perjantai 27. heinäkuuta 2018

25

Täytin viime viikolla 25. Se on erikoinen, erityinen luku, neljännesosavuosisata. Minulle se on jonkinlainen aikuisuuden rajapyykki, sillä nyt olen päivä päivältä lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Olen loputtoman kiinnostunut tästä numerosta - 25. Kuin jokin odottaisi minua tällä uudella vuosisataneljänneksellä. Kuin jokin muuttuisi. Minä etenen yhä pitemmälle nuoreen aikuisuuteen ja aikuisuuteen. Ehkä minusta on tulossa valmis, valmis johonkin, valmis ottamaan jotain vastaan.

Minä synnyin yhtenä heinäkuuna. Sen jälkeen olen nähnyt 25 toista heinäkuuta, ja nyt olen tässä.

Joskus on vaikeaa ymmärtää, että minä tosiaan olen vielä tässä.

Mielen sairauksissa yksi pahimpia kestettäviä seikkoja on se, että tuntuu koko ajan, kuin elämä lipuisi ohi. Jokainen masentuneena sängyssä vietetty päivä on pois siitä "oikeasta elämästä", jota pitäisi viettää jossain tuolla keräten kokemuksia. Niin myös jokainen vuosi on kulunutta aikaa, jota ei koskaan enää saa takaisin. Minne vuodet menevät?

Minusta tuntuu, että menetin vuosia nuoruudestani masennukselle ja ahdistukselle. Teininä en voinut elää tavallista elämää ja kerätä kokemuksia, vaan jouduin tappelemaan uupuneen ja kärsivän mieleni kanssa ja olin asian kanssa aivan yksin. Varhaisessa aikuisuudessa ja opiskelija-aikoina en juuri paljonkaan esimerkiksi käynyt opiskelijabileissä, joista nyt olisi hauskoja ja hölmöjä muistoja valmistumisen jälkeiseen aikaan. En ehtinyt nauttia opiskeluajoista, kaikki meni niin nopeasti - tappelin saadakseni opinnot kasaan, olin väsynyt ja ahdistunut - ja sitten yhtäkkiä minä olin maisteri, kukkakimppu kädessä valmistujaiskuvassa. Jotenkin minä sain tutkinnon kasaan. Ja niitäkään vuosia en koskaan saa takaisin.

Syyllisyys, se kasvaa jokaisesta peiton alla vietetystä päivästä. Minä se vain hukkaan elämääni, ainutkertaista elämääni. Aivan eriltä tuntuisi, jos olisinkin flunssassa, silloinhan kuuluukin maata sängyssä. Masentuneena sitä lupaa ei niin helposti heltiä, ei ympäristöltä, yhteiskunnalta eikä varsinkaan itseltä. Ja sosiaalisessa mediassa sitä selaa kuvia toisten elämistä, siitä miten he harrastavat kalliokiipeilyä ja tekevät häämatkoja ja lapsia. Ja minä makaan masentuneena sängyssä, koska en muuhun pysty.

Äitini sai minut tämän ikäisenä kuin nyt olen. Siksi minulla on lievä ikäkriisi: tuntuu, että olisi aika alkaa tehdä lapsia, mutten vain mitenkään ole vielä valmis. Mieskään ei ole vielä valmis, vaikka on minua vanhempi, joten mitään ongelmaa ei oikeasti pitäisi olla, eivätkä munasarjanikaan näivety vielä kymmeneen vuoteen. Silti minusta tuntuu, että nyt olisi aika. Olen jo valmistunut ja minulla on vakituinen työ, josta kylläkin olen ollut nyt puoli vuotta sivussa.

Lapsentekoa hidastaa osaltani se, että syön paljon erilaisia lääkkeitä, joita ei sovi raskauden aikana käyttää. Sekin lisää paineita parantua. En ehkä koskaan pääse lääkkeistä, mutta ainakin vähän lääkitystä on purettava ennen mahdollista raskautta. Tällaista asiaakin mietin, vaikkei raskaus ehkä ole ajankohtainen vielä ainakaan viiteen vuoteen, koska en ole vielä valmis, tuskin vuodenkaan kuluttua, varmaan kahdenkaan, en ehkä edes kolmen. 

Nyt minä olen sitten tosiaan aikuinen, lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Takana on maisterin tutkinto, vuosi Intiassa vapaaehtoistyössä ja toinen Saksassa vaihto-oppilaana. Siinä on käsittämättömän paljon ihmiselle, joka on koko aikuisen elämänsä yrittänyt pärjätä elämässä oman rikkinäisen mielensä kanssa. On totta, että olen katsellut Intian valtamerta ja että olen juhlinut Berliinin yöelämässä. On myös totta, että olen rakastanut erilaisia miehiä ja kirjoittanut erinäisiä lopputöitä ja harrastanut tanssia. Siihen kiteytyy minun elämäni. Berliini, miehet, tanssi.

On myös yksi asia, josta olen ylpeä ja onnellinen: olen kirjoittanut kirjan, itse asiassa pian saan valmiiksi toisen. Kirjoittaminen on asia, jonka vuoksi elän; ja mitä enemmän sitä teen, sitä enemmän minusta tuntuu, ettei aikani tällä planeetalla mene hukkaan. 

Niin kauan kuin kirjoitan, minä pysyn jotenkuten tolpillani.

Entä mitä minä teen, kun vuosisataneljännes on kääntynyt? Ehkä minä teen lapsen. Ehkä väitöskirjan, ehkä kirjan. Ehkä teen uuden pitkän matkan, ehkä palaan Intiaan, ehkä muutan Saksaan. Ehkä ostan omakotitalon pikkukaupungista. En tiedä vielä, mutta kaikki nämä asiat voivat tapahtua, koska elämässä voi tapahtua mitä vain. 

Vielä jonain päivänä toivon eläväni niin täyttä elämää, että yhä useammista päivistä jäisi jotain muistamisen arvoista. 

25, ole minulle hyvä.



1 kommentti: