Tästä blogista ei tullut mitä piti. Tästä piti tulla selviytymistarina, minun pakomatkani pois mielen ja menneisyyden vankilasta, mutta tästä tulikin kirjoituskokoelma elämästäni näissä vankiloissa. En minä siitä ole erityisen pahoillani. Tietysti minä tahdoin selviytymistarinan. Tekin tahdoitte selviytymistarinan! Me kaikki tahdoimme! Mutta tämä ei ole selviytymistarina. Tämä on tositarina.
Ja ehkä selviytysmistarina kuitenkin, jotenkin, omalla tavallaan.
Minä olen nainen, joka on seissyt maaliskuussa joen rannalla valmiina hukuttautumaan. Minä tosiaan olen sellainen nainen ja silloin minä olin 15. Ja minä olen pidellyt pilleripurkkia valmiina nielaisemaan pillereistä jokaisen ja ainoastaan vain, jotta kipu loppuisi. Kaikki tämä, jotta kipu loppuisi; elämän loppuminen siinä on sivuseikka.
Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö. Kirjoitan sen tähän: skitsoaffektiivinen häiriö. Se on aivojen toiminnan häiriötila ja aiheuttaa milloin masennusta, milloin maniaa, sitten joskus psykoosin oireita. Häiriö on luultavasti puhjennut vastikään, sillä en ole aiemmin tietääkseni ollut psykoottinen. Sitten on tietysti mahdollista, että olen aina ollut vähän kaksisuuntainen - kyse kaksisuuntaisuudessani on tyyppi kakkosesta, jossa mania ilmenee ärtyisyytenä - mutta minua on hoidettu koko ajan väärällä diagnoosilla, masennusdiagnoosilla. Vielä sairaalassa keväällä diagnoosini oli psykoottinen masennus, kunnes se vaihtui. Sain etuliitteeksi skitson, ystäväkseni häiriön. Minä olen kaikessa ristiriitaisuudessaan siitä helpottunut. Tällä kaikella on sittenkin nimi.
Minä selvisin yhdeksän vuoden kouluhelvetistä, jonka aikana minut potkittiin maanrakoon kuin kastemato. Minä, vaikka verbaalisesti notkeahko olenkin, en löydä sanoja kuvaamaan sitä, minkä läpi menin, vaikka kokemus on täysin inhimillinen. Jotenkin vain pääsin siitä ulos hengissä, vaikka meninkin 15-vuotiaana joen rantaan, ja nyt siitä on kymmenen vuotta. Kukaan ei kuitenkaan käy helvetin läpi ottamatta sieltä jotain mukaansa, ja minä poistuin sieltä mukanani niin syviä haavoja, etteivät ne kymmenessäkään vuodessa mene umpeen, vaan vielä edelleenkin minä liikun muiden elävien parissa varuillani, nöyristelevänä, itseäni anteeksi pyydellen. Minä kuulen heidän pilkkaavat äänet edelleen korvissani. Enkä minä enää koskaan luota toisiin ihmisiin, en koskaan, en edes omaan puolisooni.
Joskus mietin, miltä koko elämäni näyttäisi, jos olisin saanut kasvaa ilman väkivaltaa. Sillä ihmisistä suurin osa on sellaisia, jotka ovat kasvaneet ilman väkivaltaa.
Nyt minä elän sen kaiken kanssa. Elän myös sen tosiasian kanssa, että minä olen ollut koulukiusattu - sen tosiasian kanssa, että minä kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat olleet niin heikkoja, että heitä on voitu potkia maahan. Koulukiusatut ovat ihmisryhmä, jota yhdistävät sellaiset piirteet kuin heikkous. Kategoria on myös hävettävä, ja sana herättää minussa suuttumuksen tunteita. Puhuisin mieluummin kouluväkivallasta kuin koulukiusaamisesta ja väkivallan uhrista ennemmin kuin koulukiusatusta. Mutta minkäs teet - sana on sellainen, että sen kanssa on opittava elämään.
Sitten toisaalta toiset koulukiusaamisen uhrit näen uskomattoman voimakkaina, sillä he ovat kyenneet jatkamaan elämää kaikesta huolimatta. Itse asiassa suurin osa koulukiusatuista selviää hengissä, vaikka olisivat kokeneet väkivaltaa yhdeksän, jopa kahdentoista vuoden ajan. Kaikki eivät tietenkään selviä, ja minäkin olen seissyt joen rannassa maaliskuussa ymmärtämättä, miten koskaan jatkaa elämää. Mutta silti me olemme jotenkin selvinneet hengissä, useimmat vielä aika hyvinkin, terapian avulla ja jotkut jopa ilman. Se on vahvuutta. Sellainen ihminen ei ole heikkoa nähnytkään. Minä yritän päästä heidän joukkoonsa.
Minä olen tosiaan nainen, joka on ollut niin syvällä, että on melkein ollut kevättalvella joen pohjassa. Ja valmiina nielaisemaan purkin pillereitä vain, jotta kipu loppuisi. Minä olen tällaisten tosiasioiden nainen. Tämä on minun tarinani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti