Pluto

Tyttö koulun pihalla.

Kauimpana muista. Meritähtenä toppahaalarissaan meritähtien joukossa. Vähän niin kuin muut muttei ihan.

Surkeampi.

Lapset ovat planeettoja. Johtava Merkurius, hellä Venus, tuhovoimainen Maa, voimakas Mars, myrskyisä Jupiter, kaunis Saturnus, mystinen Uranus, ujo Neptunus.

Ja tyttö on kuin Pluto, planeetta jota ei enää ole.

Niin, planeetta muiden joukossa, ja sitten hänet on alennettu kääpioplaneetaksi! Ero huomattiin, hänet nujerrettiin. Jo valmiiksi hän oli reunimmainen, ja pienin, kaikista heikoin. 

Onhan Pluto vielä olemassa, mutta kuka enää ajattelee kääpiöplaneettaa? Entä muuttuuko olemassaolokin pelkäksi teoriaksi, jos olemassaoloa ei kukaan huomaa?

Vaikeaa ajatella, että kukaan Plutoa huomaisi alkuunkaan, se on niin pieni, se on niin kaukana, se on säälittävä kivikasa eikä mihinkään vaikuttaisi sen katoaminen. Vain sen olemassaolottomuus muistetaan, ja siitä muistetaan, Pluto alennetaan uudelleen ja uudelleen, oikeat planeetat tietävät paikkansa, kääpiön pitää tietää omansa.

Ero, eri, erillis-, eristys. Erotus. 

Olisi armollisinta olla tähti, joka loistaa loistaa ja sitten romahtaa, muuttuu pölyksi ja katoaa kunnes on kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Loistaa, loistaa edes vähän, jäisi edes hetkeksi jonkun mieleen.

Olisi armollista räjähtää nopeasti, näkyvästi.

Alas, alistaa, alin. Alhaalla.

Tyttö koulun pihalla. Kauimpana muista.

Kuvassa, mutta lopulta häivytetty, pudonnut reunan yli, jäänyt yksin maailman äärelle.

Seinä vierellä. Yksin katseiden ulkopuolella, aivan juuri sulautumassa seinään. Yksin vain ajatukset seuranaan, ja ehkä hän ajattelee: joidenkin osa on olla yksin.

Se olisi surullista, jos joku sen huomaisi. Mutta niin kuin puun kaatumisesta ei kuulu ääntä jos kukaan ei kuule, ei surua tule, jos kukaan ei näe.

Hävitä, hävittää. Hävitys.

Minä olen Pluto.