Bryssel & Pariisi

Sairauslomaa on vielä vähän Jäljellä, joten lähdin uudelleen. Olen matkalla, nyt Brysselissä, huomenna Pariisissa. Kummassakin kaupungissa tapahtui lyhyen ajan sisällä vakava terrori-isku. Olen miettinyt niitä koko matkan ajan.

Ensin lehden toimituksessa ammuttiin ihmisiä, kuolleita seitsemän. Sitten ihmisiä ammuttiin konsertissa Pariisissa, 130 kuollutta. Sitten Brysselissä räjähti lentokentällä ja metrossa, yli 30 kuollutta. Ja Nizzassa ajettiin ihmisten päälle rekalla, 80 kuollutta. Myöhemmin iskuja Yhdysvalloissa yökerhossa, Irakissa vilkkaalla torilla, Saksassa ostoskeskuksessa ja junassa ja joulumarkkinoilla, Ruotsissa kävelykadulla, Venäjällä metrossa, Espanjassa ja Suomessa peräkkäisinä päivinä. Ehkä unohdin jonkin maan ja jonkin tapauksen, kaikista en edes tiennyt. Näiden lisäksi iskuja, jotka eivät liity terrorismiin: Yhdysvaltojen hotelliammuskelu, kouluammuskeluja, me turrumme.

Kun Pariisin terrori-isku tapahtui, minä kärsin vielä unettomuudesta. Heräsin keskellä yötä ja avasin puhelimen. Instagram oli jo täynnä iskun symboleja, rauhanmerkiksi muodostuneita Eiffel-torneja. Loppuyöstä en saanut unta, seurasin vain uutisia ja vapisin. Kun Brysselin terrori-isku tapahtui, heräsin vasta aamulla. Muistan sen uutisaamun ja muistan useita vastaavia uutisaamuja, kun kurkussa on tuntunut pala ja kun kaikki on ollut epätodellista. Kun on ollut nieleskeltävää. Että tosiaan joku on ajanut väkijoukkoon suurella autolla, että lapsiakin on kuollut! Että joku pystyy siihen. Ottamaan elämän toiselta. Ottamaan elämän kymmeniltä ihmisiltä jonkin käsittämättömän uskomuksen ja katkeruuden vuoksi. Minä en voi ymmärtää sitä.

Minä pelkään terrorismia ja terroristeja. Todistin terrori-iskun kotikaupungissani ja olisin voinut joutua sen uhriksi, mutta jo sitä ennen minä olen pelännyt - sillä onhan niitä tapahtunut. Vuosia näin unia, joissa mies tulittaa nuoria, jotka juoksevat pakoon pitkin pikku saarta. Siitä saakka kun kouluampumiset tapahtuivat, minä olen katsellut pakoreittejä suljetuista tiloista. Miettinyt, kuinka nopeasti ehtisin elokuvateatterin tai luentosalin ovelle tai kuinka kiipeäisin ulos ikkunasta, jos tilaan tulisi ampuja. Kaduilla olen pelännyt ihmisiä, jotka juoksevat takaa tai pitävät kättä taskussa - siltä varalta, että he vetäisivät esiin veitsen. Turun terrori-iskun jälkeen aloin välttää kauppatoria, koska oli liian raskasta muistaa.

Tiedän olevani aika sekaisin. Olen kai ajatellut, että jos olen valppaana - suurin osa ihmisistä ei ole - minä ehtisin pelastua. Olen jatkuvassa hälytystilassa, kehoni on koko ajan sekaisin niin kuin mieleni.

Kaikesta huolimatta uskalsin matkustaa näihin kaupunkeihin. Ajattelin kai, että pelko on voitettava. Ajattelin kai, ettemme voi antaa terroristien voittaa. Vaikka usein tuntuu, että minun suhteeni he ovat jo voittaneet. Mutta silti minä olen kävellyt näinä päivinä Brysselin katuja ja katsellut ympärilleni ja ajatellut: kaikki on kerta kaikkiaan rauhallista. Kaikki on kerta kaikkiaan tavallisesti. Kaikesta huolimatta tavallisesti.

Nämä ihmiset tosiaan elävät näissä kaupungeissa. Ranskassa on edelleen poikkeustila vakavien terrori-iskujen jälkeen, ja silti siellä ihmiset elävät tavallista, arkista elämäänsä. Pelon kanssa. Kenties rutiininomaisen, totutun pelon kanssa. Mutta he elävät. Ja ehkä, kun jossain tapahtuu lievä isku, he ajattelevat: joko taas, no, taas. Ja jatkavat elämäänsä. Näissä paikoissa eletään, näihin paikkoihin matkustetaan, ja näissä paikoissa pelätään niin kuin minä pelkään.

Silti minä matkustin tänne ja näin Brysselin lentokentän ja metron, joissa pommit räjähtivät. Näin myös rynnäkkökiväärein varustetut miehet, jotka seisoivat lentokentällä vartiossa kuin taistelukentällä. Ehkä pelko näkyy myös Pariisissa, en tiedä. Ehkä siellä näkyy poliiseja kaduilla enemmän kuin muualla. En tiedä. Tai sitten kaikki on tavallisesti, elämä on jatkunut.

Nyt terrori-iskut ovat laantuneet tänä vuonna, mutta pelko on silti ilmassa. Ehkä minun kaltaisiani on useita, meidänlaisiamme, jotka katselevat ovia ja ikkunoita pakomielessä ja välttelevät tiettyjä paikkoja, joiden mielessä terrorismi on päivittäin. Ehken olekaan yksin.

Minä pelkään kuolemaa niin että pelko saa minut lamaantumaan. Ajattelen kuolemaa päivittäin, ja eniten pelkään kuolevani väkivaltaisesti, vaikka todennäköisyys on hyvin, hyvin pieni. Joskus taas ajattelen, että väliä on vain äärimmäisellä kivulla, kunhan se vain olisi nopeasti ohi, ja sen jälkeen ei olisi enää mitään. 

Iskut alkavat jo unohtua. Tulee uusia. Koskaan ei voi tietää. Mutta minä tiedän, etten koskaan unohda.