torstai 20. joulukuuta 2018

Joulukuu

Eilen satoi lunta maan valkeaksi. Se on kaunista. Katselin sitä ikkunasta illan hämärtyessä. Pieniä haituvia, kaikki erilaisia, kaikkialla yhtäkkiä aivan valkoista, vähä valo heijastui lumesta ja yhtäkkiä olikin kirkasta. 

Sytytän kynttilän. Jouluvalot palavat kauniisti. Minä pidän joulussa juuri siitä: pimeästä, ja sitten valosta. Kynttilöistä, välähdyksistä pimeän keskellä. Sitä on minun elämäni toisinaan. Pimeää, mutta välähdyksiä. Kaikista kuukausista me vietämme joulua juuri tänä, jona on kaikkein synkintä.

Kotona on aivan hiljaista, aivan hiljaista. Katson lepattavaa kynttilän liekkiä ja annan ajatusten tulla ja mennä. 

Kävelen ulkona ja katselen ympärilleni. Myös kävelykadulle on asetettu jouluvalot, ja Stockmannin jouluikkuna houkuttelee lapsia ja aikuisiakin ihmettelemään niin kuin joka vuosi. Kivijalkakauppojen edessä palavat ulkotulet. Kaikenlaista sellaista, minä ajattelen ja vedän keuhkoihin raitista ilmaa. Kaikenlaista sellaista.

Ostan joululahjaksi paljon kirjoja. Turussa on pieni kirjapuoti, jota suosin. Oikein iso pino kirjoja, ja he paketoivat ne valmiiksi. Äidille Finlandia-voittaja, mummolle taiteilijaelämäkerta, poikaystävälle dekkari, isäpuolelle nobelistia. Kirjakaupan omistaja muistaa jo minut ja kyselee kuulumisiani. Hän arvaa, että Finlandia-voittaja on äidille. Hän tietää meidän kirjamakumme.

Ostan myös itselleni kirjan, erään lempikirjani uuden painoksen. Kaupan päälle saan kupin kahvia, sillä kirjakaupan yhteydessä toimii myös kahvila. Istun pitkään nojatuolissa nauttimassa kahvista ja kirjasta, juuri ostin. Jo aloituslauseesta muistan, miksi rakastan sitä niin paljon. Minä sitten rakastan kirjoja. Saan elää tuhansia elämiä niiden sivujen kautta.

Kela myönsi kuntoutustuen. Minä pärjään. Voin hoitaa itseäni ja jonain päivänä palata työelämään. Jonain päivänä minäkin olen eläjä. Minä tahdon olla. Minä tahdon töihin.

Terapia loppui tältä vuodelta, ensi vuonna alkaa uudelleen uuden henkilön kanssa. Vanha jää eläkkeelle. Jokin uusi alkaa jälleen. Vaikka jäähyväiset ovat haikeat, olen toiveikas. Minä menen eteenpäin. Me menemme eteenpäin, uusi terapeuttini ja minä, ja ehkä hän kuljettaa minua kohti työelämää.

Hetkittäin ajattelen, että ehkä kaikki on sittenkin ihan hyvin. Minä pärjään, ja hämärässä joulukuun illassa kimaltavat kaupungin valot.



maanantai 3. joulukuuta 2018

Laihduttaminen II

Olen nyt laihtunut kahdeksan kiloa. Nyt minun pitäisi olla onnellinen.

Kaiken järjen mukaan: onnellinen. Eikö sen pitänytkin mennä niin? Nyt kaikki olisi helppoa? Nyt minut hyväksyttäisiin tässä maailmassa? Nyt minua ei enää halveksittaisi?

Nyt kaikesta olisi pitänyt kaiken järjen mukaan tulla kevyttä. Niin että katsoessani peiliin näkisin kauniin voittajan, jota ei mikään tässä maailmassa kaataisi.

Kauniit naiset ovat kaikki onnellisia, eikö niin. He hymyilevät meille kiiltävissä lehdissä, alusvaatemainoksissa, meikkimainoksissa. Kellään heistä ei ole rypyn ryppyä, raskausarven raskausarpea, vatsamuhkuran vitun vatsamuhkuraakaan. Ja he jaksavat vain hymyillä. Kaikki muukin heidän elämässään on täydellistä, parisuhde, koti, lapset, työura. He sädehtivät, heillä on aina kauniit vaatteet ja täydellinen meikki. He ovat jaksavaisia, uutteria. Eikö niin? Eikö niin! Ja sellainen minustakin piti tulla! Mutta minulle on valehdeltu. Ja minä olen uskonut jokaisen valeen, sinisilmäisesti.

Ja naiset maailman ympäri uskovat siihen valeeseen. Siksi he ostavat tuotteita, jotka auttavat heitä laihduttamaan. Syövät koko päivän pelkkää rahkaa ja omenia niin kuin minäkin kuukausia söin. Jotkut heistä kurittavat lihaa jumppatunneilla ja sen jälkeen syövät kolme donitsia ahdistukseensa. Ja jotkut heistä oksentavat sen jälkeen. Ja sen kaiken pitäisi tehdä heidät onnellisiksi. 

Nuoret tytöt elävät siinä maailmassa, joka osoittaa heille, että ollakseen rakastettavia – ihania – heidän on oltava ennen muuta laihoja, toissijaisesti onnellisia. Heidän onnellisuutensa ei kiinnosta ketään, ei edes heitä itseään, heidän rasvaprosenttinsa kyllä. Mutta kyllä hekin haluavat onnellisiksi, haluavat ehkä kumppaninkin, eikä puhettakaan, että tämän kumppanin tarvitsisi hyväksyä heidät sellaisena kuin he ovat. Suurempi maailma ei koskaan viestitä tytöille, että he ovat tervetulleita juuri sen kokoisina kuin he ovat; ei puhettakaan. Ei koskaan viestitä, että heidän onnensa ei riipu siitä, näyttääkö vaaka kahdeksan kiloa enemmän vai vähemmän. Ja niin kauan he jatkavat itsensä nälkiinnyttämistä.

Jos laihtuminen terveyssyistä onkin tarpeen, se ei silti tarkoita, ettei henkilöllä olisi oikeus olla onnellinen sen kokoisena kuin on. Ettei hänellä olisi oikeutta olla olemassa sellainen kuin on. Ettei hän olisi yhtä arvokas kuin muut. Että hän olisi jotenkin vähemmän tärkeä. Mutta niin minä ajattelin: etten ole yhtä arvokas kuin muut niin kauan kuin olen sen ja tämän painoinen. Nyt minun pitäisi tuntea itseni arvokkaaksi, nyt olen kahdeksan kiloa keveämpi. Miksen minä tunne sitä?

Kaikki ne jutut onnellisuuden tiellä. Raskasarvet, selluliitti, karvoitus. Silmäpussit, kesakot, pisamat. Vinot hampaat. Silmälasitkin! Ja kaikkia näitä ennen liika paino. Mitä laihempi sitä laihempi sitä onnellisempi. 

Yhtenä päivänä minä melkein liukastuin, kun edellisenä päivänä oli ollut lunta, sitten tullut plussaa, sitten yöllä pakastanut. Siinä minä sitten makasin kuin kuka tahansa. Tänään minä olen tarponut täällä keskellä Turkua loskassa niin kuin kaikki muutkin, nälkäisenä ja kiukkuisena ja väsyneenä reppuni ja taakkani painosta. Tämä on nyt sitä onnea, jota minä olen niin kauan itseäni nälkiinnyttämällä tavoitellut. Nälkä vei kaikki voimani. Teki minusta tahdottomana eteenpäin kulkevan zombien. En enää muistanut, kuka olin. 

Minua on saatana huijattu. Ei ulkonäkö teekään onnelliseksi. Minä olen sama hullu edelleen ja syön neljää eri mielialalääkettä. En nukkuisi ilman niitä. Tärisisin ilman niitä. Näkisin näkyjä ilman niitä. Ole tässä sitten, ole onnellinen. 

Minulla on edelleen skitsoaffektiivinen häiriö, ja se on minun suurin ongelmani. Se on ollut jo pitkään. Ylipaino ei ollenkaan. Ei lähelläkään. Minä olisin sittenkin voinut tehdä asioita jo silloin, kun painoin kahdeksan kiloa enemmän. Ei olisi tarvinnut odottaa tähän hetkeen.

Mutta ehkä matkaa on vielä. Ehkä on laihduttava toiset kahdeksan kiloa, ja ihme tapahtuu. Kaikesta tulisi helppoa ja kevyttä, yhtä kevyttä kuin minä.



torstai 29. marraskuuta 2018

Zombie

Joskus olen varma asioista, jotka eivät oikeasti pidä paikkaansa.

Esimerkiksi olen varma siitä, että olen raskaana, vaikka raskaustesti jos toinenkin olisi negatiivinen ja vaikka minulla on hormonikierukka, noista ehkäisymenetelmistä kaikista varmin. Joskus olen varma, että mieheni on jättämässä minut, vaikka vasta eilen hän sanoi kiintyneensä minuun, vaikka hän suukottaa aamuisin ja silittää päätä sanomalehden yli. Joskus taas olen varma, että kuolen aivan pian, vaikka minun kehossani ei kerta kaikkiaan ole mitään vikaa, enkä ole juuri kävelemässä auton alle.

Päässäsi on zombie, zombie, zombie.

Zombie saa minut uskomaan, että joku tai jokin vainoaa minua. Se voi olla pahansuopa jumala tai Jumala tai kuolema, joka haluaa viedä minun elämäni. Kuolema on taho, joka hyökkää jostain kulman tapaa. Jos tapahtuu terrori-isku, se tapahtuu taatusti minulle ja ihmisille, jotka ovat minun vaikutuspiirissäni, läheisilleni esimerkiksi. Ja siksi toisten kuolema on minun kontollani. Minua seuraa jokin paha, se on varjona perässäni. 

Päässäni on zombie, zombie, zombie. 

Zombie tekee minusta hullun, saa minut tekemään inhoja, vääriä asioita, kuten viiltelemään ranteitani, jossa saisin zombien ulos minusta, mutta en minä saa. Se on jäänyt päähäni asumaan. Minä harkitsen parvekkeelta hyppäämistä. Se saisi zombien pois päästäni, ja saisiko sittenkään, ehkä se tulisi luokseni vielä hautani taakse. Mikä sen sitten manaisi lopullisesti pois?

Tiedän, että olen aina väärässä. En ole raskaana. Mieheni ei ole jättämässä minut. Enkä minä kuole. Minulla ei ole tappavaa tautia, ei syöpää, eikä verisuoni päässäni ole aivan juuri hajoamassa.

Ettekö te voisi mennä pois? Zombiet, kuolema, ne ajatukset? Että voisin ajatella jotain muuta, että voisin ajatella häntä? Että voisin tehdä työtäni? En voi enää tehdä työtäni. Haluaisin tehdä. Minä olen työkyvytön, sillä päässäni on zombie.

Päässäni on zombie. Zombie. Zombie. Zombie.

On ollut yksi suoja. Sen nimi on Abilify ja se on toisen polven epätyypillinen antipsykootti. Mutta sekään ei enää ole minulle kilpi, vaan zombiet pääsevät sen läpikin. Annosta nostetaan, ja edelleen minä makaan sängyssä kippuralla ja olen varma, että kuolema on aivan juuri tulossa tuosta oven läpi. Minä tunnen, että minun on mentävä kuin piiloon kuolemaa, ettei se löydä minua.

Tiedän, ettei tämä voi jatkua näin. Mutta en tiedä, mikä minua voisi auttaa. Abilifyn annosta ei voi enää nostaa. Ketipinorin annosta en halua nostaa, tai minusta itsestänikin tulee zombie.

Zombie.

Siellä ne taistelevat, pääni sisällä. Taistelevat keskenään ja taistelevat minua vastaan. Tankeillaan ja pommeillaan ja lennokeillaan ja aseillaan, päässäsi, päässäsi, päässäsi. Zombie, zombie, zombie. Iskevät tankeillaan ja pommeillaan ja lennokeillaan ja aseillaan, aseillaan, zombie, zombie, zombie.

Zombie, zombie, zombie.


keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Puolet


Joko tunnen kaiken tai sitten en mitään. Toisina päivinä olen aivan taivaassa, toisina päivinä täysin turta.

Toisina päivinä viipotan pitkin Turun katuja kuin tuulispää, toisina makaan vuoteessa koko päivän. Koko päivän.

Toisina päivinä voisin rakastella koko päivän, ja saatan masturboida kyltymättömästi. Toisina päivinä kaikki seksuaalinen saattaa inhottaa minua niin, etten kestä edes ajatella seksiä.

Toisina päivinä syön päivittäin pelkkää kaurapuuroa säästeliäisyyttäni ja laiskuuttani, toisina päivinä tuhlaan rahaa ja saatan syödä ravintolassa, koska kerranhan täällä vain eletään. Ja tilini tyhjenee, luottokortin katto tulee täyteen, ja sitten syön taas pelkkää kaurapuuroa.

Toisina päivinä lukittaudun syvälle itseeni, toisina päivinä olen pidäkkeettömän sosiaalinen.

Toisina päivinä saatan vain nukkua. Toisina päivinä saatan olla nukkumatta.

Toisina päivinä ostan lisää vaatteita, vaikken tarvitse. Toisina päivinä kirpputorikin on liian kallis.

Toisina päivinä olen lähellä kuolemaa, toisina päivinä täynnä elämää.

Heilun kuin heiluri, ylhäälle, alas, ylhäälle, alas. Lääkitys voi auttaa, blokata masennuksen, ennaltaehkäistä manian, mutta usein se ei tee mitään. Saatan sekoittaa kaiken, saatan maata sängyssä päivästä päivään. Ota itseäsi niskasta kiinni, sanoo toinen, syyllistävä ääni päässä. Hillitse itsesi, sanoo toinen, manian jälkeinen ääni.

Saan vain toisen puolikkaan, ja sitten haaveilen päivästä, jona olisin niiden välillä.

Toisina päivinä haudassa, toisina päivinä taivaissa.



maanantai 19. marraskuuta 2018

Hypomania

Epäilin pitkään diagnoosia kaksisuuntaisesta skitsoaffektiivisesta häiriöstä, mutta kyllä se taitaa kaksisuuntainen olla, sillä viime viikolla olin ilmiselvässä hypomaniassa. Lääkärin lausunto saapui tänään, ja näin siinä luki: merkittävästi vähentynyt unen tarve, kasvanut kiinnostus seksiin, ylenmääräinen sosiaalisuus, ajatusten riento, parempi mieliala. Ketipinorin annosta suositellaan nostettavan. Niin siinä lausunnossa luki. Lähetin lausunnon Kelalle, jolta olen hakenut ammatillista kuntoutusta. Sitten menin lepäämään. Hypomania vie energiaa, ja nyt minä olen lähinnä nukkunut. En ole masentunut; olen väsynyt. 

Maniaa en ole koskaan kokenut, ainoastaan hypomanian, joka on maniaa lievempi. Tämä oli kolmas hypomaniajaksoni, jonka lääkäri on todennut. Tiedä sitten, onko aiempia ollut. Minulla hypomania ilmenee usein ärtyisyytenä sen sijaan, että olisin poikkeuksellisen touhukas tai vilkas. Aiemmat hypomaniajaksot ovat luultavasti olleet juuri tällaisia, täynnä ärtymystä ja kiukkua kaikkea, etenkin toisia ihmisiä kohtaan. Olen saattanut esimerkiksi kauppareissulla tai bussissa katsella ihmisiä ja haukkua heitä päässäni, vaikka he eivät ole tehneet yhtään mitään pahaa tai väärää tai outoa. Ystävyyssuhteissani en ole kestänyt oikein ketään ja jopa ystävistäni olen ajatellut pahasti. Siksi olen vetäytynyt usein olemaan yksin. Olen yrittänyt lukea tai kirjoittaa, mutta siitäkään ei ole tullut oikein mitään, koska keskittymiskyky on ollut niin huono.

Suurten suunnitelmien tekeminen kuuluu minulle hypomaniaan, saatan suunnitella merkittävää romaania tai matkaa. Itsetuntonikin voi joskus olla koholla ja saatan pitää itseäni merkittävämpänä ihmisenä kuin olenkaan, esimerkiksi pitää blogikirjoituksiani tärkeämpinä kuin ne oikeastaan ovatkaan. Joskus haastan myös riitaa sosiaalisessa mediassa ja olen kovin kärkäs. Siksi päädyn kinaamaan ihmisten kanssa, yleensä tosin netissä. Tosielämässäni vetäydyn sosiaalisista suhteista, koska olen niin ärtynyt ja kiukkuinen muita kohtaan. Olen kuitenkin jälkikäteen miettinyt, olisiko yksi riita ystävän kanssa juontanut juurensa hypomaanisesta ärtymyksestä. Onhan minulle täysin epänormaalia haastaa riitä. Ylitulkitakaan ei kuitenkaan pidä.

Levottomuus kuuluu ilmeisenä osana hypomaniaan ja maniaan. On joskus vaikeaa pysyä paikallaan. Puhetta saattaa pulputa suuria määriä ja se saattaa olla niin polveilevaa, ettei siitä oikein saa tolkkua. Unen tarve vähenee – niin kävi minulle – mutta silti aamuisin ei väsytä ja päivällä tuntuu olevan merkittävä määrä energiaa. Ajatukset säntäilevät aivoissa ympäriinsä niin, ettei niistä yksinkertaisesti saa kiinni. Tätä tapahtuu minulle niin ikään, ideoita vaan pulppuaa, ja juuri siksi minulla saattaa olla kova tarve kirjoittaa. 

Viime jakson aikana seksuaalinen halukkuuteni kasvoi ylettömäksi. Aloin ajatella kaikkia miehiä seksuaalisesti, lääkäriäni, ystävääni, jopa kaupan kassaa. Parisuhteessani on melko vähän seksiä, mikä sai minut turhautumaan. Masturboin järjettömiä määriä, vaikken lääkityksen vuoksi edes kykene saamaan orgasmia – ja kenties osittain siksi olin niin kyltymätön. Hypomanian laannuttua seksi on lähinnä ällöttänyt.

Saatan hypomaniassa myös tuhlata rahaa. Aiemmin tänä vuonna ostin hypomaniassa sadan euron teepannun ja tilasin Zalandolta paljon vaatteita. Sanomattakin on selvää, etten olisi näitä asioita varsinaisesti tarvinnut, en varsinkaan sitä teepannua, vanhassa ei ollut mitään vikaa. Jotkut ajavat itsensä hypomaniassa aivan rahattomiksi, niin minulle ei sentään ole käynyt, mutta olen muutoin ollut holtiton – yleensä olen erittäin harkitsevainen rahankäyttäjä.

Mutta jos hypomaniassa mieliala on parempi, miksi hypomania sitten on huono juttu? Oikeastaan tätä selittää mahdollinen käytös, josta saattaa olla sairaalle haittaa. Esimerkkinä tästä on yllä mainittu rahankäyttö, joka saattaa joillain yltyä vaaralliseksikin. Muitakin haittoja voi olla: seksihalujen noustessa joku voi päätyä pettämään kumppaniaan tai harrastaa irtosuhteita, ehkä suojaamatonta seksiä; toinen taas saattaa käyttäytyä sosiaalisesti sopimattomasti, esimerkiksi jutella tuntemattomille kuin tutuilleen. Joku voi pelata uhkapelejä. Monet eivät halua hypomaniaan tai maniaan hoitoa, koska mieliala on niin hyvä – monikaan maanisuudesta kärsivät ei suostu uskomaan, että tila on epänormaali. Jos maaninen henkilö on psykoottinen – tätäkin saattaa maniassa ilmetä – ja jos hän on vaaraksi itselleen, sairaalahoito saattaa tulla kyseeseen. 

Vaikka diagnoosini on raju, olen suunnattoman onnellinen, että oikea sairaus on nyt löytynyt. Minulle on nimittäin löytynyt oikeat lääkkeet. Lamictal on estänyt masennuksen, enkä ole ollut masentunut sitten viime kevään. Abilify puolestaan on vienyt pois harha-ajatukset. Abilifyn pitäisi auttaa myös maniaan, mutta annosta on luultavasti tarpeen nostaa – Ketipinoria en haluaisi syödä enää lainkaan, sillä se nostaa painoa. Voi vain sanoa, että onneksi nykyään on lääkkeet. Niiden avulla skitsoaffektiivisesta häiriöstä tai kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsiväkin voi elää suhteellisen normaalia elämää – niin kuin minä tänä päivänä elän.



keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Bryssel & Pariisi

Sairauslomaa on vielä vähän Jäljellä, joten lähdin uudelleen. Olen matkalla, nyt Brysselissä, huomenna Pariisissa. Kummassakin kaupungissa tapahtui lyhyen ajan sisällä vakava terrori-isku. Olen miettinyt niitä koko matkan ajan.

Ensin lehden toimituksessa ammuttiin ihmisiä, kuolleita seitsemän. Sitten ihmisiä ammuttiin konsertissa Pariisissa, 130 kuollutta. Sitten Brysselissä räjähti lentokentällä ja metrossa, yli 30 kuollutta. Ja Nizzassa ajettiin ihmisten päälle rekalla, 80 kuollutta. Myöhemmin iskuja Yhdysvalloissa yökerhossa, Irakissa vilkkaalla torilla, Saksassa ostoskeskuksessa ja junassa ja joulumarkkinoilla, Ruotsissa kävelykadulla, Venäjällä metrossa, Espanjassa ja Suomessa peräkkäisinä päivinä. Ehkä unohdin jonkin maan ja jonkin tapauksen, kaikista en edes tiennyt. Näiden lisäksi iskuja, jotka eivät liity terrorismiin: Yhdysvaltojen hotelliammuskelu, kouluammuskeluja, me turrumme.

Kun Pariisin terrori-isku tapahtui, minä kärsin vielä unettomuudesta. Heräsin keskellä yötä ja avasin puhelimen. Instagram oli jo täynnä iskun symboleja, rauhanmerkiksi muodostuneita Eiffel-torneja. Loppuyöstä en saanut unta, seurasin vain uutisia ja vapisin. Kun Brysselin terrori-isku tapahtui, heräsin vasta aamulla. Muistan sen uutisaamun ja muistan useita vastaavia uutisaamuja, kun kurkussa on tuntunut pala ja kun kaikki on ollut epätodellista. Kun on ollut nieleskeltävää. Että tosiaan joku on ajanut väkijoukkoon suurella autolla, että lapsiakin on kuollut! Että joku pystyy siihen. Ottamaan elämän toiselta. Ottamaan elämän kymmeniltä ihmisiltä jonkin käsittämättömän uskomuksen ja katkeruuden vuoksi. Minä en voi ymmärtää sitä.

Minä pelkään terrorismia ja terroristeja. Todistin terrori-iskun kotikaupungissani ja olisin voinut joutua sen uhriksi, mutta jo sitä ennen minä olen pelännyt - sillä onhan niitä tapahtunut. Vuosia näin unia, joissa mies tulittaa nuoria, jotka juoksevat pakoon pitkin pikku saarta. Siitä saakka kun kouluampumiset tapahtuivat, minä olen katsellut pakoreittejä suljetuista tiloista. Miettinyt, kuinka nopeasti ehtisin elokuvateatterin tai luentosalin ovelle tai kuinka kiipeäisin ulos ikkunasta, jos tilaan tulisi ampuja. Kaduilla olen pelännyt ihmisiä, jotka juoksevat takaa tai pitävät kättä taskussa - siltä varalta, että he vetäisivät esiin veitsen. Turun terrori-iskun jälkeen aloin välttää kauppatoria, koska oli liian raskasta muistaa.

Tiedän olevani aika sekaisin. Olen kai ajatellut, että jos olen valppaana - suurin osa ihmisistä ei ole - minä ehtisin pelastua. Olen jatkuvassa hälytystilassa, kehoni on koko ajan sekaisin niin kuin mieleni.

Kaikesta huolimatta uskalsin matkustaa näihin kaupunkeihin. Ajattelin kai, että pelko on voitettava. Ajattelin kai, ettemme voi antaa terroristien voittaa. Vaikka usein tuntuu, että minun suhteeni he ovat jo voittaneet. Mutta silti minä olen kävellyt näinä päivinä Brysselin katuja ja katsellut ympärilleni ja ajatellut: kaikki on kerta kaikkiaan rauhallista. Kaikki on kerta kaikkiaan tavallisesti. Kaikesta huolimatta tavallisesti.

Nämä ihmiset tosiaan elävät näissä kaupungeissa. Ranskassa on edelleen poikkeustila vakavien terrori-iskujen jälkeen, ja silti siellä ihmiset elävät tavallista, arkista elämäänsä. Pelon kanssa. Kenties rutiininomaisen, totutun pelon kanssa. Mutta he elävät. Ja ehkä, kun jossain tapahtuu lievä isku, he ajattelevat: joko taas, no, taas. Ja jatkavat elämäänsä. Näissä paikoissa eletään, näihin paikkoihin matkustetaan, ja näissä paikoissa pelätään niin kuin minä pelkään.

Silti minä matkustin tänne ja näin Brysselin lentokentän ja metron, joissa pommit räjähtivät. Näin myös rynnäkkökiväärein varustetut miehet, jotka seisoivat lentokentällä vartiossa kuin taistelukentällä. Ehkä pelko näkyy myös Pariisissa, en tiedä. Ehkä siellä näkyy poliiseja kaduilla enemmän kuin muualla. En tiedä. Tai sitten kaikki on tavallisesti, elämä on jatkunut.

Nyt terrori-iskut ovat laantuneet tänä vuonna, mutta pelko on silti ilmassa. Ehkä minun kaltaisiani on useita, meidänlaisiamme, jotka katselevat ovia ja ikkunoita pakomielessä ja välttelevät tiettyjä paikkoja, joiden mielessä terrorismi on päivittäin. Ehken olekaan yksin.

Minä pelkään kuolemaa niin että pelko saa minut lamaantumaan. Ajattelen kuolemaa päivittäin, ja eniten pelkään kuolevani väkivaltaisesti, vaikka todennäköisyys on hyvin, hyvin pieni. Joskus taas ajattelen, että väliä on vain äärimmäisellä kivulla, kunhan se vain olisi nopeasti ohi, ja sen jälkeen ei olisi enää mitään. 

Iskut alkavat jo unohtua. Tulee uusia. Koskaan ei voi tietää. Mutta minä tiedän, etten koskaan unohda.











torstai 18. lokakuuta 2018

Mikset sinä puolusta itseäsi

Yhtäkkiä palasi muisto. Siinä minä olin 13. Sopersin kiusaajalleni: "Jättäkää mut rauhaan." Ja: "Onko sulla jotain omia ongelmia, kun vaan oot mun kimpussa?" Muistan, miten hän nauroi. Hän vain nauroi.

Nauraminen on helppoa, itkeminen vaikeampaa, ja vielä vaikeampaa on puhua totuutta niin kuin minä puhuin. Puhuin, vaikka ääni tärisi ja huuli väpätti. 

Muisto paiskautui minuun tänään, kun jouduin samankaltaiseen tilanteeseen; minun piti puolustaa itseäni. Minä yritin puolustautua. Minä yritin, edes vähän. Normaalisti en puolustaudu.

Luultavasti olin aivan kyllästynyt kaikkeen, ehkä uupunutkin, ja siksi sanat tulivat välinpitämättöminä. Ääni tärisi, mutta ainakin minä puhuin totuutta. Myöhemmin kaikki sanat katosivat, kun uupumus kalvoi minua.

Minulta on kysytty usein ja useilta tahoilta, miksen minä puolusta itseäni. Miksen minä sano solvaajalle, ettei tämä käy, että hän itse on idiootti enkä minä, että tuollainen käytös on väärin ja ilkeää? Olen kysynyt sitä itseltänikin. Mutta puolustautumisen sijaan olen vain jäänyt seisomaan paikalleni ja tuijottamaan eteeni, kenties silmät kyyneltyneinä, mutta se on vain saanut lisää vettä myllyyn: siihen sattuu oikeasti!

Siihen sattuu oikeasti.

Varmaankin sinä hetkenä, tuona päivänä 13-vuotiaana, kun yritin puolustaa itseäni, minä näytin vähän hölmöltä. Rikkonainen, vähän tyhmän näköinen, muiden silmissä vammainen tyttö rääkymässä, että jättäkää mut rauhaan, ja vielä siihen perään kysymässä, aivan tarpeettomasti vielä: onko teillä joitain omia ongelmia. Luultavasti tutisin, luultavasti ääneni tärisi. Aiemmin häpesin sitä, miten alennuin moiseen, mutta nyt ajattelen: hyvin tehty. Hyvin tehty, sinä nuori, pelokas, arka tyttö.

Niin monia kertoja olen antanut ihmisten kävellä itseni yli. Tuntemattomien, tuttujen, jopa ystävien. Minä vain jäädyn niissä tilanteissa. Vasta jälkeenpäin keksin, mitä sanoa. Nykyisin ennakoin jatkuvasti inhottavia kommentteja ja keksin koko ajan päässäni mahdollisia vastaiskuja, mikä on väsyttävää: bussissakin saatan koko ajan pohtia, kuka paikallaolijoista kenties haluaisi satuttaa minua. Sellainen saa minut uskomaan, että olen koko ajan vaarassa. Se puolestaan käy pään, sydämen, mahan ja suoliston päälle. Vaikka ei kai se ole mikään ihme - kun on vuosia ollut koulussa koko ajan vaarassa, alkaa kai uskoa olevansa vaarassa muuallakin. Ja se kenties johtaa paniikkikohtausten kehittymiseen: usko, ettei ole lainkaan turvassa.

Kenties kyvyttömyyteeni puolustautua vaikuttaa sekin, etten ole ajatellut itselläni olevan riittävästi arvoa, että muiden tarvitsisi kohdella minua kunnioittavasti. Tämä puolestaan on johtanut itsesyytöksiin: miten aina teen jotain niin väärin, että joudun tällaisen kohtelun alaiseksi. Lapsi, tuskin nuorikaan, ei osaa kyseenalaistaa vallitsevia olosuhteita - hän etsii syytä aina itsestään.

Silti lapselle sanotaan usein, että hänenkin on vain puolustettava itseään - aikuiset eivät hänen puolellaan ole. Ikään kuin lasten tai nuorten tulisi koko ajan olla puolustusasemissa! Millainen on sellainen maailma, jossa vain ne pärjäävät, joilla on kyvyt puolustaa itseään? Lapsilla ei ole sellaisia kykyjä, ei liiemmin nuorella, ei ainakaan kaikilla, ja nekö saavat jäädä, jotka eivät pysty iskemään takaisin, kun joku hyökkää heidän kimppuunsa.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut sanoa kaikenlaista. Miksi olet mulle noin ilkeä? Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt? Mikset jätä minua rauhaan? En tiedä, olisiko kysymyksillä ollut tehoa, mutta ainakin olisin yrittänyt edes vähän. Luuta kurkkuun en osaa lyödä. En vain ole sellainen.

Minä en osannut puolustaa itseäni. Minä en osaapuolustaa itseäni. Siksi jään alakynteen, kun joku käy kimppuuni. Heikot hävitetään, ja minä olen yksi heistä.

Tänään minä yritin. Minua kutsuttiin skitsoksi. Kysyttiin: "Mikäs vitun skitso sä oot?" kun minä kerroin peloistani ja harha-ajatuksistani. Minä sanoin, ettei minulle noin saa puhua. Ääni tärisi taas, minun kiihtymykseni huomasi, mutta minä puhuin. Siitä voi alkaa.