Pelistä pois

Minä putosin viime keväänä pelistä pois. Niin siinä kerta kaikkiaan kävi: keskellä maaliskuuta minä seisoin yhtäkkiä sairaalan pihassa ja minulla oli paperi, jossa minulle määrättiin puoli vuotta sairauslomaa. Lokakuussa minä palaan taas peliin, jos vain kykenen.

Minä ajattelin kai, että jossain on pohjaton sammio, josta ammentaa voimaa aina vielä vain vähän lisää, ja taas vähän lisää. Niin luulee moni muukin. Sitten helposti saattaa päätyä vaikka sairaalaan ja siitä sairaalan pihalle ihmettelemään, miten ikinä enää jatkaa elämää. Sillä siltä minulla siellä tuntui, kun poistuin sairaalasta, minä muistan sen päivän: miten minä jatkan enää elämää? Minä olen yksi riepu tuulessa. En pysty mihinkään.

Loppujen lopuksi kaikki oli aika yksinkertaista. Ei ole enää voimaa. Ei ole.

Minä kävin läpi helvetin, niin se meni. Nyt on tyyntä, hiljaista, rauhallista. Kaunista. Kaiken kivun jälkeen: kaunista.

Minä muistan silti helvetin aina. Muistan ahdistuksen aiheuttaman oksennuksen, kivun jonka lievennykseksi toivoin kuolemaa, aamut joina en tahtonut ollenkaan herätä. Mutta ne ovat nyt takanapäin.

En minä parantunut ole, ei sinnepäinkään. En ehkä koskaan parane täysin. Mutta nyt olen ikään kuin uinut tyveneen, jossa on hetken rauhallisempaa. Sairausloma on saanut sen aikaan. Nyt olen taukoani puolessa välissä; vielä kolme kuukautta, ennen kuin palaan takaisin. Minä odotan jo, että näen oppilaat; ja he odottavat, että näkevät minut. Mutta mitä minä heille sanon? Ehkä minun ei tarvitse sanoa mitään. 

En minä parantunut ole. En ehkä koskaan parane täysin. Mutta enää ahdistus ei kalva minuun reikää eikä masennus paina loputtomaksi ajaksi sänkyyn. Minä jaksan taas. Minä haluan tehdä asioita. Minä haluan asioita.

Se tuntuu vähän siltä kuin olisi pitkän matkan päätteeksi nukkunut hyvät yöunet ja sitten noussut seuraavaan päivään, katsellut ikkunasta ulos ja todennut: tästä päivästä tulee hyvä.