, tässä se on, pohja. Aina ennen on ollut mistä ammentaa, vielä vähän, ja sittenkin vielä vähän, ja sittenkin vielä, ja nyt: pohja. Tässä se on.

Minä odotan iltoja, joina pääsen viimein sänkyyn, kun viimein annan itselleni luvan mennä vällyjen väliin kirjan kanssa. Ja silloinkin vain luen väkisin, koska jotain on jaksettava, ei jaksaminen voi loppua tähän. Kirjoja minä rakastan. En voi olla rakastamatta kirjoja. 

Harkitsen jopa paluuta sairaalaan, vaikken ole itsetuhoinen. Jonkun pitäisi pitää minusta huolta, hoitaa minua. Harkitsen soittoa äidille. Kukaan ei voi pelastaa minua.

Miehelle hymyilen ja paistan vappumunkit, kieritän sokerissa ne ja hänet.

Voisinpa kertoa, eikä rakkaus loppuisi. Mutta minä olen vankina siinä tosiasiassa, etten koskaan riitä sellaisena kuin minä olen. Heikkona, en sittenkään sinä taistelijana, jona itseni tahdon nähdä, jona itseni toisille kuvaan.

Olen mieleni vanki. Asuntoni vanki, kykenemätön poistumaan, jalat eivät kanna. Sängyssä piirrän seinään kuvia.

Näinä päivinä tuntuu mahdottomalta, että joskus minulla vielä on zumbatunteja, kirjoitusflow ja Praha. Että vain muutaman kuukauden kuluttua minä olen Prahassa ja kävelen niitä katuja matkalaukkuineni. Illallisia ystävien kanssa, tanssimista kotona yksin, torikahveja. Jonain päivänä.

Antakaa minulle tanssi, antakaa torikahvit, antakaa valkovuokot. Auringonlaskut! Saunakaljat! Virkeät päivät, toiset päivät!

Jonain päivänä minä kävelen Prahassa.