Minun kehoni

Tuntematon mies kommentoi juuri kehoani, ja kirjoitan tätä nyt hieman hermostuneessa tilassa.

Kuulemma minulla on iso takamus. Ystäväni sanoi taannoin, että minulla on isot allit.

Olen BMI:n mukaan sen kuuluisan normaalipainon puolella - nykyään - , mutta minussa on muotoja. On totta, että on iso takamus. On myös isot rinnat. Mutta näillä mennään, ne on annettu.

Kuva, jota hän kommentoi, oli kaverin ottama. Olimme baarissa ja meillä oli hauskaa, ja kaveri nappasi yläviistosta kuvan minusta, kun istun penkillä. Minusta kuva oli oikein nätti, joten latasin sen Instagramiin ja lopulta myös Facebookin profiilikuvaksi, koska olin tyytyväinen kuvaan.

Oikein kiva kuva. Hymyilen siinä. Olen baarissa, minulla on hauskaa. Oikein kiva kuva.

Minun pitäisi olla viisas nuori nainen eikä hermostua. Minun pitäisi. Mutta hermostuttaa. Millä oikeudella?

Ja mitä hän halusi? Halusiko hän satuttaa? Vitsailiko hän, luuliko hän, että se on hauska vitsi?

Tiesikö hän, että minulla on syömishäiriö? Ei tietenkään tiennyt, ja silti hän sanoi sen. Vaikka hän ei tiennyt, ei voinut tietää, ja silti hän otti oikeutensa. Ja olisiko hän sanonut sen, vaikka olisi tiennyt? Ehkä olisi. Jotkut sanovat sellaisia asioita, esimerkiksi hän sanoi.

Menen taas nälkäisenä nukkumaan. Menen kuitenkin. 

Kuva on minusta kaunis. Se on edelleen kaunis, ja minun kehoni on kaunis, vaikka minulla on iso takamus, isot rinnat ja isot allit. Minun kehoni on terve. Pääni on sairas, mutta keho on terve, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Pääsen itse liikkumaan, näen silmilläni ja kuulen korvillani. Minulla ei ole vammoja. Ystäväni on CP-vammainen eikä pysty kävelemään suorassa, ei nousemaan portaita, hän ei tunne mitään oikealla kädellään eikä pysty kunnolla tarttumaan. Minä pystyn. Minä olen siitä kiitollinen. Vaikka minulla on iso takamus, isot rinnat, isot allit.

Mutta se ei tietenkään tässä maailmassa riitä, koska naisena olen olemassa ensisijaisesti näyttääkseni hyvältä, ja jos en näytä, minua ei tarvitse arvostaa. Niin se homma toimii. Netissä pyörii erään miehen kirjoittama lista asioista, jotka tekevät naisesta kauniin. Siinä lukee muun muassa, että sheivata pitää "without question". Sitä listaa sitten jaellaan eteenpäin ja saadaan naiset voimaan pahoin. Kaikkeen tuohon en edes pystyisi, kuten kävelemään korkeilla koroilla, ellen harjoittelisi. Listassa on myös asioita kuten "naisen tulee kuunnella miestä", jotta hän voi olla kaunis. Minua yököttää. Ja sitä listaa sitten jaellaan

Ajattelen naisia kuten äitini, jotka ahertavat kasvimaalla, rakentavat kuisteja ja hakkaavat halkoja. Heidänlaisensa eivät aina keskity näyttämään hyvältä, joskus kasvimaalla ahertamisen jälkeen he jopa ovat ryvettyneitä niin kuin minä tai äitini. Mutta he ovat onnellisia, koska kasvimaalla ahertaminen on mukavaa. Ja eikö se ole tärkeintä? Multaa ja hikeä. Hymyjä.

Mutta ensisijaisesti: näytä hyvältä. Koska jos et näytä, et ole arvokas. Niin se menee. Minä haluan olla nainen, joka ahertaa kasvimaalla, vaikka uhraisin itseni silloin kauneuden alttarille.

Minusta se kuva on silti kiva.

Pakko-oireinen häiriö

Tulen hulluksi pakko-oireisen häiriön kanssa.

Olen kummajainen, jota katsellaan.

Minulla on pakkoajatuksia. Ne ikään kuin tunkeutuvat päähäni jostakin, ja ne ovat epämukavia. Saatan esimerkiksi kesken kahvipöytäkeskustelun ajatella, että entä jos otan kaverin kännykän ja heitän sen seinään tai lyön sitä vasten pöydänkulmaa. Joskus pelkään, että vedän jotakuta turpaan. Joskus päähäni tunkeutuu inhottavia, likaisia seksuaalisia ajatuksia. Toisin sanoen pelkään tekeväni jotain todella moraalitonta, vaikken tosiasiassa koskaan tekisi mitään tuollaista. Toisinaan taas ajattelen väkisinkin epämukavia tai kiusallisia tilanteita, joissa olen joskus ollut. Ne tulevat väkisin ajatuksiini, vaikka yritän työntää niitä pois. Mutta eivät ne mene.

Vielä ehkä pahempaa on sanojen ja lauseiden toistelu. Toistelen perheenjäsenten nimiä tai satunnaisia sanoja, joskus lauseenpätkiä, toisinaan päässäni, usein ääneen. Lause saattaa olla ajatuksenpätkä - ikään kuin ajatus kaikuisi päässäni. Tai se saattaa olla yllättäen päähäni jostain putkahtanut sana. Yhtä kaikki, sitä minä sitten toistelen, toistelen väsyksiin saakka. Saatan myös sättiä itseäni, niin ikään ääneen: nimitellä tyhmäksi ämmäksi ja huoritella. Pahinta on, jos joku kuulee. Siinä sitten selittelet. Koskaan kukaan ei ole kuullut, kun huorittelen itseäni, mutta jos se joskus tapahtuu, en kerta kaikkiaan tiedä, miten selittelen.

Minun on myös yhtenään pakko tarkistaa asioita. Erityisesti oven lukitus, mutta on myös pakko irrottaa johdot pistorasioista. Lisäksi laukku on tarkistettava usein. Puhelin, avaimet, lompakko. Joskus tarkistan jopa, onko läppärini edelleen laukussa. Pahinta ovat tungokset, joissa joku saattaa varastaa jotakin. Eniten pelkään, että hukkaan jotain ja syytän siitä itseäni. 

Nämä oireet ovat raskaita ja ennen kaikkea kiusallisia. Tauti on ankara eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Oireet iskevät yllättäen, eikä niitä pääse pakoon. Ahdistus sinkoilee pään seinämältä toiselle ja pakottaa toimimaan oudolla, hassulla, typerällä tavalla. Uudestaan ja uudestaan, pakonomaisesti, pakkomielteisesti, kunnes ahdistus helpottaa, jos se helpottaa. Ja jos se helpottaakin, se alkaa uudestaan.

Kerran kirjamessuilla eräs minulle tuntematon nainen tuli haukkumaan minut. Olin tarkistanut laukkuni useaan kertaan, ja hän oli hermostunut toiminnastani. Hän sanoi, että hän on erityisherkkä ja että hänen oli vaikea keskittyä, "kun sä touhusit". Pyysin anteeksi, vaikka tapahtunut johtui sairaudesta. Sanat satuttivat minua todella syvältä. Silloin tajusin, että olen kummajainen, jolla ei oireiden takia ole samanlaista oikeutta olla muiden kanssa, kulkea julkisilla paikoilla. Että koska tahansa joku voi loukkaantua oireista.

En tällä hetkellä saa pakko-oireiseen häiriöön apua enkä tiedä, millaista apua siihen edes on saatavilla. Terapia ei netin mukaan auta, eikä yksikään niistä lääkkeistä, joita jo syön. En haluaisi enää yhtään lääkettä lisää, mutta on varmasti pakko ottaa, koska muuten tulen oikeasti hulluksi, ellen ole jo - tavallaan. 

Mutta oireet jatkuvat. Ne toistuvat vaikka hautaan asti, ja minulla menee niiden parissa jopa kaksi tuntia päivästä. Oireet kuluttavat, ne väsyttävät.

Olen kummajainen.

Minun kotini

En tahdo päästää ketään sisään. Pidän turvaketjua kiinnitettynä kuin joku haluaisi tunkeutua sisään, joku, jota en ole kutsunut. En tiedä, kuka tai mikä tai miksi, mutta tunnen, että joku on tulossa ovesta ilman lupaani. 

Ikään kuin minun pitäisi päästää ketään sisään. Silti tuntuu, että on painetta tehdä niin.

Vieras mies tekstasi minulle haluavansa tulla luokseni. Se sama, joka ahdistelee minua viesteillä. Olen nyt estänyt hänet, myös hänen puhelinnumeronsa, mutta silti pelkään sitä päivää, jona näen hänet ovellani. Ehkä se päivä tulee. Tuskin tulee, mutta silti minä olen valmistautunut kaikkeen. Olen varpaisillani. Onneksi alaovi on lukossa, ja ovipuhelimen sammutin.

Kaikista viesteistä huolimatta tiedän pelkääväni enemmän kuin on tarpeen. Mutta niinhän minä aina teen.

Muutenkin vaara tuntuu vaanivan jossakin täällä. En edelleenkään osaa sanoa, mikä se on. Joskus pelkäsin kuolemaa, että se tunkeutuisi tänne ja veisi minut mukanaan yhtäkkiä noin vain, ikään kuin kuolema olisi taho, joka vainoaa ihmisiä, kuin kuolema olisi henkilö. Joinain hetkinä, joina todellisuudentajuni on pettänyt, olen ollut varma, että tänne aikoo tunkeutua joku, joka haluaa minulle pahaa.

Haluan nyt saada kaiken pahan pois järjestelmästäni, pois elimistöstäni, kehostani. Poistaa kaiken pahan minusta. Suodatan sitä ulos itsestäni terapiassa sekä kirjoittamalla. Ja pitämällä loitolla ihmiset, jotka eivät ole minulle hyväksi. Siksi suljen oven.

Nyt minä aion lukita oven ja pysyä turvassa, sillä tämä on minun kotini, ja täällä minä päätän. Tästä tulee turvallinen alue, eikä kynnyksen yli tule kukaan tai mikään, jota minä en tänne halua. Pidän siitä huolen.

Tämä on minun kotini.