Kirjoituksia pakenemisesta

Viime syksynä, kun ulkona ja sisällä satoi, minä aloin miettiä: Onko sen sitten oltava niin?

Minä istun toisinaan mielisairaalan suljettujen tummennettujen lasiovien takana, katselen valkoisia seiniä ja ajattelen elämääni, sitä miten minä olen nainen, joka istuu mielisairaalassa sen sijaan, että tanssisi, kokkaisi ja matkustaisi ja olisi täydellinen ja iloinen. Minusta on tullut sellainen nainen. Vai olenko minä ollut aina tuleva sellaiseksi naiseksi? Onko se päätetty jo ennen kuin synnyin? Voi Jumala, miksi minä olen sellainen nainen?

Minä elän vankilassa.

Minä elän sairauden kanssa, joka kaventaa elämääni vähintään kolmanneksen siitä elämästä, jota monet, aivan tavalliset suomalaiset viettävät. Minulla on elämäni aikana diagnosoitu toistuva masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, ahmimishäiriö, julkisten paikkojen pelko ja vaativa persoonallisuus. Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön lisäksi minulla on paniikkihäiriön ja pakko-oireisen häiriön oireita. Enää en kärsi ahmimishäiriöstä, julkisten paikkojen pelosta tai masennuksestakaan. Samoin pakko-oireet ovat vähentyneet, mutta sen sijaan paniikkioireet kasvaneet. Nämä diagnoosit määrittävät elämääni, niin F-koodit.

Minä elän vankilassa.

Minä elän alituisen pelon kanssa. Pelon kevytversio on huoli arkisista asioista, kuten rahasta ja laskuista tai tulipalon tai auton alle jäämisestä. Siitä astetta rajumpi on huoli omasta kehosta, se kun olen varma aivokasvaimesta tai muusta syövästä, se kun keksin saaneeni HIV:n, se kun olen varma, että olen raskaana, vaikka kaikki e-pillerit on otettu. Tästä askel äärimmäiseen ahdistukseen on kuolemanpelko, joka johtaa usein harhaisuuteen ja jopa katatoniseen tilaan, jossa makaan sängyssä silmät auki eteenpäin tuijottaen ja hievahtamatta pitkiäkin aikoja. Niinä hetkinä seinät alkavat liikkua, laatia on kallellaan ja minä olen varma siitä, että minä kuolen.

Minä elän vankilassa.

Minusta on tullut riippuvainen. Rakastuminen raastaa sydänalaani ja saa minut haukkomaan henkeäni, minut, itsenäisen naisen, joka joi aamukahvit aina yksin ja oli ihan tyytyväinen. Minä olin varma kaikesta enkä minä koskaan luottanut kehenkään, koska kehenkään ei ole luottamista. En ajatellut itseäni rakastavana enkä varsinkaan rakastettavana. Mutta sitten minä tapasin hänet Tuomiokirkon pihalla ja voi miten se käänsi elämäni ympäri. Minusta tuli repivällä tavalla rakastava, tarvitseva ja aneleva surkimus, joka hajoaisi kuin lautanen jos putoaisi. En ole enää varma mistään ja kuolen sisältä joka kerta, kun jaan itsestäni jotain.

Minä elän vankilassa.

Päässäni asuu joukko vihollisia menneisyydestä, ja nykyisyydestäkin. He kommentoivat kaikkea, mitä teen, etenkin, kun teen väärin - ja joskus, vaikka teen oikeinkin. Kun pudotan tavaran, he huutavat: älä nyt riehu siinä. Kun minuun sattuu, he sanovat, että se on oikein minulle. Kun onnistun jossakin, he sanovat, että olen itsekeskeinen narsisti. Kun minulle sanotaan jotain kaunista, he vastaavat, että se kaunis sana on vale. Kun minä rakastun, he sanovat, ettei minua kukaan voi rakastaa. He ovat tunnistettavia hahmoja menneisyydestä, mutta muuttuneet päässäni kaikuviksi ääniksi, harmaaksi massaksi, kasvottomaksi pahaksi, joka vahtii minua, potkii ojennukseen.

Minä elän vankilassa.

Minä olen oppinut ihmisistä sen, että he satuttavat minua aina lopulta. Oli kyse kestä vaan, he tekevät minulle lopulta pahaa. Useimmat haluavat tehdä. Jotkut eivät välttämättä halua, mutta tekevätpä silti. Jos luovutan heille aseita, näytän kipeimmät paikkani, he käyttävät niitä ennen pitkää minua vastaan. Lapsuuteni ja nuoruuteni kaverisuhteista olen oppinut, että minut voidaan hylätä millä hetkellä tahansa, millä verukkeella hyvänsä, eikä aina veruketta tarvitakaan. Minä en koskaan tule elämään ihmissuhteessa, jossa voisin täysin luottaa toiseen ihmiseen, saati suhteen jatkumiseen. Minä en koskaan voi luottaa kehenkään, koska kukaan ei elämässäni ole ollut luottamisen arvoinen.

Minä elän vankilassa.

Olen kokenut henkisen, fyysisen ja seksuaalisen väkivallan. Niin: minua on käytetty hyväksi. Minua ovat käyttäneet hyväksi ihmiset, jotka oman pienuutensa takia haluavat polkea minut vielä pienemmäksi, minä olen ollut heidän paskuutensa välikappale. Minua ovat lyöneet ihmiset, joilla ei ole ollut parempaa tekemistä, huvikseen. Ja minuun on työntynyt mies, jonka nimeä en tiennyt. Minun seksuaalisuuttani on loukattu. Minun koko kehoni on häväisty. Minun mieleni on murskattu ja jokaisesta kyyneleestä on hurrattu. Näiden asioiden kanssa minä elän, ja tiedän, etten koskaan tule saamaan oikeutta. Nämä ihmiset omistavat minut edelleen. He eivät ehkä edes muista minua, mutta heillä on minuun järjetön valta.

Minä elän vankilassa.

Tämä keho, joka minulla on, on aina ollut jollain lailla epäsopiva. Noin kymmenen vuotta elämästäni olen käyttänyt laihduttamiseen. Olen oppinut oksentamaan työntämällä hammasharjan kurkunpäässä häämöttävään lärpäkkeeseen. Olen punninnut annoksia ja itseäni, mittaillut, puristellut läskejä peilin edessä, vihannut joka ainutta senttimetriä, ollut tyytyväinen kaikissa painoissa joissa olen ollut - ja haarukka on yli kaksikymmentä kiloa. Kehoni ääriviivat ovat koko elämäni rajat, ja sehän on hirvittävä asia ihmiselle, joka tahtoisi muuttaa kehostaan mihin tahansa toiseen paikkaan. Joka haluaisi elää elämää, jossa ei ole raskausarpia, häpykarvoitusta tai kesakkoja, tai muitakaan virheitä.

Minä elän vankilassa.

Minun pääni on useimman ajan elämästäni toiminut hyvin, ollut jopa keskimääräistä terävämpi, mitä tulee esimerkiksi vieraan kielten sanojen oppimiseen tai tekstin tuottamiseen. Minä olen aina voinut luottaa itseeni - ainakin viime kesään asti, sillä silloin minun pääni alkoi hajota useisiin suuntiin. En muistanut enää sanoja. Näin näkyjä. Uskoin vakaasti asioihin, jotka todistettiin vääriksi. Ajatukseni katkeilivat enkä pysynyt enää keskusteluissa perässä. Vetäydyin itseeni. Aloin menettää pala palalta koko elämäni, ja lopulta aloin menettää sanoja. Olen aina voinut luottaa itseeni - ja sitten en enää voinutkaan. En hallitse enää itseäni, en päätäni, en mitään. 

Minä elän vankilassa.

Minun on pakko elää tämä elämä, tämä rupinen, lasinsiruinen ja riekaleinen paska elämä, jonka olen saanut. Minä en voi tappaa itseäni, koska minä rakastan liikaa niitä, jotka rakastavat minua, vaikka olen maailman huonoin. Minä en voi tappaa itseäni, koska tiedän, etten saisi toista mahdollisuutta, koska onhan tämä loppujen lopuksi minun elämäni.

Minä elän vankilassa.

Nämä vankilat: mielisairaala, sairaus, pelko, rakkaus, äänet, ihmiset, menneisyys, keho, pää, elämä. Niitä ei voi paeta.

Ja onhan muitakin vankiloista. Lääkkeet mieliala- ja unilääkkeistä rauhoittaviin. Tämän kodin seinät, kun olen niin ahdistunut, etten pääse sängystä ylös. Painajaiset. Valheet. 

Minun elämäni, minun elämäni.

Minä olen katsellut rättiväsynyttä naista peilistä ja hädin tuskin tunnistanut sen. Mutta siinä se nainen on; sen nimi on Aoda ja se viittaa minuun, joka olen kasa elimiä, epäonnisia sattumia ja F-koodeja. Kaikesta huolimatta minä toivon sille naiselle hyvää. Kaikesta huolimatta minä ajattelen, että se nainen on tehnyt vain parhaansa, enempää ei ole. Kaikesta huolimatta minä toivoisin, että se nainen voisi joskus päättää itse.

Olen myös katsellut sitä samaa naista ja miettinyt, miten se on vielä elossa. Vai voiko elämäksi kutsua vain sitä, että sydän lyö ja happi siirtyy keuhkojen välityksellä verenkiertoon?

Nämä vankilat: mielisairaala, sairaus, pelko, rakkaus, äänet, ihmiset, menneisyys, keho, pää, elämä.

Tässä kerron teille tarinan naisesta. Nainen aikoo paeta. Kahle kahleelta, vaikka siinä menisi koko elämä. Vankila vankilalta. Askel askeleelta. Kuriton ajatus irti päästämisestä. Vapaus kaikista tärkeimpänä arvona, joka on naiselle utopinen mutta useille mahdollinen. Ja vaikken voi luvata, että nainen pääsee vapaaksi täysin tai edes yhdestä vankilasta, niin hän on nyt lakannut seisomasta vastarinnatta.

Tässä kerron teille tarinan naisesta. Se nainen olen minä.

Se nainen olen minä, ja nämä kirjoitukset ovat kirjoituksia pakenemisesta.