Yhtäkkiä palasi muisto. Siinä minä olin 13. Sopersin kiusaajalleni: "Jättäkää mut rauhaan." Ja: "Onko sulla jotain omia ongelmia, kun vaan oot mun kimpussa?" Muistan, miten hän nauroi. Hän vain nauroi.
Nauraminen on helppoa, itkeminen vaikeampaa, ja vielä vaikeampaa on puhua totuutta niin kuin minä puhuin. Puhuin, vaikka ääni tärisi ja huuli väpätti.
Muisto paiskautui minuun tänään, kun jouduin samankaltaiseen tilanteeseen; minun piti puolustaa itseäni. Minä yritin puolustautua. Minä yritin, edes vähän. Normaalisti en puolustaudu.
Luultavasti olin aivan kyllästynyt kaikkeen, ehkä uupunutkin, ja siksi sanat tulivat välinpitämättöminä. Ääni tärisi, mutta ainakin minä puhuin totuutta. Myöhemmin kaikki sanat katosivat, kun uupumus kalvoi minua.
Minulta on kysytty usein ja useilta tahoilta, miksen minä puolusta itseäni. Miksen minä sano solvaajalle, ettei tämä käy, että hän itse on idiootti enkä minä, että tuollainen käytös on väärin ja ilkeää? Olen kysynyt sitä itseltänikin. Mutta puolustautumisen sijaan olen vain jäänyt seisomaan paikalleni ja tuijottamaan eteeni, kenties silmät kyyneltyneinä, mutta se on vain saanut lisää vettä myllyyn: siihen sattuu oikeasti!
Siihen sattuu oikeasti.
Varmaankin sinä hetkenä, tuona päivänä 13-vuotiaana, kun yritin puolustaa itseäni, minä näytin vähän hölmöltä. Rikkonainen, vähän tyhmän näköinen, muiden silmissä vammainen tyttö rääkymässä, että jättäkää mut rauhaan, ja vielä siihen perään kysymässä, aivan tarpeettomasti vielä: onko teillä joitain omia ongelmia. Luultavasti tutisin, luultavasti ääneni tärisi. Aiemmin häpesin sitä, miten alennuin moiseen, mutta nyt ajattelen: hyvin tehty. Hyvin tehty, sinä nuori, pelokas, arka tyttö.
Niin monia kertoja olen antanut ihmisten kävellä itseni yli. Tuntemattomien, tuttujen, jopa ystävien. Minä vain jäädyn niissä tilanteissa. Vasta jälkeenpäin keksin, mitä sanoa. Nykyisin ennakoin jatkuvasti inhottavia kommentteja ja keksin koko ajan päässäni mahdollisia vastaiskuja, mikä on väsyttävää: bussissakin saatan koko ajan pohtia, kuka paikallaolijoista kenties haluaisi satuttaa minua. Sellainen saa minut uskomaan, että olen koko ajan vaarassa. Se puolestaan käy pään, sydämen, mahan ja suoliston päälle. Vaikka ei kai se ole mikään ihme - kun on vuosia ollut koulussa koko ajan vaarassa, alkaa kai uskoa olevansa vaarassa muuallakin. Ja se kenties johtaa paniikkikohtausten kehittymiseen: usko, ettei ole lainkaan turvassa.
Kenties kyvyttömyyteeni puolustautua vaikuttaa sekin, etten ole ajatellut itselläni olevan riittävästi arvoa, että muiden tarvitsisi kohdella minua kunnioittavasti. Tämä puolestaan on johtanut itsesyytöksiin: miten aina teen jotain niin väärin, että joudun tällaisen kohtelun alaiseksi. Lapsi, tuskin nuorikaan, ei osaa kyseenalaistaa vallitsevia olosuhteita - hän etsii syytä aina itsestään.
Silti lapselle sanotaan usein, että hänenkin on vain puolustettava itseään - aikuiset eivät hänen puolellaan ole. Ikään kuin lasten tai nuorten tulisi koko ajan olla puolustusasemissa! Millainen on sellainen maailma, jossa vain ne pärjäävät, joilla on kyvyt puolustaa itseään? Lapsilla ei ole sellaisia kykyjä, ei liiemmin nuorella, ei ainakaan kaikilla, ja nekö saavat jäädä, jotka eivät pysty iskemään takaisin, kun joku hyökkää heidän kimppuunsa.
Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut sanoa kaikenlaista. Miksi olet mulle noin ilkeä? Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt? Mikset jätä minua rauhaan? En tiedä, olisiko kysymyksillä ollut tehoa, mutta ainakin olisin yrittänyt edes vähän. Luuta kurkkuun en osaa lyödä. En vain ole sellainen.
Minä en osannut puolustaa itseäni. Minä en osaapuolustaa itseäni. Siksi jään alakynteen, kun joku käy kimppuuni. Heikot hävitetään, ja minä olen yksi heistä.
Tänään minä yritin. Minua kutsuttiin skitsoksi. Kysyttiin: "Mikäs vitun skitso sä oot?" kun minä kerroin peloistani ja harha-ajatuksistani. Minä sanoin, ettei minulle noin saa puhua. Ääni tärisi taas, minun kiihtymykseni huomasi, mutta minä puhuin. Siitä voi alkaa.
Siihen sattuu oikeasti.
Varmaankin sinä hetkenä, tuona päivänä 13-vuotiaana, kun yritin puolustaa itseäni, minä näytin vähän hölmöltä. Rikkonainen, vähän tyhmän näköinen, muiden silmissä vammainen tyttö rääkymässä, että jättäkää mut rauhaan, ja vielä siihen perään kysymässä, aivan tarpeettomasti vielä: onko teillä joitain omia ongelmia. Luultavasti tutisin, luultavasti ääneni tärisi. Aiemmin häpesin sitä, miten alennuin moiseen, mutta nyt ajattelen: hyvin tehty. Hyvin tehty, sinä nuori, pelokas, arka tyttö.
Niin monia kertoja olen antanut ihmisten kävellä itseni yli. Tuntemattomien, tuttujen, jopa ystävien. Minä vain jäädyn niissä tilanteissa. Vasta jälkeenpäin keksin, mitä sanoa. Nykyisin ennakoin jatkuvasti inhottavia kommentteja ja keksin koko ajan päässäni mahdollisia vastaiskuja, mikä on väsyttävää: bussissakin saatan koko ajan pohtia, kuka paikallaolijoista kenties haluaisi satuttaa minua. Sellainen saa minut uskomaan, että olen koko ajan vaarassa. Se puolestaan käy pään, sydämen, mahan ja suoliston päälle. Vaikka ei kai se ole mikään ihme - kun on vuosia ollut koulussa koko ajan vaarassa, alkaa kai uskoa olevansa vaarassa muuallakin. Ja se kenties johtaa paniikkikohtausten kehittymiseen: usko, ettei ole lainkaan turvassa.
Kenties kyvyttömyyteeni puolustautua vaikuttaa sekin, etten ole ajatellut itselläni olevan riittävästi arvoa, että muiden tarvitsisi kohdella minua kunnioittavasti. Tämä puolestaan on johtanut itsesyytöksiin: miten aina teen jotain niin väärin, että joudun tällaisen kohtelun alaiseksi. Lapsi, tuskin nuorikaan, ei osaa kyseenalaistaa vallitsevia olosuhteita - hän etsii syytä aina itsestään.
Silti lapselle sanotaan usein, että hänenkin on vain puolustettava itseään - aikuiset eivät hänen puolellaan ole. Ikään kuin lasten tai nuorten tulisi koko ajan olla puolustusasemissa! Millainen on sellainen maailma, jossa vain ne pärjäävät, joilla on kyvyt puolustaa itseään? Lapsilla ei ole sellaisia kykyjä, ei liiemmin nuorella, ei ainakaan kaikilla, ja nekö saavat jäädä, jotka eivät pysty iskemään takaisin, kun joku hyökkää heidän kimppuunsa.
Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut sanoa kaikenlaista. Miksi olet mulle noin ilkeä? Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt? Mikset jätä minua rauhaan? En tiedä, olisiko kysymyksillä ollut tehoa, mutta ainakin olisin yrittänyt edes vähän. Luuta kurkkuun en osaa lyödä. En vain ole sellainen.
Tänään minä yritin. Minua kutsuttiin skitsoksi. Kysyttiin: "Mikäs vitun skitso sä oot?" kun minä kerroin peloistani ja harha-ajatuksistani. Minä sanoin, ettei minulle noin saa puhua. Ääni tärisi taas, minun kiihtymykseni huomasi, mutta minä puhuin. Siitä voi alkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti