lauantai 4. toukokuuta 2019

Ystävyys

Haluaisin sanoa jotain ystävyydestä.

Tytöt istuivat täällä luonani eilen useita tunteja. Heidän piti tulla vain hetkeksi kahville, mutta kahvi vaihtui viiniin, kun me kaikki tajusimme, etteivät he olisi vielä hetkeen menossa kotiin. Meitä oli neljä, meillä oli taikapiiri, ja meidän yhdessäolomme taisteli sitä stereotypiaa vastaan, etteivät tytöt viihdy porukoissa vaan kahdestaan.

Sanoin: Näitä hetkiä varten minulla on aina viinipullo kaapissa. Ja se oli totta: sillä koskaan ei tiedä, milloin on viinin aika. Se aika oli eilen. Tunnit liikkuivat, ja ulkona aurinko laski.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta tällä viikolla vaan kolmas, kokoonpanot vain olivat olleet vähän erit eri kerroilla. Tytöistä yhden kanssa kävelimme tällä viikolla toukokuuksi marraskuista jokirantaa pitkin, eikä keskustelusta ollut tulla loppua. Meillä on erilainen historia mutta silti samankaltaisia ajautuksia maailmasta, minuudestamme, olemisesta. Hänkin oli hukassa. Oli turvallista olla hukassa yhdessä toisen kanssa.

En sano, että olisin ollut yksinäinen, mutta sen sanon, että vuosia jotakin on puuttunut: kaveriporukka, tyttöporukka, jonka kanssa voi jakaa kaiken - ja jonka kanssa istuskellessa unohtaa kaiken muun, kännykän ja kellonkin. Niin kävi meille. Keskustelua vain tulee, pulppuaa jostakin, aiheet vaihtuvat, käyvät joskus syvälläkin, ja silti hyvä henki säilyy. Usein nauretaan, joskus toki itketäänkin. Luottamus on vahva, se säilyy.

En muista, milloin viimeksi ystävyys on tuntunut näin todelta.

Tämän minä vain halusin tulla kertomaan.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Ostrakismi

Ostrakismi

Se, ettei kukaan huomaa, satuttaa. Neurotieteellisten tutkimusten mukaan sosiaalinen kipu – yksinäisyys, osattomuus, ulkopuolisuus – näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu ja sairastuttaa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Ostrakismi on tahallista tai tahatonta, sosiaalista kipua tuottavaa väkivaltaa.
- Niina Junttila 



Ostrakismi - se, ettei kukaan huomaa, se, että tieten tahtoen jätetään ulkopuolelle - satuttaa. Minä koin sitä hyvin lievänä viime keskiviikkona, kun istuin nuorten kohtaamispaikassa sohvalla. Kaikki keskustelivat minun ohitseni, ylitseni, jättivät minut täysin huomiotta. Yritin mukaan keskusteluun, mutta minut sysättiin syrjään yhtenään, kukaan ei vastannut, kukaan ei huomioinut. Eräs käänsi minulle selkänsä, kun puhuttelin häntä. Kääntyi vain toista kohti ja sanoi jotain, vaikka olin esittänyt kysymyksen. Uskon, että se oli tietoista. Oli tietoinen valinta sulkea minut ulos keskustelusta.

En tiedä, miksi niin taas kävi. Minä olen 25. Minä luulin, että olin karistanut lapsuuden ja nuoruuden painon hartioiltani, ettei minussa olisi enää sitä merkkiä: tuo on ulkopuolinen. Olin kai väärässä. Minä poistuin jälleen sateeseen, eikä kukaan huutanut perään. Se satutti.

Olin ulkopuolinen, kuin väärän palapelin palanen siihen palapeliin. Shakkinappula, joka iskettiin pois laudalta.

Siinä määrin minä olen vahva, että osasin kohauttaa olkapäitäni tapahtuneelle: niin vain tapahtuu, niin vain tapahtuu minulle. Mutta silti kaikki se sai minut muistamaan aiemminkin kokemani ostrakismin. Kävelin kotiin sateessa ja muistelin, vaikken välitä muistaa.

Sen, miten joskus lapsena tytöt juoksivat hiekkakentällä pois, kun minä lähestyin heitä. Lähtivät karkuun kuin heitä olisi lähestynyt viholline.

Sen, miten koulukiusaajat eivät vastenneet minulle, kun kysyin heiltä kysymyksen. Katsoivat vain, katsoivat läpi.

Sen, miten aikuisuudessa ystäväni käänsi minulle selkänsä parvekkeella niin, että minä jäin ringin ulkopuolelle. Ystäväni.

Oli yllätys huomata, että sitä tapahtui vielä aikuisenakin, ja ystävien toimesta.

Kaipa sitä tapahtuu siksi, että se sattuu. Koska se sattuu, sitä tapahtuu. Miksi satuttamaan ihmistä, joka ei menekään rikki? Ajanhukkaa, eikä yhtään hauskaa.

Ostrakismi on niin tehokas satuttamisen muoto siksi, että se tekee ihmisestä ikään kuin olemattoman. Sinä olet niin huono ja niin turha, ettei sinua ole meille edes olemassa. Koulukiusaamisen keinona ostrakismi on toimiva myös siksi, että se on huomaamatonta. Selän kääntäminen toiselle juuri silloin, kun tämä on sanomassa jotakin, on huomaamattomamapaa kuin sanoa häntä arvottomaksi paskakasaksi, mikä sekin toki on joillekuille aika helppoa. Tarpeeksi kauan muiden luota käännytetty ei enää edes hakeudu muiden pariin, sillä muiden silmissä häntä ei ole.

Me haluamme toisten pariin. Ihminen on sellainen. Jokainen kääntyvä selkä satuttaa, jokainen.

On mysteeri, että minulla on nykyään ystäviä, on aika paljonkin ja aika hyviä. Kaiken järjen mukaan minun persoonassani pitäisi olla jotain sellaista, jota on mahdotonta sietää. Sillä miksi muutoin minua olisi lähdetty juoksemaan karkuun tai miksi minulle olisi käännetty selkä sen jälkeen, kun olen kysynyt jotain? Jonkin on oltava vialla, ja syvällä, koska niin moni ihminen kokee minut arvottomaksi.

Miksi kukaan nytkään haluaa olla minun kanssani? Sehän vasta tapahtui: minulle käännettiin selkä kesken keskustelun.

Ei se johdu sinun persoonastasi, ystäväni sanoi. Sinä olet mukava ihminen. Se johtuu siitä, että sinä menet rikki, ja muut näkevät sen. Ne näkevät sinut. Jostain ne näkevät sinun historiasi ja sen, että sinussa on kipua. Ja sellaisia ihmiset ovat, että jos jossakussa on kipua, sitä kipua pyritään lisäämään. Ihminen toimii niin. Ihminen tökkii sitä, joka jo valmiiksi on rikkonainen. Eikö olekin aika paskamaista?

Eikö olekin aika paskamaista?

Ja kuka on paska? Se, joka menee rikki, vai se, joka rikkoo? Kummalla puolella sinä haluat seistä? Haluatko sinä kääntää selän heikolle vain siksi, että hän on heikko? Haluatko sinä olla sellainen ihminen?

Monet ovat, haluavat olla.

Minä mietin ystäväni sanoja aika pitkään. Tuntui kutkuttavalta kuulla, että minä olen mukava ihminen. Pelkästään se oli kutkuttavaa, että minut oli kutsuttu juuri niihin illanistujaisiin, joissa mietittiin, milloin seuraavaksi nähtäisiin, niin, minulta kysyttiin, mitä tekisin vappuna. Ja niistä illanistujaisista kotiin palatessani ajattelin aikuisajan ystävääni, joka käänsi minulle selän parvekkeella niin, että olin piirin ulkopuolella. Emme ole enää tekemisissä. Minulla on nyt ystäviä, jotka välittävät minusta, vaikka olen heikko.

Ja kuka, todella, haluaa olla ihminen, joka kääntää selän sille, joka on heikko, siksi, että tämä on heikko? Minä en halua. Enkä minä ole. Ja siksi sateessa on helpompi kulkea, vaikka kulkisi yksin.


lauantai 23. helmikuuta 2019

Minun kehoni

Tuntematon mies kommentoi juuri kehoani, ja kirjoitan tätä nyt hieman hermostuneessa tilassa.

Kuulemma minulla on iso takamus. Ystäväni sanoi taannoin, että minulla on isot allit.

Olen BMI:n mukaan sen kuuluisan normaalipainon puolella - nykyään - , mutta minussa on muotoja. On totta, että on iso takamus. On myös isot rinnat. Mutta näillä mennään, ne on annettu.

Kuva, jota hän kommentoi, oli kaverin ottama. Olimme baarissa ja meillä oli hauskaa, ja kaveri nappasi yläviistosta kuvan minusta, kun istun penkillä. Minusta kuva oli oikein nätti, joten latasin sen Instagramiin ja lopulta myös Facebookin profiilikuvaksi, koska olin tyytyväinen kuvaan.

Oikein kiva kuva. Hymyilen siinä. Olen baarissa, minulla on hauskaa. Oikein kiva kuva.

Minun pitäisi olla viisas nuori nainen eikä hermostua. Minun pitäisi. Mutta hermostuttaa. Millä oikeudella?

Ja mitä hän halusi? Halusiko hän satuttaa? Vitsailiko hän, luuliko hän, että se on hauska vitsi?

Tiesikö hän, että minulla on syömishäiriö? Ei tietenkään tiennyt, ja silti hän sanoi sen. Vaikka hän ei tiennyt, ei voinut tietää, ja silti hän otti oikeutensa. Ja olisiko hän sanonut sen, vaikka olisi tiennyt? Ehkä olisi. Jotkut sanovat sellaisia asioita, esimerkiksi hän sanoi.

Menen taas nälkäisenä nukkumaan. Menen kuitenkin. 

Kuva on minusta kaunis. Se on edelleen kaunis, ja minun kehoni on kaunis, vaikka minulla on iso takamus, isot rinnat ja isot allit. Minun kehoni on terve. Pääni on sairas, mutta keho on terve, ja olen siitä ikuisesti kiitollinen. Pääsen itse liikkumaan, näen silmilläni ja kuulen korvillani. Minulla ei ole vammoja. Ystäväni on CP-vammainen eikä pysty kävelemään suorassa, ei nousemaan portaita, hän ei tunne mitään oikealla kädellään eikä pysty kunnolla tarttumaan. Minä pystyn. Minä olen siitä kiitollinen. Vaikka minulla on iso takamus, isot rinnat, isot allit.

Mutta se ei tietenkään tässä maailmassa riitä, koska naisena olen olemassa ensisijaisesti näyttääkseni hyvältä, ja jos en näytä, minua ei tarvitse arvostaa. Niin se homma toimii. Netissä pyörii erään miehen kirjoittama lista asioista, jotka tekevät naisesta kauniin. Siinä lukee muun muassa, että sheivata pitää "without question". Sitä listaa sitten jaellaan eteenpäin ja saadaan naiset voimaan pahoin. Kaikkeen tuohon en edes pystyisi, kuten kävelemään korkeilla koroilla, ellen harjoittelisi. Listassa on myös asioita kuten "naisen tulee kuunnella miestä", jotta hän voi olla kaunis. Minua yököttää. Ja sitä listaa sitten jaellaan

Ajattelen naisia kuten äitini, jotka ahertavat kasvimaalla, rakentavat kuisteja ja hakkaavat halkoja. Heidänlaisensa eivät aina keskity näyttämään hyvältä, joskus kasvimaalla ahertamisen jälkeen he jopa ovat ryvettyneitä niin kuin minä tai äitini. Mutta he ovat onnellisia, koska kasvimaalla ahertaminen on mukavaa. Ja eikö se ole tärkeintä? Multaa ja hikeä. Hymyjä.

Mutta ensisijaisesti: näytä hyvältä. Koska jos et näytä, et ole arvokas. Niin se menee. Minä haluan olla nainen, joka ahertaa kasvimaalla, vaikka uhraisin itseni silloin kauneuden alttarille.

Minusta se kuva on silti kiva.



sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Pakko-oireinen häiriö

Tulen hulluksi pakko-oireisen häiriön kanssa.

Olen kummajainen, jota katsellaan.

Minulla on pakkoajatuksia. Ne ikään kuin tunkeutuvat päähäni jostakin, ja ne ovat epämukavia. Saatan esimerkiksi kesken kahvipöytäkeskustelun ajatella, että entä jos otan kaverin kännykän ja heitän sen seinään tai lyön sitä vasten pöydänkulmaa. Joskus pelkään, että vedän jotakuta turpaan. Joskus päähäni tunkeutuu inhottavia, likaisia seksuaalisia ajatuksia. Toisin sanoen pelkään tekeväni jotain todella moraalitonta, vaikken tosiasiassa koskaan tekisi mitään tuollaista. Toisinaan taas ajattelen väkisinkin epämukavia tai kiusallisia tilanteita, joissa olen joskus ollut. Ne tulevat väkisin ajatuksiini, vaikka yritän työntää niitä pois. Mutta eivät ne mene.

Vielä ehkä pahempaa on sanojen ja lauseiden toistelu. Toistelen perheenjäsenten nimiä tai satunnaisia sanoja, joskus lauseenpätkiä, toisinaan päässäni, usein ääneen. Lause saattaa olla ajatuksenpätkä - ikään kuin ajatus kaikuisi päässäni. Tai se saattaa olla yllättäen päähäni jostain putkahtanut sana. Yhtä kaikki, sitä minä sitten toistelen, toistelen väsyksiin saakka. Saatan myös sättiä itseäni, niin ikään ääneen: nimitellä tyhmäksi ämmäksi ja huoritella. Pahinta on, jos joku kuulee. Siinä sitten selittelet. Koskaan kukaan ei ole kuullut, kun huorittelen itseäni, mutta jos se joskus tapahtuu, en kerta kaikkiaan tiedä, miten selittelen.

Minun on myös yhtenään pakko tarkistaa asioita. Erityisesti oven lukitus, mutta on myös pakko irrottaa johdot pistorasioista. Lisäksi laukku on tarkistettava usein. Puhelin, avaimet, lompakko. Joskus tarkistan jopa, onko läppärini edelleen laukussa. Pahinta ovat tungokset, joissa joku saattaa varastaa jotakin. Eniten pelkään, että hukkaan jotain ja syytän siitä itseäni. 

Nämä oireet ovat raskaita ja ennen kaikkea kiusallisia. Tauti on ankara eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Oireet iskevät yllättäen, eikä niitä pääse pakoon. Ahdistus sinkoilee pään seinämältä toiselle ja pakottaa toimimaan oudolla, hassulla, typerällä tavalla. Uudestaan ja uudestaan, pakonomaisesti, pakkomielteisesti, kunnes ahdistus helpottaa, jos se helpottaa. Ja jos se helpottaakin, se alkaa uudestaan.

Kerran kirjamessuilla eräs minulle tuntematon nainen tuli haukkumaan minut. Olin tarkistanut laukkuni useaan kertaan, ja hän oli hermostunut toiminnastani. Hän sanoi, että hän on erityisherkkä ja että hänen oli vaikea keskittyä, "kun sä touhusit". Pyysin anteeksi, vaikka tapahtunut johtui sairaudesta. Sanat satuttivat minua todella syvältä. Silloin tajusin, että olen kummajainen, jolla ei oireiden takia ole samanlaista oikeutta olla muiden kanssa, kulkea julkisilla paikoilla. Että koska tahansa joku voi loukkaantua oireista.

En tällä hetkellä saa pakko-oireiseen häiriöön apua enkä tiedä, millaista apua siihen edes on saatavilla. Terapia ei netin mukaan auta, eikä yksikään niistä lääkkeistä, joita jo syön. En haluaisi enää yhtään lääkettä lisää, mutta on varmasti pakko ottaa, koska muuten tulen oikeasti hulluksi, ellen ole jo - tavallaan. 

Mutta oireet jatkuvat. Ne toistuvat vaikka hautaan asti, ja minulla menee niiden parissa jopa kaksi tuntia päivästä. Oireet kuluttavat, ne väsyttävät.

Olen kummajainen.


torstai 7. helmikuuta 2019

Minun kotini

En tahdo päästää ketään sisään. Pidän turvaketjua kiinnitettynä kuin joku haluaisi tunkeutua sisään, joku, jota en ole kutsunut. En tiedä, kuka tai mikä tai miksi, mutta tunnen, että joku on tulossa ovesta ilman lupaani. 

Ikään kuin minun pitäisi päästää ketään sisään. Silti tuntuu, että on painetta tehdä niin.

Vieras mies tekstasi minulle haluavansa tulla luokseni. Se sama, joka ahdistelee minua viesteillä. Olen nyt estänyt hänet, myös hänen puhelinnumeronsa, mutta silti pelkään sitä päivää, jona näen hänet ovellani. Ehkä se päivä tulee. Tuskin tulee, mutta silti minä olen valmistautunut kaikkeen. Olen varpaisillani. Onneksi alaovi on lukossa, ja ovipuhelimen sammutin.

Kaikista viesteistä huolimatta tiedän pelkääväni enemmän kuin on tarpeen. Mutta niinhän minä aina teen.

Muutenkin vaara tuntuu vaanivan jossakin täällä. En edelleenkään osaa sanoa, mikä se on. Joskus pelkäsin kuolemaa, että se tunkeutuisi tänne ja veisi minut mukanaan yhtäkkiä noin vain, ikään kuin kuolema olisi taho, joka vainoaa ihmisiä, kuin kuolema olisi henkilö. Joinain hetkinä, joina todellisuudentajuni on pettänyt, olen ollut varma, että tänne aikoo tunkeutua joku, joka haluaa minulle pahaa.

Haluan nyt saada kaiken pahan pois järjestelmästäni, pois elimistöstäni, kehostani. Poistaa kaiken pahan minusta. Suodatan sitä ulos itsestäni terapiassa sekä kirjoittamalla. Ja pitämällä loitolla ihmiset, jotka eivät ole minulle hyväksi. Siksi suljen oven.

Nyt minä aion lukita oven ja pysyä turvassa, sillä tämä on minun kotini, ja täällä minä päätän. Tästä tulee turvallinen alue, eikä kynnyksen yli tule kukaan tai mikään, jota minä en tänne halua. Pidän siitä huolen.

Tämä on minun kotini.





torstai 31. tammikuuta 2019

Seksuaalisuus

"Minä en halua olla koko ajan seksuaalinen", minä sanoin. "Enkä seksiobjekti. Minä haluan olla nainen, joka lukee ja tiskaa."

"Mutta voithan sinä olla seksuaalinen nainen, joka tiskaa", minun terapeuttini sanoi. "Pitääkö sinun erottaa seksuaalisuus omaan sektoriinsa?"

"En minä jaksa olla seksuaalinen. Enkä objekti. Minä haluan olla vain minä."

Tästä me keskustelimme. Oli taas sellainen päivä, jona seksuaalinen minä ällötti minua. Ulkona satoi lunta ja bussit myöhästelivät. Ihmiset pakkautuivat kasoiksi Linnankadulle odottaessaan linjaa 7 tai 6 tai 18. Minä kannoin kotiin repullisen kirjoja. Hautauduin taas piilooni kirjojen kanssa enkä tahtonut nähdä ketään. Kirjojen mahdolliset seksikohtaukset tai seksuaalisuuden kuvaukset ällöttivät minua. Koko aihe piinasi. Enkä tiennyt, miksi. Ehkä minulla on aseksuaalinen vaihe, voiko sellainen vaihe olla? Voiko se olla vaihe?

Olin alkanut saada viestejä mieheltä, jonka tapasin netissä pari vuotta aiemmin. Hän oli pommittanut minua silloinkin ja kieltäytynyt hyväksymästä, etten ollut kiinnostunut hänestä - ja raivostunut, kun kerroin löytäneeni toisen. Pitkäksi aikaa hän oli jättänyt minut rauhaan, mutta kaivautunut uudelleen kolostaan näin vuoden vaihduttua. Sain viestejä, joissa hän kertoi, mitä kaikkea hän haluaisi tehdä minulle. Annoin viestien tulla, kunnes lopulta estin hänet. Mutta kuvotus jäi. Pelkään, että hän etsii minut käsiinsä tosielämässä. Pelkään, että hän alkaa kiristää. Sosiaalityöntekijä käski uhata rikosilmoituksella.

Viestit nostivat pintaan ajatuksia seksuaalisesta väkivallasta, niistä aiemmista kokemuksista. Siitä, miten mies työnsi sormet sisääni, kun minä makasin humalassa ullakon kokolattiamatolla. Siitä on jo kauan. Olin 17. Hänen silmissään minä olin nainen, jolle oli ihan ok tehdä niin. Typerä lunttu, minihame ja puolitoista promillea liikaa. Jo silloin ulkoapäin määriteltiin, mitä minulle saa tehdä, eikä minulta kysytty. Nyt se kävi taas. Minä sitoisin sinut ja käyttäisin sinua ja omistaisin sinut. Mutta en minä halua. Minä haluan tehdä muita asioita. Minä haluan olla nainen, joka lukee ja tiskaa mutta ei nussi. En halua nussia. Mutta minun on oltava joko tai. Objekti tai seksitön. Mieluummin seksitön.

Terapeutti itse nosti aiheen esiin.

"Tukahdutat seksuaalisuutesi tieten tahtoen."

"Se on ikään kuin laatikossa. Ja kaivan sen joskus esiin, kun tarvitsen sitä. Mutta en ole seksuaalinen nainen. Minä haluan tehdä muita juttuja, keskittyä niihin. Elää."

Ei meidän suhteessamme ole paljon seksiä. Se on ihan ok. Mutta jos harrastan seksiä, haluan harrastaa sitä yhden ihmisen kanssa. Vain hän saa koskea minua, vain hänellä on siihen lupa, vain hän voi koskettaa minua niin, ettei minua pitkin kulje sähkövirta, joka viestittää: vaara, vaara. Mutta muutoin. Kosketus. Sanat, joilla hivellään seksuaalisuuttani. Kaikki se pelottaa. Antaisivat minun olla vain minä, näkisivät minut seksuaalisen potentiaalini läpi.

Mutta eivät he näe. Minä olen heille lihapala, jonka he voivat sitoa sänkyyn ja jota he voivat käyttää ja jonka he voivat omistaa. Minä en ole ihminen, jolla on sydän ja kirjoja ja tiskejä. Vaan lihapala. Ja se jäytää minua. On toisiakin asioita. Ja silti, silti.

"Mutta onko sinun hyvä olla seksuaalisuutesi kanssa?" terapeutti kysyi.

Minä puistin päätäni ennen kuin ajattelin asiaa.

"Onko seksuaalisuudesta hankala puhua, koska se on arka aihe, vai onko siitä hankala puhua, koska siinä on jotain hankalaa?"

"Ei minulla ole ongelmia seksuaalisuuteni kanssa."

Terapeutti ei uskonut, vaan toi aiheen esiin uudelleen ja uudelleen, kunnes jouduin myöntämään, että seksuaalisuus on vaikea aihe. Eikä vain arkuutensa vuoksi, vaan ylipäätään. 

Mutta entä se mies? Ja ne tekstiviestit? Mitä minä teen?

Entä jos hän alkaa soitella? Tulee oven taakse? Minä laitan turvaketjun kiinni. Minä otan ovipuhelimen pois käytöstä. Onneksi alaovi on lukossa. Poistan sometilit. Silti minua pelottaa. Entä jos hän seuraa minua kaupasta kotiin ja raiskaa pimeässä rappukäytävässä?

Ei sellaista käy, sanoo minun järkeni. Mutta entä jos, sanoo mielikuvitukseni. Ja jos, sillä ei ole väliä, jos se olikin epätodennäköistä.

Sellaiselle miehelle minä olen lihapala. En nainen, en opettaja, en kunnioitettava. Pelkkä lihapala. Ja niin kauan kuin minä olen toisten silmissä lihapala, en voi arvostaa itseäni seksuaalisena olentona.







maanantai 28. tammikuuta 2019

Holtiton

En ole pystynyt kirjoittamaan.

Olen ollut maniassa ja holtiton.

Olen unohtanut syödä. Olen laihtunut.

Olen ollut kyvytön nukkumaan, vaikka toisinaan nukun paljonkin.

Olen pitänyt oven turvalukittuna, koska pelkään.

Olen unohtanut vastata viesteihin.

Olen aloittanut traumaterapian.

Olen järjestänyt itseni ongelmiin.

Olen ollut holtiton.