Liikeradat

Olen elossa. Sittenkin. Luullakseni.

En osaa sanoa, miksi. Olisi parasta, jos olisin kuollut. Minä olin sairaalassa. En tiedä sitäkään, miksi. Siellä minä vain odotan, joko kuolemaa tai sitä, että toive siitä menee ohi. Tai sitä, että minä pääsen kotiin, ja sitten minä lähden, yliannostuksen tai ilmalennon kautta.

Sain sairauslomaa ja uuden lääkkeen. Siinä minä taas seisoin, papereita kourassani, sairaalan pihalla, oli tullut kova pakkanen ja lunta. Lääkkeen nimi on Abilify. Ehkä se manaa minusta Saatanan. Olkoon se minun toivoni. Viimeinen toivoni.

Nyt minä olen tässä enkä tiedä mitä teen.

Matkalla kotiin minä katselin junia. Näin, miten ne lähtivät ja saapuivat ja ihmiset niissä, he halasivat tervetuliaisiksi tai hyvästeiksi. Myös busseja kulki aseman ohi säännöllisesti. Siinä minä ajattelin, että oikeastaan koko elämä perustuu erilaisiin liikeratoihin, jossa junat ohittavat toisensa ja bussit jatkavat kulkuaan, eivätkä ne pysähdy, vaikka minä lakkaisin olemasta. Myös ihmisillä on omat liikeratansa, jotka joskus risteävät, kulkevat yhtä matkaakin, mutta sitten erkanevat; ja kaikki tämä perustuu sattumaan. Sattumaan perustuu toisinaan sekin, olenko minä junassa vai junan alla.

Kaikki perustuu siihen, että asioita tapahtuu, että ihmiset tulevat ja menevät, junat lähtevät, minä seison sairaalan pihalla. On kova pakkanen eikä minulla ole kunnon vaatteita.

Ehkä minä olen ikuisesti nainen, joka seisoo sairaalan pihassa miettimässä, että junassa vai junan alla.

Valitsin junan sisäpuolen ja matkustin sisämaahan. Tien päällä minä tunnen vapautta, vaikka vain hetkellistä. Ehkä se saa minut kuvittelemaan, että liikun jonnekin, poispäin siitä naisesta, joka joutuu sairaalaan koska haluaa itse aiheuttaa oman kuolemansa. Sitten varasin matkan Keski-Eurooppaan. Lennän Berliiniin. Se on kaikki, minkä tiedän. En edes tiedä, milloin palaan. Mutta ainakin minä ajattelen tulevaisuutta: kesällä minä lähden Keski-Eurooppaan. Kuin silloin olisin eri nainen, muualla kuin sairaalassa, sairaalan pihalla, matkalla aivan toisaalle.

Kumma ajatus, että siellä jossain minä olisin toinen, eivätkä minua sinne seuraisi haamut, aaveet, Saatana tai menneisyys. Silti toivo siitä, että pako on mahdollinen, on ainoa, mitä minulla on, se ja lääke. Onhan minullakin oma liikeratani, joidenkin toisten liikeratojen kanssa yhtenäinen, ja ehkä toisten katkaisu voisi pelastaa minut.

Olenko minä saanut uuden mahdollisuuden, kun taas rämmin piilostani takaisin elävien pariin? Rautatieasemalla odotan junaa punaisine matkalaukkuineni kuin kuka tahansa. Ajatus uudesta mahdollisuudesta tuntuu kummalta, se, että minun piti olla tässä hetkessä kuollut ja olenkin elossa. Jos olisin hyvä, kiitollinen ihminen, minä tosiaan kiittäisin tästä mahdollisuudesta ja tekisin jotain toisin, aloittaisin toisenlaisen elämän, jossa jokainen päivä on lahja ja minä lempeä, kevyt ja elossa. 

Mutta minusta elämäni on melkoisen tarpeeton. Minun elämäni on oma liikeratansa, melko erillään kaikista muista, eikä yksikään toinen liikerata lakkaisi liikkumasta, jos minun sitten tulisikin päätökseensä.

Tätä elämää minä ajattelen. Luistinradalla, saunassa, ruokakaupassa. Että tämä on elämä, minun elämäni, minä luistelen, saunon, teen ruokaostokset, ja mitä sitten. Siitä minun pitäisi olla kiitollinen, tästä elämästä, jossa minä kävelen kuin muukalaisina oikeasti elävien joukossa. Pitäisikö minunkin elämäni koostua sellaisista asioista, kuten luistelusta tai makaronilaatikosta? Minä olen irti niistä asioista, koska minä olen lähempänä kuolemaa kuin elämää.

Sairaalassa minulta kysyttiin, mitä haluaisin vielä tehdä elämässäni. Itse asiassa minulla on kokonainen kirja ajatuksia siitä, mitä tahtoisin elämässäni tehdä. Kaikki ne ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja oikeastaan mitättömiltä, sillä mitä kukaan tekee niillä tavaroilla, joita tahtoisin omistaa, mitä kukaan tekee työllä, jota tahtoisin tehdä.

Matkakohteita minä olen sinne luetellut. Minä olen aina halunnut matkustaa. Kesällä lähden. Minä pakenen sitä naista, joka minä olen. Ja sieltä jostain minä sen naisen löydän, taas, se nainen on vastassa aina, minne menenkin.

Mutta ehken minä haluakaan pakoon sitä naista, joka olen minä, vaan sitä varjoa, joka naista seuraa.

Miks kysyt, miten käytän päivät,

jotka vielä saan?

Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten

edes tilataan?

Enkä opi sanomaan, et kaipaan,

vaikka pyydätkin

Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan