Pian on taas pääsiäinen. Pääsiäinen on se juhla, jona ystäväni pettivät minut. Siitä on nyt neljä vuotta. Ja niin joutui myös Jeesus luotettujensa kavaltamaksi. Pääsiäinen on kummallisten ristiriitaisuuksien juhla: kavalluksen, kuoleman, kuoleman voittamisen. Kummallinen sekoitus äärimmäistä surua ja suurensuurta iloa. Kukaan ei oikein tiedä, miten sitä pitäisi juhlia.
Ystävät olivat tulossa kylään. Minä olin kantanut kotiin ison kassillisen ruokaa, josta valmistaisimme illallisen. Laitoin musiikkia soimaan, odotukset olivat korkealla. Ennen illan alkua ystävistä yksi tuli luokseni, juttelimme kaikenlaista, ja minusta tuntui, että illasta on tulossa hyvä. Siitä tuli täysi katastrofi.
He alkoivatkin kiusata minua. Syytä en tiedä, mutta mahdollisesti se oli saamani B-lausunto ja mielenterveyden häiriöiden diagnoosit, ehkä niihin liittyvä kilpailu: kuka saa sen itkemään ensimmäiseksi? Kaikenlaisia ikäviä kommentteja sanomisistani ja tekemisistäni, olemisestani, lyönti, pelilaudan nappula päin ohimoa. Huomiotta jättäminen. Ja lopulta sanat: kylläpä vittuilu on hauskaa, kun huomaa, että toinen oikeasti loukkaantuu siitä. Minä olin ymmälläni, ja silloin minä ymmärsin. Ei tämä ole vahinko. Eivät nämä vitsit, joita minusta kerrotaan, ole hauskoja ja ystävällisiä huomioita minusta, vaan ne pyrkivät satuttamaan, saamaan minut ehkä itkemään.
He tietävät, että minuun sattuu. He tietävät, etten kestä. Ja silti. Ja siksi.
Olla koulukiusattu enemmän tai vähemmän yhdeksän vuotta. Tulla sen jälkeen rakkaimpiensa kiusaamaksi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta keskellä ihan tavallista pääsiäistä.
Jostain sen on kerrottava, jostain viasta jossakin. Mikä minussa on niin kovin pielessä, kun en vertaisteni silmissä koskaan ansaitse arvokasta kohtelua? Mikä on se asia, joka pitää minua vankina tässä kierteessä?
Minä elän vankilassa. Tässä vankilassa minä en koskaan voi tietää, milloin ja miksi minua satutetaan, kuka minua satuttaa. Koskaan en voi olla varma, että olisin toiselle niin tärkeä, että voisin luottaa siihen, että hän kohtelee minua niin kuin ihmisiä olisi hyvä kohdella. Sellainen tekee varovaiseksi. Kuinka minä voin koskaan antautua ihmissuhteeseen, jos en tiedä, miten se tulee jatkumaan, satutetaanko minua? Satutetaanko minua tieten tahtoen?
Tämä kierre jäytää parisuhdettani, tekee vaikeaksi ystävystyä, saa porukassa miettimään: Kehtaanko sanoa tämän, vai nauretaanko minulle, pilkataankoa minua? Ja mietin: Kannattaako minun olla näiden ihmisten kanssa, vai milloin he kääntyvät minua vastaan?
Kaikkein karmein ja raastavin on ajatus siitä, että minua satutetaan juuri siksi, että minuun halutaan sattuvan. Minun halutaan voivan huonosti itseni kanssa, muut oikein pyrkivät siihen, ja sitten iloitsevat, kun näkevät alahuuleni väpättävän.
Jeesus ja Juudas. Ilmeinen vertaus, onhan pääsiäinen. Minä en kuitenkaan voi olla tässä tarinassa Jeesus, koska niin minäkin joskus antaudun puhumaan pahaa rakkaistani selän takana, vielä pettämään luottamuksen niin pahoin, että solvaan selän takana heidän pahimpia heikkouksiaan. Koomisin kaikista näistä on se, kun nauroin ystävieni kanssa eräälle yhteiselle ystävällemme, jolla on emetofobia, oksennuspelko. Siihen aikaan minä kärsin voimakkaasta agorafobiasta, julkisten paikkojen pelosta, niin etten uskaltanut aina poistua kotoani. Ja silti osasin olla paskamainen. Paskamaisuus on kai jossain syvällä meissä. Ehkä sen takana on halu turvata oma paikka laumassa. Puskea laidan yli vielä heikompi.
Mutta sellaiseen minä en aio enää alentua, oli syy tuohon käytökseen mikä vain.
Tuo päivä. Tuo hämmennys. Tuo yllätetyksi tuleminen. Tavallinen ilta, paljon ruokaa, äitini rahoilla ostettua, kutsuin heidät luokseni, ja näin he palkitsivat minut. Ja sen jälkeen piti elää kuin mitään ei olisi tapahtunut, silti olla se, johon otetaan yhteyttä, kun tarvitaan kuuntelijaa. Tietysti minä kuuntelin. Minä rakastin ystäviäni. En minä halunnut heistä eroon. Erosin heistä vasta, kun tajusin, että oli pakko.
Mutta kuinka monta kertaa se oli tapahtunut aiemmin? Välitunnilla, kun leikitään hippaa: vain minua otetaan kiinni. Liikuntatunnilla, kun pelataan jalkapalloa: minua taklataan, ystävät taklaavat. Yhtäkkiä kesken leikin: minä muutunkin ilmaksi. Mykkäkoulua, ilkeitä huomioita minun tavastani olla, minun perheestäni, minun vaatteistani, minun kiinnostuksenkohteistani. Vittuilua unelmistani. Selän kääntämistä. Salaisuuksien levittämistä pitkin kylänraittia. Ihmisiltä, joita minä kutsun ystävikseni.
En saa koskaan tietää, mikä minussa on se vika, joka pitää tätä kierrettä yllä. Mutta minä aion katkaista sen keinotekoisesti: minä aion poistua välittömästi, kun se alkaa taas, oli tekijä kuka hyvänsä, tapahtui se milloin tahansa. Kyllä minä annan anteeksi, mutta vain, jos anteeksi pyydetään, jos huomataan itse, mitä tapahtuu.
Minä en voi estää sitä tapahtumasta, mutta minä voin keskeyttää sen.
Minä voin sanoa ääneen: Tämä ei käy. En suostu tähän. Mitä tässä oikein tapahtuu? Tämä on kauheaa.
Vain olemalla itselleni niin arvokas, etten anna kohdella itseäni kaltoin, minä saatan paeta tästä vankilasta, selittämättömästä vankilasta, jossa minua kidutetaan sattumanvaraisesti. Tämä kierre, nämä kahleet. Minä en tarvitse niitä enää.
Ehkä minä olen ikuinen idealisti, joka lähtee, siirtyy toiseen paikkaan, kun tulee satutetuksi. Vielä edelleen etsii, kunnes löytää jonkun, joka ei satuta.
Let me go.
En tiedä tehtiinks mua kulkemaan
mut ku on pakko niin kuljetaan
En tiedä tehtiinks mua lähtemään
Mut nyt on lähtö
Rohkeudest mä en oo kuullukaan
Tää on vaan torakka sielultaan
Ne siirtyy ennen kuin ne tuhotaan
Nyt on lähtö
Paula Vesala
Tuli niin paha mieli sun puolesta. Tärkeintä silti ettet enää siedä tollaista käytöstä, oli ne sun ystäviä tai ei.
VastaaPoistaJoo. Ja yritän silti uskoa hyvään. Kiitos.
Poista