Kirjoittaminen

En tiedä, pelastaako kirjoittaminen minut
vai tuhoaako

- Rupi Kaur

On yksi asia, joka pitää minut elossa, kun kuolema tuntuu järkevimmältä vaihtoehdolta.

Se asia on kirjoittaminen.

Minun on vaikea ajatella elämää ilman kirjoittamista. Siksi huonoimmat ajat elämässäni ovat olleet niitä, joina en ole kirjoittanut, kuten viime vuoden kesä. Sitä en osaa sanoa, kumpi on seuraus: kirjoittamattomuudesta huono aika, vai huonosta ajasta kirjoittamattomuus. Mutta yhteen ne kuuluvat joka tapauksessa.

Kirjoittaminen pitää minut järjissäni. Jos en kirjoita, menen päin seiniä. En olisi ehkä joutunut näin epätoivoiseen tilaan, jos olisin viime vuonna pystynyt kirjoittamaan, tai pakottanut itseni siihen, mutta sitä on nyt turha pohtia. Jollain lailla saan kirjoittamisesta merkityksen elämälleni. Se on vaarallista. Siihen luullakseni viittaa myös yllä oleva Rupi Kaurin sitaatti: kun elämän merkitys on kiinni yhdessä asiassa, on helpompi tipahtaa pimeyteen, missä mikään ei ota vastaan.

Vuoden vaihteessa päätin, että kirjoitan joka päivä jotain, ihan sama mitä, vaikka vain päiväkirjaa, kunhan kirjoitan. Ja niin minä kirjoitin. Ja kirjoitin. Kirjoitin kirjoitin kirjoitin. Kirjoitin, kunnes minulla yhtäkkiä oli uusi romaanikäsikirjoitus hyvässä vauhdissa. Kirjoitin, kunnes aloin taas tuntea: elämässäni on jokin asia, joka pitää minut täällä.

Viime päivinä olen miettinyt, miten minulle käy sitten, kun lopulta saan kustannussopimuksen. Kirjailijaksi tuleminen on jopa perheen perustamiseen rinnastettava haave. Mihin kuiluun minä syöksyn sitten, kun unelma toteutuukin? Synnytyksen jälkeinen masennus on huomattavan, vaarallisen yleistä. Onneksi sitä osataan hoitaa. Mutta synnytyksen jälkeinen masennus iskee myös meihin, jotka olemme synnyttäneet muuta kuin lapsen, esimerkiksi romaanin.

Romaani valmistui samaan aikaan, kun minä palasin vaihdosta Saksasta. Saksassa olin kirjoittanut paljon, kirjoittanut siellä lopun, joka on Aristoteleen mukaan yksi kolmesta tarinan osasta; yksi kolmesta, sitä ei käy vähätteleminen. Minä valitsin viisi kustantajaa, kaksi isoa, yhden keskikokoisen ja kaksi pientä. Ja lähetin käsikirjoituksen. Klik. Ja olin askelen lähempänä unelman toteutumista.

Siinä iski tyhjyys. Jo joidenkin päivien jälkeen aloin tuntea surua, ja serotoniinin takaisinoton estävä aine aivoissani väheni - halusin Cipralexista eroon. Mitä minä enää teen? minä mietin.

En varsinaisesti odottanut heti menestystä käsikirjoitukselleni, eikä sitä tullutkaan. Mutta blogini lukijat kysyvät: Koska sinulta oikein tulee kirja? Heti kun vain. Heti kun vain.

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon, ja lupaan, että jos romaanini julkaistaan, niin te, jotka olette blogiani seuranneet, tulette rakastamaan sitä, sillä se on hyvin samantyylinen kuin blogini. Lukijat ovat seisseet vierelläni jo vuosia, ja se saa minut tuntemaan, että kirjoituksillani on jotain merkitystä.

Jollain lailla ajattelen, että kirjoittaminen on myös pitänyt minut hengissä. Elämäni vaikeimpina vuosina työstin romaania, joka ei kohdannut koskaan päivänvaloa, mutta joka sai minut tuntemaan valoa sisälläni. Se antoi toivoa; se antoi jonkin syyn jatkaa. Jos minulla ei olisi niinä vuosina ollut projektia, jonka halusin saattaa loppuun, olisin yhtä hyvin voinut kuolla. Nämä sanat ovat suuria, mutta sanon ne silti: kirjoittaminen seisoi minun ja itsemurhani välillä niinä kauheina vuosina, joina minua pahoinpideltiin päivittäin eikä ruoka pysynyt vatsassa.

Samoin nyt, kun olen taas alkanut kirjoittaa, pakottanut itseni siihen, oloni on kohentunut. On alkanut tuntua taas siltä, että vaikka kaikki muu elämässä romahtaisi, minä pystyn kuitenkin kirjoittamaan. Ja jos pystyn kirjoittamaan, pystyn käsittelemään vaikeitakin asioita, niin kuin blogissa, niin kuin romaaneissa.

Tyhjyys. Ilman kirjoittamista on ilman muuta tyhjyys. Kielesi rajat ovat maailmasi rajat. Sanoilla teen yhden selvän kohdan sekavaan maailmaan. Saan elämääni järjestystä, jonka minä itse luon.

Minulta on kysytty, miksi aloitin toisen blogin, kun minulla oli jo yksi, vieläpä aika menestynyt. Syy on se, että tämän blogin tarkoitus on, että voin syytää tänne kaiken synkimmän itsessäni. Toinen syy on terapeuttinen: tässä blogissa minä puran sen, joka pitää minua vankina: vaikea nuoruus, masennus, ihmissuhteet, syömishäiriö, ahdistuneisuushäiriö, Saatana, pelot, menneisyyden haamut. Jätän ne tänne, ja sitten minä katoan.

Minä kirjoitan itseni ehjäksi. Minä kirjoitan itseni terveeksi.

Minä kirjoitan itseni vapaaksi.