Rakkaus?

Kuinka ihmiset rakastavatkaan puhua Rakkaudesta.

Rakkaus muuttaa meitä. Rakkaus tekee elämästä merkityksellisen. Rakkaus tekee sokeaksi. Rakkaus on kaikkein tärkein - sillä uskoa ja toivoakin suurempi Rakkaus on.

Ihmiset voivat mennä läpi harmaan kiven ja kaikkien kuviteltavissa olevien kriisien ja sanoa: Rakkauden vuoksi minä jaksoin. Ja: tämäkin kriisi meidän suhdettamme koetteli, mutta Rakkaus oli silti vahvempi. Ja: juuri Rakkaus tekee minusta kokonaisen.

Joskus minä silti makaan vessan lattialla ja toivon, ettei Rakkaus olisi tullut.

Sillä voihan sitä ajatella näinkin: minä kävin koulua, kesäisin töissä, minä luin, kävin tanssitunneilla, kävin harrastuksissa, elin kurinalaisesti ja yksinkertaisesti. Ei se upeaa elämää ollut, ei sinne päinkään, eikä se ollut aina edes onnellista, mutta se oli tasaista ja turvallista; aina tiesin, millainen seuraava päivä on, koska aina se oli sama kuin edellinen. Minä en ehkä ollut onnellinen, mutta minä olin tyytyväinen, enkä haaveillut turhia, en liiemmin mahdottomia.

Samoja, ihan hyviä päiviä. Kaurapuuropäiviä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Sydän löi kovemmin, kuumemmin, minä miltei tunsin, miten se tuli rintalastan läpi; ja hän suuteli minua Tuomiokirkon pihalla huhtikuussa; ja äsken keittiössä; ja nyt on joulukuu.

Näin siinä kävi! Tuli päiviä, joina liikuin pari senttiä lattian yläpuolella, keveästi kuin enkeli, en syönyt enkä nukkunut ja olin loputtoman iloinen, niin että jos minusta olisi vedetty sähköjohto jakajaan, olisin voinut sytyttää loistamaan koko kaupungin jouluvalot. Ne hetket ovat välittäjäaineiden skumppabileitä aivoissa eivätkä yleensä kestä kovin kauan, koska on toisiakin välittäjäaineita, niitä jotka välittävät tietoa paniikista, vaikkei aitoa vaaraa ole. Sitä alkoi käydä yhä useammin, ja huomasin taas täriseväni kummallisissa tilanteissa - mutta vasta, kun olin tärissyt jo jonkin aikaa. Miten se aina meneekin niin.

Niin, minä tulin hulluksi. Lievempi ilmaus ei käy. Kaiken lisäksi serotoniinin takaisinoton estäjistä oli juuri luovuttu ja minuun oli testattu kuin koekaniiniin uutta monikanavaista masennuslääkettä, joka vei yöunet ja ruokahalun mutta toi takaisin paitsi orgasmit myös paniikkikohtaukset.

Minä kirjoitin päiväkirjaan rakkaudesta. Kirjoitin, miten yksinkertaista se on, kun se tulee. Kuinka se tekee kaikesta muusta niin merkityksetöntä! Ja merkityksetöntä kaikesta tulikin, siihen asti, ettei mikään enää tuntunut yhtään miltään. Eikä rakkaus ole yksinkertaista. Rakkaus on ihan saatanan vaikeaa, ja samaan aikaan vortioksetiini temmelsi aivoissani. Jos rakkautta ei ole, niin mitä sitten enää on? Aloin ajatella kuolemaa yhä useammin.

Se oli kevät, siitepölyä, orvokkeja ja joskus räntäsadetta. Nyt on talvi. Jos ihmiskeho on samankaltaisessa tilassa kuin maratonjuoksun jälkeen, se jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti. Kerran se jo kävi, ja taas minä juoksen. Jännitän, pettääkö ensin sydän vai pää. Vai ovatko ne sittenkin sama asia.

Joskus minä mietin, että pitäisi lähteä. 

Mä tajusin ettei täst oikeen tuu mitään.

Rakkaus ja maailmanloppu. Rakkaus ja maailmanloppu.

Helvettiäkö minä teidän suurella rakkaudellanne. Antakaa minun olla, antakaa minun elää. Muistan, miten teininä kammosin suutelevia pareja lukion käytävillä tai edes niitä, jotka pitivät käsistä. Vihasin heitä kaikkia, mutta minä tiesin kyllä, että siitä minä vain olen osaton, eikä se tuntunut edes maailmalta, johon koskaan osaisin mennä mukaan.

Nolosti epäonnistuneiden suhteiden jälkeen päätin, ettei rakkaus ole minua varten ja etenkin ettei miehistä ainakaan ole minua rakastamaan. Vietin hiljaista suruaikaa miehille, kävin joogassa ja pyrin kohti asketismia ja sen suomaa välinpitämättömyyttä. Eikö olekin helpompi, jos lakkaa haluamasta sitä, mitä ei voi saada? Eronnut voi surra menettämäänsä rakastettua pitkään, eikä siitä surusta ole avuksi mihinkään. Miksi minä tavoittelisin jotain, mitä en voi saada - vaikka se sitten tarkoittaa luopumista miehistä ylipäätään, satunnaista seksiä ehkä lukuunottamatta?

Olihan se surullista, jättää jäähyväiset miehille. Mutta oli se myös vapauttavaa, jäihän minulla sitten energiaa koko ajan muuhun. Minä olin niin kovin vahva ja niin täysin varma elämästä. Kyllä minä pärjäisin, minä olen aivan pian maisteri, minä voin silti saada lapsen, minä olen itsellinen nainen ja tiedän mitä haluan. Mutta enhän minä oikeasti tiennyt. Minäkin haaveilin rakkaudesta, haaveilin koko ajan. Miksi minä muuten olisin roikkunut netin treffipalstoilla ja sitten nettitreffeillä? - Muka hauskan seuran ja satunnaisseksin haussa, välittämättä mitä ne vastaantulevat kusipäät minusta oikeastaan ajattelivat - ja silti levitin aina vessakäynnillä lisää huulipunaa.

Kaikesta huolimatta olin 23-vuotiaan lailla varma, ettei rakkaus ole minulle. Enkä minä ajattele vieläkään, että se olisi minulle, vaikka jo ensimmäisillä treffeillä tiesin: tätä minä haluan lisää.

Ympärillä kaikki puhuvat Rakkaudesta. Teinit rakastavat toisiaan vimmalla, vanhat kertovat, miten vieläkin rakastavat, vaikka viisikymmentä vuotta on mennyt. Kirkoissa sanotaan tahdon, myötä- ja vastamäessä, iankaikkisesti. Äidit rakastavat lapsiaan vilpittömästi, lapset vanhempiaan rintalastansa alla minulle tuttu pelko menettämisestä, koska mitä maailmaan sitten jäisi. Monet rakastavat materiaa, toiset rakastavat harrastustaan, jotkut maataan. Useimmat yrittävät rakastaa itseään. Rakkaus on voima, joka kantaa tätä kansaa, se kantaa tätä ihmiskuntaa. On rajua olla siitä osaton, mutta minä osaan pitää huolen itsestäni.

Katsokaa kaikki miten vitun itsenäinen minä olen!

Toisinaan ajattelin itseni avioliittoon, jossa arki toimisi mutta jossa ei olisi nimellistä rakkautta. Ehkä sellaisessa avioliitossa minä pystyisin suoriutumaan, en kiitettävästi mutta ainakin tyydyttävästi. Mieheltä en vaatisi muuta kuin että hän olisi ihan hyvä ja kävisi töissä, eikä hän odottaisi minulta muuta, koska muuta minulla ei olisi antaa. Ja voisihan olla, että maailma ja maailman paremmat naiset houkuttelisivat hänet joskus pois, mutta se ei sattuisi niin paljon, koska minä rakastaisin häntä vain paperilla. Minun ei tarvitsisi pelätä, minä voisin vain keskittyä leipomaan leipää ja kaitsemaan lapsia. 

Joskus minä tosiaan mietin, että pitäisi lähteä. Lopettaa suhde hyvän sään aikana, tehdä se itse, tehdä se itseni vuoksi, ja palata yksinäiseen mutta ihan ok elämään, joka pyörisi työn ja liikunnan ja kodin välillä. Mutta kivuliainta on myöntää, ettei elämä olisi koskaan samanlaista. Se on ihan vitullinen paradoksi. Paperilla kaikki olisi aivan samanlaista, mutta mikään ei silti olisi, koska minä en olisi.

Ennen häntä olin onnellinen, mutta hänen jälkeensä en olisi. Olisinko minä edes minä? Kuka minä edes olen? Kuka minä muka olen?

En minä osaa rakastaa, en liiemmin elää rakkaudessa. Enkä enää edes rakkaudetta.

Olen loukussa.