Bulimia nervosa

Vuoden vaihduttua sanoin: 2018, kymmenen vuotta sitten 2008, se oli elämäni vaikein vuosi.

Seuralaiseni naurahti: Sä olit viistoista, aika tough jos se oli vaikein vuosi, kunnon teiniangsti.

Hän ehkä tarkoitti sen hyväntahtoiseksi vitsiksi, mutta minua se kouraisi.

"Minulla oli vaikea nuoruus", puolustauduin, eikä asiasta enää -  luojan kiitos - keskusteltu sen enempää. En olisi halunnut täsmentää, koska sitten olisin joutunut puolustuskannalle, eikä minulla olisi kuitenkaan ollut sellaisia sanoja, jotka olisivat vakuuttaneet.

Bulimia nervosan tautiluokituskoodi on F50.2. Tautiluokitukset kuulostavat uskottavammilta kuin puheet epämääräisistä oireista, syömishäiriö taas sanana on käynyt läpi inflaation eikä herätä enää sellaisia kylmiä inhon väreitä kuin sen pitäisi, eikä enää minkäänlaista kunnioitustakaan, mikä on ehkä hyvä. Anoreksialla taas sanana ei ole enää minkäänlaista voimaa, vaikka se tänäkin päivänä tarkoittaa usealle nenämahaletkua ja jopa pyörätuolia.

Eilen minä söin banaanin ja Skyrin. Tänään minä söin maapähkinävoikakkua, muun muassa. Kymmenen vuotta sitten olisin nyt mennyt vessaan ja työntänyt hammasharjaa kurkkuun, sillä pikku sormeni eivät riittäneet. Minulla oli ikioma oksennushammasharja, ja se oli aina mukana. Enää ei ole, mutta olen viime aikoina harkinnut sellaisen hankkimista. Sormet eivät ole niistä ajoista kasvaneet, vatsa ja perse ovat, mutta silti en ole oksentanut sitten vuoden 2012, ja sekin oli satunnainen kerta.

Minun tragediani 2008 on se, että minulla oli pää vessanpytyssä silloin kun samanikäisillä oli pää täynnä ja ensimmäiset fritsut kaulalla. Ja minulla oli kuitteja suklaasta, jäätelöstä ja kekseistä kun muilla oli kuitteja meikeistä ja kengistä. Kun me lukion jälkeen muistelimme, mitä kaikkea tyhmää teimme teininä, minä loin itsestäni narratiivia hurjana rokkimimminä, joka oli halannut Maija Vilkkumaata mellakka-aidan yli, vaikka oikeasti näin hänet livenä ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Keksin poikaystäviä, keksin ekan kerran. Ekaa kertaa posliiniastialla en muista. Ehkä 2007 keväällä. Paastosin pikemmin kuin oksensin.

Minä laihdutin ala-asteelta lukion alkuun, vuodesta 2006 vuoteen 2010 ja painoin enimmän aikaa 63 kiloa, ja minä olen 163 senttiä pitkä. Enimmilläni 65; vähimmilläni 49. Mutta enimmän aikaa saman määrän.

Onko siinä tragedia? Voiko sitten sanoa, että 2008 oli elämäni vaikein vuosi, vaikka olin vain 15?

Hae siinä glooriaa kiillevauriosta ja kaliumvajeesta. Hae glooriaa laksatiiveista ja ripulista. Hae glooriaa siitä, että olin koko ajan normaalipainoinen. Ei sellaista voi selittää sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä, ei tiedä mikä merkitys on sillä, kun vaatteet puristavat ja kun ne yhtäkkiä tippuvat päältä. Minä luin kirjan pojasta, joka repi nenämahaletkun irti uudelleen ja uudelleen, ja sitten hänen sydämensä pysähtyi; minä luin kirjan tytöstä, joka pyysi äitiään tappamaan itsensä. Siinä sitä on, tragedia ja glooria samassa paketissa.

Bulimia nervosa. Ei kieltäymystä, ei sädekehää. Vatsahappoja ja paskaa WC-istuimella. Se on minun tragediani.

Nykyisin osaan jo nauttia kieltäymyksestä ja tiedän, että kun nälkä jatkuu tarpeeksi kauan, sen alkaa unohtaa. Se on paastoamisen juju: pitää paastota tarpeeksi pitkään, jotta pääsee seuraavaan ulottuvuuteen. Tarkkailen kehoni reaktioita ateriavälien pidetessä ja nautin siitä, miten niin viisas Evoluution ellei sitten itse Suuren Suunnittelijan luoma kehoni sammuttaa elintoimintoja tärkeysjärjestyksessä. Aina ensin se painaa kehon lämmitysjärjestelmän pois; se on ensisijainen lähtijä ja se on ihan ok, koska voin aina vetää päälleni villatakin. Seksuaalinen halu lähtee joidenkin päivien jälkeen, sillä vaikka kehoni on ohjelmoitu tuottamaan lisää elämää, se tiedostaa kyllä, ettei jälkeläinen kasva ellei se saa ravintoa. Ajatuksen taso heikkenee nopeasti, mutta palaa kyllä korkealle, kunhan tarpeeksi aikaa on kulunut.

Sillä tiedättehän, että ihmisen suolisto on elin, joka aivojen jälkeen kuluttaa kaikkein eniten energiaa! Kun suoliston painaa pois päältä naps - sen voi tehdä itse nauttimalla pelkästään nestemuotoista energiaa - suolisto vapauttaakin energiansa muualle, minun tapauksessani aivojen käyttöön. Siksi on paastottava riittävän kauan, ja energiaa alkaakin löytyä. 

Myönnän toivovani, että teini-ikäinen mieleni olisi hoksannut tämän silloin kymmenen vuotta sitten, ja että minäkin olisin päätynyt nenämahaletkuun. Haukkukaa pois. Se olisi säästänyt mahalaukkuni. Se olisi säästänyt hampaani. Minun keltaiset hampaani. Se olisi tehnyt minusta vähemmän likaisen. 

Niin että kun minulle nauretaan: 15-vuotiaanako vaikeaa, minä voisin sanoa: olin lähellä kuolemaa - ja kaikki olisivat hiljaa. Mutta jos minä puhun kehon vankilasta, siitä miten en voi olla itsessäni, voisin näyttää todisteita aidoista pakoyrityksistä, siitä miten yritin pontevasti ulos itsestäni. Voisin kertoa: Olin sairaalassa. Mutta minä olin vain vessassa.

Skyr, kaurapuuro, omena. Pyhä kolminaisuus. Vihreä tee palanpainikkeeksi. Ne minä hyväksyn. Juhlissa nautin siitä, kun muut mässäävät sipsejä ja suklaata, ja minä otan lasin vissyä. Katson heitä, katson miten suut jauhavat perunajauhoa, suolaa ja rasvaa mössöksi, joka kulkeutuu mahalaukkuun ja siitä reisiin, ja siitä minä saan paljon enemmän nautintoa kuin omasta yhdentekevästä suunliikkeestä saisin. Ja kas: minä sujahdan kuin sujahdankin siihen farkkukokoon, johon sujahdin vielä vuosia sitten! Hämmästyttävää! Lounaaksi Skyr. Välipalaksi patonki ja ulostuslääke.

Kaikki elämässä on oikeastaan väliaikaista ja niin on tämäkin kipu jota minä nyt koen. Väliaikaista on ruoka ja väliaikaista on rakkaus, olkoon väliaikaista myös tämä synnyttäjän lantioni ja tämä aika, jona en voi hallita juuri mitään muuta kuin ruumistani. Miksi kiintyä väliaikaiseen? Pysyvää on vain vankka luusto ja hyvä niin, siksi haluan lähemmäs sitä.

Tällä kertaa minä pääsen vapaaksi.