Toivo II

Ilman toivoa ei voi elää. Toivon ansiosta minäkin olen elossa. Toivo kannattelee minua.

Toivo siitä, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Toivo siitä, että kaikki muuttuu edes paremmaksi. Toivo siitä, että kaikki muuttuu.

Mikä muu minua saattoi kannatella hengissä pimeimpinä aikoina? Minä olin pienenpieni, heiveröinen, ja muu maailma minua vahvempi. Se murskasi minut. Mutta minulla oli toivoa, pieni kipinä, ihan pienenpieni, mutta se oli olemassa. Pimein paikka kaikista on se, jossa toivoa on vain kipinän verran, yhden pienen hetken. Mutta sielläkin sitä on, edes se vähä, sillä ilman sitä elämää ei enää olisi.

Minä olen seissyt joen rannalla maaliskuussa valmiina sukeltamaan syvyyteen. Mutta minä olen poistunut, jättänyt menemättä jäihin, koska minulla on vielä ollut toivoa. Ja minä olen pidellyt kädessäni pilleripurkkia ja ollut valmiina nielaisemaan pillereistä jok'ikisen.

Niinä aikoina kipu on ollut välittömintä, yksinäisyys syvintä ja epätoivo suurinta, mutta minä olen jäänyt henkiin ajatuksella: joskus se menee ohi; joskus aika on toinen; joskus minuun sattuu vähemmän. Ja se aika on tullut.

Nyt on jälleen käsillä syvä, synkkä aika, jona en näe enää kauas. On sumuisaa ja tyhjää, vain puuvilla peittona päälläni tuo jonkinlaista turvaa. Piilossa maailmalta minä teen toiveen toisesta ajasta ja toisesta paikasta, jona minä nousen täältä pintaan ja vedän syvään henkeen tätä maailma. Minä olen nähnyt unia ja tiedän, että elämä jossain on olemassa vielä minuakin varten. Se on jossain täällä; minun on vain etsittävä, löydettävä sen luo. 

Niin minä näinä päivinä teen toiveita jostain paremmasta, joka ei ole vielä täällä, mutta joka ehkä saapuu. Joka kerran aiemmin pimeässä haave paremmasta on saanut jaksamaan vielä hetken, vielä yhden päivän. Ja joka kerran kaikki se paha on mennyt ohi. Paniikkikohtaus on poistunut. Kipu onkin helpottunut. Olen sittenkin voinut syödä. Olen sittenkin jaksanut nousta. Olen sittenkin saattanut hengähtää ja sanoa: minä olen tässä, olemassa, elossa.

Niin ehkä tämäkin aika joskus poistuu ja minusta tulee kokonainen, ehjä, edes ehjempi, minä, tällaisena kuin olen ja ihan hyvänä niin.

Toivon vielä linnunlaulua, toivon päiviä ilman painoa. Olisi vielä auringonlaskuja ja auringonnousuja. Olisi vielä kukkia ja puita. Olisi askelia rannalla. Olisi vielä aava meri, aallot löisivät rantaan, vetäytyisivät sitten, ja elämä jatkaisi liikettään veden lailla.

Sitä minä toivon. Siitä minä haaveilen.