perjantai 27. heinäkuuta 2018

Disko

Viekää minut diskoon.

Viekää minut diskoon niin näette kuka minä olen silloin kun en enää minä, kun sillä joka minä olen ei enää olekaan väliä.

Sinä näit minusta vain sen synkän puolen joka aina suree, nyt minä tanssin tanssin tanssin pakoon tätä elämää ja tätä surua. Katso kun minä tanssin, lattia jalkojeni alla ottaa jokaisen askeleen vastaan eikä keikauta minua kaaduksiin niin kuin elämä usein tapaa tehdä.

Minä tanssin tanssin tanssin

ja jokainen askel vie minua kauemmas surusta. Jokainen askel

Sinä näit minusta vain sen rikkinäisen puolen, katso siis nyt: minä tanssin. Ja silloin koko tämä paletti kierähtää ympäri ja minä olen aivan se toinen, jota suru ei enää saa kiinni, etkä sinä. 

Jos tahdot nähdä minusta sen villin puolen, sen joka minä olen tämän taudin takana, niin vie minut silloin diskoon. Sillä siellä se vielä on: se hurja minä, jonka tämä tauti yrittää tainnuttaa. Mutta kun valot välähtävät ja musiikki soi, minä pääsen sen pauloista vapaaksi.

Anna musiikin jyristä joka puolella kehossani, valojen välkkyä taustalla, kun minä tanssin niin kuin hurrikaani. Musiikki! Mitä minusta olisikaan jäljellä ilman musiikkia. Ja kun sisäelimeni lävistää basso ja jalkoihini tarttuu rytmi, minua ei pidättele enää mikään. Minusta tulee maailman onnellisin ihminen.

Musiikki!

Minä
                         tanssin
                   
                              tanssin


                    tanssin

Tämä suru painaa vielä vähän mutta vain vähän.

Sitä sinä et vielä tiedä, että kun minä tanssin, sinulla ei ole enää valtaa minuun, vaan minä olen päässyt sinusta irti ja muuttunut kokonaan toiseksi aineeksi, sellaiseksi, josta sinä et saa otetta, sinä et voi edes koskettaa. 

Viekää minut diskoon, antakaa minun vielä tuntea se kun ilo käy pyörittämään minua pyörryksiin. 

Viekää minut diskoon. 


25

Täytin viime viikolla 25. Se on erikoinen, erityinen luku, neljännesosavuosisata. Minulle se on jonkinlainen aikuisuuden rajapyykki, sillä nyt olen päivä päivältä lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Olen loputtoman kiinnostunut tästä numerosta - 25. Kuin jokin odottaisi minua tällä uudella vuosisataneljänneksellä. Kuin jokin muuttuisi. Minä etenen yhä pitemmälle nuoreen aikuisuuteen ja aikuisuuteen. Ehkä minusta on tulossa valmis, valmis johonkin, valmis ottamaan jotain vastaan.

Minä synnyin yhtenä heinäkuuna. Sen jälkeen olen nähnyt 25 toista heinäkuuta, ja nyt olen tässä.

Joskus on vaikeaa ymmärtää, että minä tosiaan olen vielä tässä.

Mielen sairauksissa yksi pahimpia kestettäviä seikkoja on se, että tuntuu koko ajan, kuin elämä lipuisi ohi. Jokainen masentuneena sängyssä vietetty päivä on pois siitä "oikeasta elämästä", jota pitäisi viettää jossain tuolla keräten kokemuksia. Niin myös jokainen vuosi on kulunutta aikaa, jota ei koskaan enää saa takaisin. Minne vuodet menevät?

Minusta tuntuu, että menetin vuosia nuoruudestani masennukselle ja ahdistukselle. Teininä en voinut elää tavallista elämää ja kerätä kokemuksia, vaan jouduin tappelemaan uupuneen ja kärsivän mieleni kanssa ja olin asian kanssa aivan yksin. Varhaisessa aikuisuudessa ja opiskelija-aikoina en juuri paljonkaan esimerkiksi käynyt opiskelijabileissä, joista nyt olisi hauskoja ja hölmöjä muistoja valmistumisen jälkeiseen aikaan. En ehtinyt nauttia opiskeluajoista, kaikki meni niin nopeasti - tappelin saadakseni opinnot kasaan, olin väsynyt ja ahdistunut - ja sitten yhtäkkiä minä olin maisteri, kukkakimppu kädessä valmistujaiskuvassa. Jotenkin minä sain tutkinnon kasaan. Ja niitäkään vuosia en koskaan saa takaisin.

Syyllisyys, se kasvaa jokaisesta peiton alla vietetystä päivästä. Minä se vain hukkaan elämääni, ainutkertaista elämääni. Aivan eriltä tuntuisi, jos olisinkin flunssassa, silloinhan kuuluukin maata sängyssä. Masentuneena sitä lupaa ei niin helposti heltiä, ei ympäristöltä, yhteiskunnalta eikä varsinkaan itseltä. Ja sosiaalisessa mediassa sitä selaa kuvia toisten elämistä, siitä miten he harrastavat kalliokiipeilyä ja tekevät häämatkoja ja lapsia. Ja minä makaan masentuneena sängyssä, koska en muuhun pysty.

Äitini sai minut tämän ikäisenä kuin nyt olen. Siksi minulla on lievä ikäkriisi: tuntuu, että olisi aika alkaa tehdä lapsia, mutten vain mitenkään ole vielä valmis. Mieskään ei ole vielä valmis, vaikka on minua vanhempi, joten mitään ongelmaa ei oikeasti pitäisi olla, eivätkä munasarjanikaan näivety vielä kymmeneen vuoteen. Silti minusta tuntuu, että nyt olisi aika. Olen jo valmistunut ja minulla on vakituinen työ, josta kylläkin olen ollut nyt puoli vuotta sivussa.

Lapsentekoa hidastaa osaltani se, että syön paljon erilaisia lääkkeitä, joita ei sovi raskauden aikana käyttää. Sekin lisää paineita parantua. En ehkä koskaan pääse lääkkeistä, mutta ainakin vähän lääkitystä on purettava ennen mahdollista raskautta. Tällaista asiaakin mietin, vaikkei raskaus ehkä ole ajankohtainen vielä ainakaan viiteen vuoteen, koska en ole vielä valmis, tuskin vuodenkaan kuluttua, varmaan kahdenkaan, en ehkä edes kolmen. 

Nyt minä olen sitten tosiaan aikuinen, lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Takana on maisterin tutkinto, vuosi Intiassa vapaaehtoistyössä ja toinen Saksassa vaihto-oppilaana. Siinä on käsittämättömän paljon ihmiselle, joka on koko aikuisen elämänsä yrittänyt pärjätä elämässä oman rikkinäisen mielensä kanssa. On totta, että olen katsellut Intian valtamerta ja että olen juhlinut Berliinin yöelämässä. On myös totta, että olen rakastanut erilaisia miehiä ja kirjoittanut erinäisiä lopputöitä ja harrastanut tanssia. Siihen kiteytyy minun elämäni. Berliini, miehet, tanssi.

On myös yksi asia, josta olen ylpeä ja onnellinen: olen kirjoittanut kirjan, itse asiassa pian saan valmiiksi toisen. Kirjoittaminen on asia, jonka vuoksi elän; ja mitä enemmän sitä teen, sitä enemmän minusta tuntuu, ettei aikani tällä planeetalla mene hukkaan. 

Niin kauan kuin kirjoitan, minä pysyn jotenkuten tolpillani.

Entä mitä minä teen, kun vuosisataneljännes on kääntynyt? Ehkä minä teen lapsen. Ehkä väitöskirjan, ehkä kirjan. Ehkä teen uuden pitkän matkan, ehkä palaan Intiaan, ehkä muutan Saksaan. Ehkä ostan omakotitalon pikkukaupungista. En tiedä vielä, mutta kaikki nämä asiat voivat tapahtua, koska elämässä voi tapahtua mitä vain. 

Vielä jonain päivänä toivon eläväni niin täyttä elämää, että yhä useammista päivistä jäisi jotain muistamisen arvoista. 

25, ole minulle hyvä.



keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Pelistä pois II

Kun olin lapsi, tarhassa leikittiin usein tuolileikkiä. Leikissä asetettiin piiriin tuoleja, aina yksi vähemmän kuin leikkijöitä. Musiikin soidessa kaikki kävelevät tuolien ympärillä, kunnes musiikki katkeaa ja on aika istua alas. Yksi jää aina ilman tuolia.

Minä inhosin leikkiä aina. Muistan ahdistuksen, kun musiikki katkesi ja oli aika taistella omasta paikasta. Minä halusin, että kaikki olisivat voineet pysyä mukana, ettei kenenkään olisi tarvinnut pudota pois. 

Mutta eihän tosielämäkään toimi niin. Minä opin tosielämän tuolileikin jo varhain. Minä olin selittämättömästi aina se, joka jäi ilman tuolia - vaikka kuinka taistelin paikastani muiden joukossa. Minä olin se, jolle ei rittänyt lelua leikissä. Minä olin se, jonka nimeä ei sanottu.

Jo pienet lapset, mistään mitään ymmärtämättömät, osaavat leikkiä tuolileikkiä silloinkin kun sitä ei leikitä. Heistä on jollain lailla hauskaa, kun joku jää leikeistä ulkopuolelle, nurkkaan itkeskelemään ja ihmettelemään, miksei hän pääse mukaan leikkiin. Vielä kauas lapsuuteen ja nuoruuteen lapsi ajattelee, että vika on hänessä, eikä osaa ajatella, että syy ulkopuoliseksi jäämiseen voisi olla muualla. Kun tuolileikki jatkuu ja hänen tuolinsa vedetään väkisin alta, vaikka hän tuolille istuisikin, hän kasvaa viallisuuteen, kasvaa kuin puu kieroon, eikä runko oikene itsestään, jos muiden avullakaan.

Minä jäin aina ilman tuolia. Minä putosin varhain pelistä pois. Ja kun se tapahtui lapsuudessa useasti, toistuvasti ihmisistä riippumatta, minä opin siihen. En enää edes yrittänyt leikkiä mukana. Ja lopulta, vaikka minulle olisi tarjottukin tuolia, minä en olisi siihen istunut. Minä arvasin, että joskus se vedettäisiin minun altani vielä pois.

Ajan kuluessa tuolileikki raaistui, ja siitä tuli entistä tarkoitushakuisempaa. Vielä suuremmalla tarkoituksella lapset ja nuoret jättivät yhden ulos seurastaan ja katsoivat vierestä, kun suru tässä alkoi kasvaa. Ja se kaikki selittämättömyys. Kaikki se kipu; hylkääminen nimittäin aktivoi aivoissa samoja alueita kuin fyysinen kipu. Se on samaa kipua.

Koko elämäni ajan olen ihmetellyt, miksi minä olen se, joka ei saa tuolia toisten keskuudessa. Ne kaverit, joita minulla oli päiväkodin ja koulun ulkopuolella, pitivät seurastani ja sanoivat, että minun kanssani on hauskaa leikkiä, koska minulla on niin hyvä mielikuvitus. Silti ryhmässä minua ei koskaan haluttu leikkiin mukaan. Koulussa minä olin se, jota ei koskaan haluttu istumaan samaan ryhmään, ja välitunneilla se, joka pyöri katulampun ympäri kun ei ollut muuta tekemistä. Mikä pienessä lapsessa voi olla niin pahasti pielessä?

Koko kuvio on jatkunut aina aikuisuuteen asti, siihen, kun ystävänikin parikymppisinä lähtivät kuvioon mukaan ja tiputtivat minut tuolilta ihan vain nähdäkseen, miten minä reagoin. Puhumattakaan sitten yläasteesta, jolloin minä olin kuin ihmiskokeen osana: kuinka kauan kestää, että se saadaan särjettyä osiin kokonaan. Yksinäinen tyttö, jolle toiset eivät suostu puhumaan. Jolle toiset kääntävät selän, jos hän saa suustaan sanan. Jota vastassa on seinä.

Vasta kasvatustieteen opinnoissa yliopistossa löysin kaikelle tälle nimen: ostrakismi. Ostrakismi merkitsee toisen ihmisen tarkoituksellista sulkemista yhteisön ulkopuolelle - näkymättömäksi tekemistä. Se on väkivallan muoto, sillä pitkään yksinäisyyteen suljettu ihminen alkaa vuosien saatossa oirehtia. Niin kävi myös minulle. Vieläkään en uskalla istua tuoliin, en edes rakkaan minulle asettamaan, koska pelkään, että joudun siitä vielä pois ja että minua vielä nöyryytetään siitä, että kehtasin luottaa ja istua alas.

Vaikka minulla on kivulleni nyt nimi, ja tieto siitä, että olen henkisen väkivallan uhri, ja että meitä on muitakin, en vieläkään tiedä, mikä minussa on ollut niin pahasti vikana, että olen ollut aina se, jota ei tahdota ottaa mukaan. Mietin pääni puhki ja keksin kyllä itsestäni vikoja, mutta vaikka niitä olen elämäni aikana yrittänyt korjata, en koskaan ole pystynyt rakentamaan itsestäni hyväksyttävää. Viallisuus ikään kuin loistaa minusta metrien päähän, niin että satunnaisetkin ihmiset sen huomaavat. Ja niin minusta on kasvanut rikkinäinen aikuinen, joka ei koskaan löydä paikkaansa toisten joukossa. Aikuinen, joka pelkää kuollakseen tosielämän tuolileikkiä, joka on edelleen yhtä julmaa kuin lapsuudessa.

girl, black and white, and child -kuva



tiistai 17. heinäkuuta 2018

Pelistä pois

Minä putosin viime keväänä pelistä pois. Niin siinä kerta kaikkiaan kävi: keskellä maaliskuuta minä seisoin yhtäkkiä sairaalan pihassa ja minulla oli paperi, jossa minulle määrättiin puoli vuotta sairauslomaa. Lokakuussa minä palaan taas peliin, jos vain kykenen.

Minä ajattelin kai, että jossain on pohjaton sammio, josta ammentaa voimaa aina vielä vain vähän lisää, ja taas vähän lisää. Niin luulee moni muukin. Sitten helposti saattaa päätyä vaikka sairaalaan ja siitä sairaalan pihalle ihmettelemään, miten ikinä enää jatkaa elämää. Sillä siltä minulla siellä tuntui, kun poistuin sairaalasta, minä muistan sen päivän: miten minä jatkan enää elämää? Minä olen yksi riepu tuulessa. En pysty mihinkään.

Loppujen lopuksi kaikki oli aika yksinkertaista. Ei ole enää voimaa. Ei ole.

Minä kävin läpi helvetin, niin se meni. Nyt on tyyntä, hiljaista, rauhallista. Kaunista. Kaiken kivun jälkeen: kaunista.

Minä muistan silti helvetin aina. Muistan ahdistuksen aiheuttaman oksennuksen, kivun jonka lievennykseksi toivoin kuolemaa, aamut joina en tahtonut ollenkaan herätä. Mutta ne ovat nyt takanapäin.

En minä parantunut ole, ei sinnepäinkään. En ehkä koskaan parane täysin. Mutta nyt olen ikään kuin uinut tyveneen, jossa on hetken rauhallisempaa. Sairausloma on saanut sen aikaan. Nyt olen taukoani puolessa välissä; vielä kolme kuukautta, ennen kuin palaan takaisin. Minä odotan jo, että näen oppilaat; ja he odottavat, että näkevät minut. Mutta mitä minä heille sanon? Ehkä minun ei tarvitse sanoa mitään. 

En minä parantunut ole. En ehkä koskaan parane täysin. Mutta enää ahdistus ei kalva minuun reikää eikä masennus paina loputtomaksi ajaksi sänkyyn. Minä jaksan taas. Minä haluan tehdä asioita. Minä haluan asioita.

Se tuntuu vähän siltä kuin olisi pitkän matkan päätteeksi nukkunut hyvät yöunet ja sitten noussut seuraavaan päivään, katsellut ikkunasta ulos ja todennut: tästä päivästä tulee hyvä. 




perjantai 13. heinäkuuta 2018

Terrori

Minä istuin torikahvilla, kun se tapahtui.

Olin tapahtumapaikasta melko kaukana mutta näin sinne silti. Käänsin päätä heti kun kuulin huudon. En ensin hahmottanut huudosta hätää, ennen kuin katsoin jäätelöratikkaa päin ja näin miehen naisen kimpussa, veitsi viuhui. Ihmiset seisoivat ja tuijottivat. Lehtitelineet, ajattelin, Jehovan todistajat. Mies lähti juoksuun, palasi kuitenkin nähtyään jonkun palanneen naisen luo, ja iski puukolla uudelleen.

Silloin minä lähdin juoksuun. Minä olen oppinut, että jos tapahtuu terrori-isku tai mikä hyvänsä isku, jossa tapetaan ihmisiä, on ensimmäiseksi paettava paikalta. Myöhemmin myös opin, ettei ihminen yleensä etukäteen tiedä, miten uhkatilanteissa toimii. Joku taistelee, joku pakenee. Joku jää auttamaan uhreja niin kuin tämä mies, josta olemme myöhemmin saaneet lukea lehdistä. Mutta minä lähdin juoksuun. Juoksin Wiklundin suuntaan, suojateiden yli ja kirjastolle suojaan. Siellä minä istuin pelosta läkähtyneenä sohvalle ja annoin kauhun kunnolla tulla. Olin nähnyt vähän, mutta näin ihan tarpeeksi. Vain hädin tuskin sain pidettyä itseni kasassa. Oli vaikea uskoa todeksi sitä, mitä juuri oli tapahtunut.

Turvassa kaikki alkoi tuntua epätodelliselta ja minä jopa aloin ajatella liioitelleeni. Kahvi jäi Nieto's -kahvilarekan pöytään, ja mitä ympärillä olleet ihmiset ehkä ajattelivat. Myöhemmin luin Jodelista, että koko läheinen kauppakeskus on tyhjennetty, enkä enää hävennyt reaktiota vaan olin siitä onnessani. Minä olin toiminut oikein. 

On joitakin tosiasioita. Yksi tosiasia on se, että minä olisin sinä päivänä, elokuun kahdeksantenatoista 2017 voinut valita myös jäätelöratikan, jonka edustalla kaikki tapahtui, ehkä tuttua kahvilarekkaa, jonka omistaja jo tuntee minut. Toinen tosiasia on se, että hyökkääjä aikoi lähteä torin suuntaan, kohti torikahviloita, eikä Puutorille, jonne hänet lopulta ajettiin. Näistä saamme kolmannen tosiasian: minä olisin voinut olla siellä. Ja ehkä: minä olisin saattanut jopa kuolla.

---

Kaikki tämä tapahtui elokuussa ja päivä oli mitä kaunein. Kuin taivaan merkkinä sää huononi, kun tieto tapahtuneesta alkoi levitä mediassa. Minä olin jo kotona, kun alkoi sataa kylmää sadetta. Istuin kotona nojatuolissa ja lähettelin viestejä kaikille, kerroin mitä oli tapahtunut, miten olin nähnyt etäisesti, kuinka nainen vain kymmenien metrien päässä minusta puukotetaan kuoliaaksi, ja kuinka auttamaan tullutta miestä sitten pistettiin puukolla. En minä tietenkään nähnyt paljon, mutta näin vähän, ja se riitti. Se tosiaan riitti, ja se muutti elämääni. Sinä päivänä tarvitsin rauhoittavan, että tosiaan saatoin selvitä näkemästäni, enkä yöllä saanut rauhoittavistakaan huolimatta kunnolla unta.

Turun kauppatori, jonka läpi tavallisesti kävelin ennen lähes joka päivä - myös tuona kyseisenä päivänä, itse asiassa kahdesti - ei enää koskaan ole sama. En enää koskaan kävele siellä samalla tavalla huolettomasti kuin ennen. En enää koskaan osta jäätelöratikasta jäätelöä ja istu ratikan edustalla katselemassa ihmisiä niin kuin joskus ennen. Enkä tänä kesänä ole enää kertaakaan mennyt Nieto's-kahvilaan torikahville, vaikka ennen tapasin mennä useinkin.

En enää koskaan kävele torin läpi ajattelematta sitä. Minun rakas kotikaupunkini on kokenut vaikka ja mitä, mutta minulle se ei koskaan ole ennallaan tämän jälkeen, kun nyt tiedän, että sellaista voi, tällaista voi tapahtua täälläkin. 

Nykyään pelkään, että minä olen seuraava, joka saa puukosta, vaikka todennäköisyys sille, että mitään vastaavaa edes tapahtuu Suomessa saati Turussa saati minulle on häviävän pieni. Silti olen koko ajan varuillani ja kävelen eri reittejä kuin normaalisti. Tiedän olevani lapsellinen pelkoineni, mutten mahda niille mitään. Jollain lailla iskun mahdollisuutta oli tietysti ajatellut aikaisemmin, mutta että se tulisi Turkuun. Paikkaan, jossa minä käyn päivittäin. Paikkaan, jossa minä tulen käymään vielä usein.

Koko tilanne on täynnä jos-lauseita. Jos olisin valinnut jäätelöratikan. Jos hyökkääjä olisi lähtenyt syvemmälle toria. Jos en olisi juossut pakoon. Elämä voi joskus olla hiuskarvan varatta, tai ehkä vain yhden jos-lauseen päässä. Yhtä hyvin kuin se Jehovan todistaja -nainen kuollut olisin voinut olla minä, tai ehkä se toinen Jehovan todistaja, jonka kanssa he jakoivat lehtiä, tai ehkä joku jäätelöratikan asiakkaista. Kaikki he käyvät läpi tätä jos-lausetta: jos se mies olisikin päättänyt toisin; jos se olisi valinnut toisin; jos se olisi lähtenyt toiseen suuntaan. 

Sanotaan, että jos alamme pelätä ja välttää ulkona liikkumista, terroristit ovat voittaneet. Mutta minä pelkään. Minä vältän. Ehkä he ovat voittaneet.


maanantai 9. heinäkuuta 2018

Seksuaalinen väkivalta

Heidän mielestään heillä on oikeus tehdä niin. Heidän mielestään heillä on oikeus tehdä niin kuin he haluavat.

Heidän mielestään heillä on oikeus laittaa kätensä paikkoihin, jotka kuuluvat minulle. Heidän mielestään heillä on oikeus sanoa minusta asioita, jotka mitätöivät minut olemattomiin.

He kurottavat kättään kohti, nostavat sen minua vastaan, ja silloin näkymätön kupla ilmassa minun ympärilläni puhkeaa ja minusta tulee suojaton. He ovat tulleet rajan yli. Sanoin ja teoin he ovat rikkoneet minun koskemattomuuttani vastaan, valloittaneet minun tilani, ja nyt he ovat rajan tällä puolella minussa kiinni.

Kun se tapahtuu, minut valtaa järkytys: minä en enää kuulukaan minulle, minä en enää hallitse minua, minä en päätä, mitä minulle tehdään. 

Se järkytys lamauttaa minut paikoilleni. Vielä hetki sitten minä olin minun, nyt olen muiden, ja olen aivan vereslihalla. He näkevät minut ja halveksivat sitä mitä näkevät. Minä olen heidän edessään heidän käytettävissään.

Niin he käyvät sanoin ja teoin minuun kiinni. Sanoin ja teoin he potkivat minut maahan, alistavat, tekevät pienemmäksi, vievät minulta kaiken arvon. Se on heille vain pieni mukava hetki, mutta sen jälkeen minä etsin koko elämäni ajan oman itseni palasia sieltä täältä ympäriltäni löytämättä niitä kaikkia koskaan, niin että minusta joskus jälleen tulisi ehjä, arvokas.

He tarttuvat minuun kiinni. Minuun sattuu ja he tietävät sen, niin he toivovat, ja he nauravat. Mutta koska kipu ei ole fyysistä eikä mistään jää jälkiä, en pääse koskaan ryömimään todistajien eteen ja näyttämään: katsokaa, se tapahtui. Minulla on vain sanat. Niin raskaat, ankeat sanat, ne painavat, hajottavat.

Heidän mielestään heillä on oikeus tehdä niin, koska he näkevät minut arvottomana jo ennen kuin ovat murskanneet kaiken omanarvontuntoni säpäleiksi.

Jäljelle kaikesta jää kasa häpeää. Häpeää siitä, että omalle alueelle tultiin, häpeää siitä, että se tosiaan tapahtui, häpeää siitä, miten se sattui; ja häpeä vain kasvaa, vaikka sitä yrittäisi hioa ja hangata pienemmäksi. Ehkä vasta vuosien päästä löytyvät sanat, ehkä terapeutin sohvalla, turvassa. Jostakin halkeamasta sanat pääsevät ulos, ne sanat: näin minulle tapahtui, näin minulle tehtiin. Tämä tapahtui. Tekijät ovat kauan sitten menneet, jatkaneet omaa elämäänsä, jatkaneet kuin ei mitään.

Heidän mielestään heillä on oikeus tehdä niin.


sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Höyhensaari



Kun masennus vyöryy päälleni, minun pahin viholliseni on uni.

Toisilta masennus vie unen; minulle se antaa unta, ihanaa, upottavaa unta, jonka aikana kaikki on hetken pehmeää ja turvallista, vain kovin tyhjää. Ja unta riittää, sitä riittää varhaisesta illasta aina iltapäivään, ja jos aamulla ylös pääsenkin, päivä muuttuu sakeaksi väsymyksestä iltapäivään mennessä, ja sitten nukahdan taas.

Uni on kuin saari; irrallaan kaikesta muusta; siksi sitä kai sanotaan höyhensaareksi. 

Höyhensaari, turvapaikka ahdistukselta. Sinne minä niin mielelläni matkustan.

Ennen kärsin unettomuudesta, minkä seurauksena sain unilääkityksen. Unilääkityksen seurauksena olen kuitenkin uninen päivisinkin. Unilääkitys oli kuitenkin tarpeen, sillä lääkärien mielellään tarjoamat melatoniinit ovat pelkkä vitsi henkilöillä, joilla unettomuus on riittävän vaikeaa, kuten minulla oli.

En osaa enää sanoa, kumpi on helvetillisempää, unettomuus vai liikaunisuus. Unettomuus on yksi helvetti, mutta nyt, jälkeenpäin ajateltuna, unettomuudesta selvittyäni, tiedän kuitenkin, että siihen on mahdollinen ratkaisu. (Tietenkään unilääkitys ei toimi kaikilla, mutta minulla se toimi.) Olisin tarvinnut sairauslomaa, mutta en sitä älynnyt hakea ennen kuin romahdin lopullisesti. Sairausloma ja unilääkitys, kunnes tilanne taas helpottaa. Mutta silloin minä painoin menemään vain jopa kahden tunnin yöunella, kunnes romahdin.

Liikaunisuudelle ja jatkuvalle väsymykselle sen sijaan ei voikaan yhtä helposti mitään. On tietysti konstinsa niihinkin, pakottaminen yksi ja urheilu toinen, mutta ne ovat molemmat huonoja ja vaikeita keinoja, jos on kyse vaikeasta masennuksesta niin kuin minun kohdallani.

Pahinta liikaunisuudessa ja masennuksessa on niiden mukanaan tuoma häpeä. Olen niin häpeissäni siitä, etten jaksa, vaikka olen nuori aikuinen ja elämäni voimissa ainakin teoriassa. Elämä valuu ohitseni kuin filminauhana, minä vain makaan paikallani ja katselen, kun aika kuluu. Vaikka minä haluaisin elää. Ehkä pahat kielet eivät sitä usko. Mutta minä haluaisin elää. Minä niin kovasti haluaisin vielä jonain päivänä herätä virkeänä, nousta ja kävellä pesemään hampaita kuin valmiina ottamaan vastaan kaikki haasteet, jotka tulevat; mutta minä en vain pääse ylös sängystä.

Ja sängyssä, kun minulla on aikaa, minä saatan tutkiskella omaa elämääni samalla kun tutkiskelen seinää tai lakanani lankoja. Mikään ei kai estä minua jatkamasta elämääni, mutta silti minä olen pieni ahdistunut, surullinen mytty, joka on poljettu maahan ja murskattu kuin ötökkä. Mikään ei kai estä minua jatkamasta elämääni, teoriassa, mutta käytännössä minä uin omassa arvottomuudentunteessani ja se saa minut masentumaan, se arvottomuuden tunne on kuin kuilu, josta minä en pääse yksin pois. Kaikki tämä syyllisyys, jota kannan, ja jota masennus lisää kuin mylly. Syyllisyys, ja syyllisyys masennuksesta, ja minä olen päättymättömässä kierteessä.

Niin minä matkaan taas höyhensaarille, sinne pehmeään unen maahan, joka upottaa minut syleilyynsä. Siellä on hyvä, hetken on hyvä.

Kuva käyttäjältä sonatadeinvierno5


keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Minä II

Tästä blogista ei tullut mitä piti. Tästä piti tulla selviytymistarina, minun pakomatkani pois mielen ja menneisyyden vankilasta, mutta tästä tulikin kirjoituskokoelma elämästäni näissä vankiloissa. En minä siitä ole erityisen pahoillani. Tietysti minä tahdoin selviytymistarinan. Tekin tahdoitte selviytymistarinan! Me kaikki tahdoimme! Mutta tämä ei ole selviytymistarina. Tämä on tositarina.

Ja ehkä selviytysmistarina kuitenkin, jotenkin, omalla tavallaan.

Minä olen nainen, joka on seissyt maaliskuussa joen rannalla valmiina hukuttautumaan. Minä tosiaan olen sellainen nainen ja silloin minä olin 15. Ja minä olen pidellyt pilleripurkkia valmiina nielaisemaan pillereistä jokaisen ja ainoastaan vain, jotta kipu loppuisi. Kaikki tämä, jotta kipu loppuisi; elämän loppuminen siinä on sivuseikka.

Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö. Kirjoitan sen tähän: skitsoaffektiivinen häiriö. Se on aivojen toiminnan häiriötila ja aiheuttaa milloin masennusta, milloin maniaa, sitten joskus psykoosin oireita. Häiriö on luultavasti puhjennut vastikään, sillä en ole aiemmin tietääkseni ollut psykoottinen. Sitten on tietysti mahdollista, että olen aina ollut vähän kaksisuuntainen - kyse kaksisuuntaisuudessani on tyyppi kakkosesta, jossa mania ilmenee ärtyisyytenä - mutta minua on hoidettu koko ajan väärällä diagnoosilla, masennusdiagnoosilla. Vielä sairaalassa keväällä diagnoosini oli psykoottinen masennus, kunnes se vaihtui. Sain etuliitteeksi skitson, ystäväkseni häiriön. Minä olen kaikessa ristiriitaisuudessaan siitä helpottunut. Tällä kaikella on sittenkin nimi.

Minä selvisin yhdeksän vuoden kouluhelvetistä, jonka aikana minut potkittiin maanrakoon kuin kastemato. Minä, vaikka verbaalisesti notkeahko olenkin, en löydä sanoja kuvaamaan sitä, minkä läpi menin, vaikka kokemus on täysin inhimillinen. Jotenkin vain pääsin siitä ulos hengissä, vaikka meninkin 15-vuotiaana joen rantaan, ja nyt siitä on kymmenen vuotta. Kukaan ei kuitenkaan käy helvetin läpi ottamatta sieltä jotain mukaansa, ja minä poistuin sieltä mukanani niin syviä haavoja, etteivät ne kymmenessäkään vuodessa mene umpeen, vaan vielä edelleenkin minä liikun muiden elävien parissa varuillani, nöyristelevänä, itseäni anteeksi pyydellen. Minä kuulen heidän pilkkaavat äänet edelleen korvissani. Enkä minä enää koskaan luota toisiin ihmisiin, en koskaan, en edes omaan puolisooni.

Joskus mietin, miltä koko elämäni näyttäisi, jos olisin saanut kasvaa ilman väkivaltaa. Sillä ihmisistä suurin osa on sellaisia, jotka ovat kasvaneet ilman väkivaltaa.

Nyt minä elän sen kaiken kanssa. Elän myös sen tosiasian kanssa, että minä olen ollut koulukiusattu - sen tosiasian kanssa, että minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat olleet niin heikkoja, että heitä on voitu potkia maahan. Koulukiusatut ovat ihmisryhmä, jota yhdistävät sellaiset piirteet kuin heikkous. Kategoria on myös hävettävä, ja sana herättää minussa suuttumuksen tunteita. Puhuisin mieluummin kouluväkivallasta kuin koulukiusaamisesta ja väkivallan uhrista ennemmin kuin koulukiusatusta. Mutta minkäs teet - sana on sellainen, että sen kanssa on opittava elämään.

Sitten toisaalta toiset koulukiusaamisen uhrit näen uskomattoman voimakkaina, sillä he ovat kyenneet jatkamaan elämää kaikesta huolimatta. Itse asiassa suurin osa koulukiusatuista selviää hengissä, vaikka olisivat kokeneet väkivaltaa yhdeksän, jopa kahdentoista vuoden ajan. Kaikki eivät tietenkään selviä, ja minäkin olen seissyt joen rannassa maaliskuussa ymmärtämättä, miten koskaan jatkaa elämää. Mutta silti me olemme jotenkin selvinneet hengissä, useimmat vielä aika hyvinkin, terapian avulla ja jotkut jopa ilman. Se on vahvuutta. Sellainen ihminen ei ole heikkoa nähnytkään. Minä yritän päästä heidän joukkoonsa.

Minä olen tosiaan nainen, joka on ollut niin syvällä, että on melkein ollut kevättalvella joen pohjassa. Ja valmiina nielaisemaan purkin pillereitä vain, jotta kipu loppuisi. Minä olen tällaisten tosiasioiden nainen. Tämä on minun tarinani.


maanantai 2. heinäkuuta 2018

Toivo II



Ilman toivoa ei voi elää. Toivon ansiosta minäkin olen elossa. Toivo kannattelee minua.

Toivo siitä, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Toivo siitä, että kaikki muuttuu edes paremmaksi. Toivo siitä, että kaikki muuttuu.

Mikä muu minua saattoi kannatella hengissä pimeimpinä aikoina? Minä olin pienenpieni, heiveröinen, ja muu maailma minua vahvempi. Se murskasi minut. Mutta minulla oli toivoa, pieni kipinä, ihan pienenpieni, mutta se oli olemassa. Pimein paikka kaikista on se, jossa toivoa on vain kipinän verran, yhden pienen hetken. Mutta sielläkin sitä on, edes se vähä, sillä ilman sitä elämää ei enää olisi.

Minä olen seissyt joen rannalla maaliskuussa valmiina sukeltamaan syvyyteen. Mutta minä olen poistunut, jättänyt menemättä jäihin, koska minulla on vielä ollut toivoa. Ja minä olen pidellyt kädessäni pilleripurkkia ja ollut valmiina nielaisemaan pillereistä jok'ikisen.

Niinä aikoina kipu on ollut välittömintä, yksinäisyys syvintä ja epätoivo suurinta, mutta minä olen jäänyt henkiin ajatuksella: joskus se menee ohi; joskus aika on toinen; joskus minuun sattuu vähemmän. Ja se aika on tullut.

Nyt on jälleen käsillä syvä, synkkä aika, jona en näe enää kauas. On sumuisaa ja tyhjää, vain puuvilla peittona päälläni tuo jonkinlaista turvaa. Piilossa maailmalta minä teen toiveen toisesta ajasta ja toisesta paikasta, jona minä nousen täältä pintaan ja vedän syvään henkeen tätä maailma. Minä olen nähnyt unia ja tiedän, että elämä jossain on olemassa vielä minuakin varten. Se on jossain täällä; minun on vain etsittävä, löydettävä sen luo. 

Niin minä näinä päivinä teen toiveita jostain paremmasta, joka ei ole vielä täällä, mutta joka ehkä saapuu. Joka kerran aiemmin pimeässä haave paremmasta on saanut jaksamaan vielä hetken, vielä yhden päivän. Ja joka kerran kaikki se paha on mennyt ohi. Paniikkikohtaus on poistunut. Kipu onkin helpottunut. Olen sittenkin voinut syödä. Olen sittenkin jaksanut nousta. Olen sittenkin saattanut hengähtää ja sanoa: minä olen tässä, olemassa, elossa.

Niin ehkä tämäkin aika joskus poistuu ja minusta tulee kokonainen, ehjä, edes ehjempi, minä, tällaisena kuin olen ja ihan hyvänä niin.

Toivon vielä linnunlaulua, toivon päiviä ilman painoa. Olisi vielä auringonlaskuja ja auringonnousuja. Olisi vielä kukkia ja puita. Olisi askelia rannalla. Olisi vielä aava meri, aallot löisivät rantaan, vetäytyisivät sitten, ja elämä jatkaisi liikettään veden lailla.

Sitä minä toivon. Siitä minä haaveilen.

black and white -kuva