keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Bryssel & Pariisi

Sairauslomaa on vielä vähän Jäljellä, joten lähdin uudelleen. Olen matkalla, nyt Brysselissä, huomenna Pariisissa. Kummassakin kaupungissa tapahtui lyhyen ajan sisällä vakava terrori-isku. Olen miettinyt niitä koko matkan ajan.

Ensin lehden toimituksessa ammuttiin ihmisiä, kuolleita seitsemän. Sitten ihmisiä ammuttiin konsertissa Pariisissa, 130 kuollutta. Sitten Brysselissä räjähti lentokentällä ja metrossa, yli 30 kuollutta. Ja Nizzassa ajettiin ihmisten päälle rekalla, 80 kuollutta. Myöhemmin iskuja Yhdysvalloissa yökerhossa, Irakissa vilkkaalla torilla, Saksassa ostoskeskuksessa ja junassa ja joulumarkkinoilla, Ruotsissa kävelykadulla, Venäjällä metrossa, Espanjassa ja Suomessa peräkkäisinä päivinä. Ehkä unohdin jonkin maan ja jonkin tapauksen, kaikista en edes tiennyt. Näiden lisäksi iskuja, jotka eivät liity terrorismiin: Yhdysvaltojen hotelliammuskelu, kouluammuskeluja, me turrumme.

Kun Pariisin terrori-isku tapahtui, minä kärsin vielä unettomuudesta. Heräsin keskellä yötä ja avasin puhelimen. Instagram oli jo täynnä iskun symboleja, rauhanmerkiksi muodostuneita Eiffel-torneja. Loppuyöstä en saanut unta, seurasin vain uutisia ja vapisin. Kun Brysselin terrori-isku tapahtui, heräsin vasta aamulla. Muistan sen uutisaamun ja muistan useita vastaavia uutisaamuja, kun kurkussa on tuntunut pala ja kun kaikki on ollut epätodellista. Kun on ollut nieleskeltävää. Että tosiaan joku on ajanut väkijoukkoon suurella autolla, että lapsiakin on kuollut! Että joku pystyy siihen. Ottamaan elämän toiselta. Ottamaan elämän kymmeniltä ihmisiltä jonkin käsittämättömän uskomuksen ja katkeruuden vuoksi. Minä en voi ymmärtää sitä.

Minä pelkään terrorismia ja terroristeja. Todistin terrori-iskun kotikaupungissani ja olisin voinut joutua sen uhriksi, mutta jo sitä ennen minä olen pelännyt - sillä onhan niitä tapahtunut. Vuosia näin unia, joissa mies tulittaa nuoria, jotka juoksevat pakoon pitkin pikku saarta. Siitä saakka kun kouluampumiset tapahtuivat, minä olen katsellut pakoreittejä suljetuista tiloista. Miettinyt, kuinka nopeasti ehtisin elokuvateatterin tai luentosalin ovelle tai kuinka kiipeäisin ulos ikkunasta, jos tilaan tulisi ampuja. Kaduilla olen pelännyt ihmisiä, jotka juoksevat takaa tai pitävät kättä taskussa - siltä varalta, että he vetäisivät esiin veitsen. Turun terrori-iskun jälkeen aloin välttää kauppatoria, koska oli liian raskasta muistaa.

Tiedän olevani aika sekaisin. Olen kai ajatellut, että jos olen valppaana - suurin osa ihmisistä ei ole - minä ehtisin pelastua. Olen jatkuvassa hälytystilassa, kehoni on koko ajan sekaisin niin kuin mieleni.

Kaikesta huolimatta uskalsin matkustaa näihin kaupunkeihin. Ajattelin kai, että pelko on voitettava. Ajattelin kai, ettemme voi antaa terroristien voittaa. Vaikka usein tuntuu, että minun suhteeni he ovat jo voittaneet. Mutta silti minä olen kävellyt näinä päivinä Brysselin katuja ja katsellut ympärilleni ja ajatellut: kaikki on kerta kaikkiaan rauhallista. Kaikki on kerta kaikkiaan tavallisesti. Kaikesta huolimatta tavallisesti.

Nämä ihmiset tosiaan elävät näissä kaupungeissa. Ranskassa on edelleen poikkeustila vakavien terrori-iskujen jälkeen, ja silti siellä ihmiset elävät tavallista, arkista elämäänsä. Pelon kanssa. Kenties rutiininomaisen, totutun pelon kanssa. Mutta he elävät. Ja ehkä, kun jossain tapahtuu lievä isku, he ajattelevat: joko taas, no, taas. Ja jatkavat elämäänsä. Näissä paikoissa eletään, näihin paikkoihin matkustetaan, ja näissä paikoissa pelätään niin kuin minä pelkään.

Silti minä matkustin tänne ja näin Brysselin lentokentän ja metron, joissa pommit räjähtivät. Näin myös rynnäkkökiväärein varustetut miehet, jotka seisoivat lentokentällä vartiossa kuin taistelukentällä. Ehkä pelko näkyy myös Pariisissa, en tiedä. Ehkä siellä näkyy poliiseja kaduilla enemmän kuin muualla. En tiedä. Tai sitten kaikki on tavallisesti, elämä on jatkunut.

Nyt terrori-iskut ovat laantuneet tänä vuonna, mutta pelko on silti ilmassa. Ehkä minun kaltaisiani on useita, meidänlaisiamme, jotka katselevat ovia ja ikkunoita pakomielessä ja välttelevät tiettyjä paikkoja, joiden mielessä terrorismi on päivittäin. Ehken olekaan yksin.

Minä pelkään kuolemaa niin että pelko saa minut lamaantumaan. Ajattelen kuolemaa päivittäin, ja eniten pelkään kuolevani väkivaltaisesti, vaikka todennäköisyys on hyvin, hyvin pieni. Joskus taas ajattelen, että väliä on vain äärimmäisellä kivulla, kunhan se vain olisi nopeasti ohi, ja sen jälkeen ei olisi enää mitään. 

Iskut alkavat jo unohtua. Tulee uusia. Koskaan ei voi tietää. Mutta minä tiedän, etten koskaan unohda.











torstai 18. lokakuuta 2018

Mikset sinä puolusta itseäsi

Yhtäkkiä palasi muisto. Siinä minä olin 13. Sopersin kiusaajalleni: "Jättäkää mut rauhaan." Ja: "Onko sulla jotain omia ongelmia, kun vaan oot mun kimpussa?" Muistan, miten hän nauroi. Hän vain nauroi.

Nauraminen on helppoa, itkeminen vaikeampaa, ja vielä vaikeampaa on puhua totuutta niin kuin minä puhuin. Puhuin, vaikka ääni tärisi ja huuli väpätti. 

Muisto paiskautui minuun tänään, kun jouduin samankaltaiseen tilanteeseen; minun piti puolustaa itseäni. Minä yritin puolustautua. Minä yritin, edes vähän. Normaalisti en puolustaudu.

Luultavasti olin aivan kyllästynyt kaikkeen, ehkä uupunutkin, ja siksi sanat tulivat välinpitämättöminä. Ääni tärisi, mutta ainakin minä puhuin totuutta. Myöhemmin kaikki sanat katosivat, kun uupumus kalvoi minua.

Minulta on kysytty usein ja useilta tahoilta, miksen minä puolusta itseäni. Miksen minä sano solvaajalle, ettei tämä käy, että hän itse on idiootti enkä minä, että tuollainen käytös on väärin ja ilkeää? Olen kysynyt sitä itseltänikin. Mutta puolustautumisen sijaan olen vain jäänyt seisomaan paikalleni ja tuijottamaan eteeni, kenties silmät kyyneltyneinä, mutta se on vain saanut lisää vettä myllyyn: siihen sattuu oikeasti!

Siihen sattuu oikeasti.

Varmaankin sinä hetkenä, tuona päivänä 13-vuotiaana, kun yritin puolustaa itseäni, minä näytin vähän hölmöltä. Rikkonainen, vähän tyhmän näköinen, muiden silmissä vammainen tyttö rääkymässä, että jättäkää mut rauhaan, ja vielä siihen perään kysymässä, aivan tarpeettomasti vielä: onko teillä joitain omia ongelmia. Luultavasti tutisin, luultavasti ääneni tärisi. Aiemmin häpesin sitä, miten alennuin moiseen, mutta nyt ajattelen: hyvin tehty. Hyvin tehty, sinä nuori, pelokas, arka tyttö.

Niin monia kertoja olen antanut ihmisten kävellä itseni yli. Tuntemattomien, tuttujen, jopa ystävien. Minä vain jäädyn niissä tilanteissa. Vasta jälkeenpäin keksin, mitä sanoa. Nykyisin ennakoin jatkuvasti inhottavia kommentteja ja keksin koko ajan päässäni mahdollisia vastaiskuja, mikä on väsyttävää: bussissakin saatan koko ajan pohtia, kuka paikallaolijoista kenties haluaisi satuttaa minua. Sellainen saa minut uskomaan, että olen koko ajan vaarassa. Se puolestaan käy pään, sydämen, mahan ja suoliston päälle. Vaikka ei kai se ole mikään ihme - kun on vuosia ollut koulussa koko ajan vaarassa, alkaa kai uskoa olevansa vaarassa muuallakin. Ja se kenties johtaa paniikkikohtausten kehittymiseen: usko, ettei ole lainkaan turvassa.

Kenties kyvyttömyyteeni puolustautua vaikuttaa sekin, etten ole ajatellut itselläni olevan riittävästi arvoa, että muiden tarvitsisi kohdella minua kunnioittavasti. Tämä puolestaan on johtanut itsesyytöksiin: miten aina teen jotain niin väärin, että joudun tällaisen kohtelun alaiseksi. Lapsi, tuskin nuorikaan, ei osaa kyseenalaistaa vallitsevia olosuhteita - hän etsii syytä aina itsestään.

Silti lapselle sanotaan usein, että hänenkin on vain puolustettava itseään - aikuiset eivät hänen puolellaan ole. Ikään kuin lasten tai nuorten tulisi koko ajan olla puolustusasemissa! Millainen on sellainen maailma, jossa vain ne pärjäävät, joilla on kyvyt puolustaa itseään? Lapsilla ei ole sellaisia kykyjä, ei liiemmin nuorella, ei ainakaan kaikilla, ja nekö saavat jäädä, jotka eivät pysty iskemään takaisin, kun joku hyökkää heidän kimppuunsa.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut sanoa kaikenlaista. Miksi olet mulle noin ilkeä? Mitä pahaa mä oon sulle tehnyt? Mikset jätä minua rauhaan? En tiedä, olisiko kysymyksillä ollut tehoa, mutta ainakin olisin yrittänyt edes vähän. Luuta kurkkuun en osaa lyödä. En vain ole sellainen.

Minä en osannut puolustaa itseäni. Minä en osaapuolustaa itseäni. Siksi jään alakynteen, kun joku käy kimppuuni. Heikot hävitetään, ja minä olen yksi heistä.

Tänään minä yritin. Minua kutsuttiin skitsoksi. Kysyttiin: "Mikäs vitun skitso sä oot?" kun minä kerroin peloistani ja harha-ajatuksistani. Minä sanoin, ettei minulle noin saa puhua. Ääni tärisi taas, minun kiihtymykseni huomasi, mutta minä puhuin. Siitä voi alkaa.





tiistai 16. lokakuuta 2018

Rakkaus ja maailmanloppu eli kertomus eräästä ensirakkaudesta

Minä kerron teille nyt ensirakkaudestani. Hänen nimensä onJaakko. Ei tietenkään oikeasti, mutta olkoon nyt: Jaakko.

Jaakko ja minä tapasimme torilla. Minä ostin tomaatteja. Satoi, me jäimme katoksen alle, minulla oli ranteen ympärillä tomaattipussi ja yllä tomaatinvärinen takki. "Kamala ilma", minä sanoin, jostain syystä. "Niin", hän sanoi. "Aivan yhtäkkiä." Ja hän sanoi: "Sä olet aika punainen."

Niin me päädyimme kahvilaan, ja siitä alkoi ensirakkaus.

Minä olin 19. En ollut koskaan rakastellut, enkä koskaan edes suudellut. Olin vasta muuttanut yliopistokaupunkiin, silloin opiskelin vielä kääntäjäksi. Jaakko opiskeli tietojenkäsittelytieteitä toista vuotta ja oli aineensa tuutori, jopa myöhemmin mentori, ja tiesi kaiken biteistä ja muista, minä en ymmärrä niistä mitään. Minä välitin vain sanoista.

Minä rakastelin hänen kanssaan hänen pienessä yksiössään syyskuussa 2012. Se oli ensikertani, ja se oli sellainen kuin ensikerrasta toivoa saattaa, hellä, pehmeä, lämmin, turvallinen. Hän nauroi kanssani, piti minua sylissä, kosketteli, ja minä olin maailman onnellisin nainen. Seuraavana päivänä me menimme kirjamessuille. Oli aurinkoinen päivä ja hän piti minua kädestä. Torilla, kun sittemmin erkanimme, minä sanoin: "Kiitos kaikesta." Hän katsoi minua hölmistyneenä, mutta minä tarkoitin sitä. Kiitos kaikesta. Silloin en vielä itsekään tajunnut, mitä se merkitsi.

Ne olivat kaksi huumaavaa kuukautta. Vain kaksi, ja ne muuttivat kaiken, ne muuttivat minua, ne muuttivat minut. Vain kaksi kuukautta.

Sitten saapui se surkea syys.

Don't tell me that it's over. It's only just begun.

Niin, mitä tapahtui? Mitä tapahtui rakkaudelle, joka oli vasta alkamassa?

Niin. Niinä kauniina iltoina, joina hänen suunsa oli suutani vasten, hänen kätensä rintojeni peittona, hänen peniksensä sisälläni, minä toivoin vain, että olisin tullut hänestä kokonaiseksi. 

Te tiedätte, kuka minä olen. Te tiedätte taustani. Te tiedätte jo koulun käytävät, joilla kuka tahansa saattoi yhtäkkiä tönäistä tai sanoa: "Vitun läski", tai heittää minua jollain. Yhtäkkiä vain. Kyllä te teidätte. Ja kyllä te tiedätte, ettei siitä seuraa mitään hyvää - siitä seuraa pelkkää itsevihaa, omanarvontunteen täydellistä puuttumista, siitä seuraa pelkkää kipua. Ja niin minä makasin hänen sylissään, Jaakon sylissä, ja toivoin täyttyväni. Toivoin kivun lientymistä; toivoin, että hän saisi minut rakastamaan itseäni niin kuin minä rakastin häntä, ja kenties, kenties niin, kenties hän minua. 

Mielessäni minä anelin häntä rakastamaan minut ehjäksi. Se, miten hän kosketti minua, miten kauniisti hän minulle puhui, miten hän sanoi: Olet kaunis - se tuntui kaiken sen jälkeen hyvältä, uskomattoman hyvältä, ja minä jäin kaipaamaan kaikkea sitä uudelleen. Minulla, vaikka verbaalisesti notkea olenkin, ei ole sanoja kuvaamaan, miten hyvältä sellaiset sanat tuntuivat sen jälkeen, kun on ensin rikkoutunut aivan pieniksi mureniksi.

Niin, eräänä lokakuun iltana hän todella sanoi: Olet kaunis. Ja minä olin kuullut niin monesti, että olen ruma. Kuinka hän näki minut niin? Eikö hän nähnyt minua? Kuvitteliko hän? Hän sanoi: Olet kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Kauniskauniskaunis.

Minut on revitty riekaleiksi. Parsi minusat ehkä. Niin minä rukoilin, enkä vielä tiennyt, ettei sitä voi tehdä kukaan muu kuin minä.

Hyväksy minut, anna minulle arvo, joka minusta puuttuu.

Kun hän sitten lähti, kaikki ympärillä sortui kivivyöryn lailla. Sillä, miten hän lähti, ei oikeastaan ole nyt väliä, vaikka kenties sekin satutti. Taas minut hylättiin, niin kuin minut hylättiin koulun pihalle ala-asteella tammikuussa 2002, tai niin kuin minut hylättiin yläasteella, koska koulukiusatun kanssa kaveeraaminen on vaarallista. Minut hylättiin taas, ja jokin minussa murtui. Minä olin jälleen yksin, niin yksin, yhdessäkin, yksin.

Ja minä olin yhtäkkiä taas se pieni tyttö koulun pihalla tammikuussa 2002. Aivan avuton, vaikka kymmenen vuotta vanhempi. Täysin avuton.

Vasta nyt minä ymmärrän sanonnan: "Jos et rakasta itseäsi, et voi rakastaa toista." Se on kirvelevä sanonta, jota vastaan olen taistellut, mutta on se sittenkin totta. Se ei tietenkään tarkoita, ettet rakastaisi. Se tarkoittaa vain, ettet pysty olemaan rakkaussuhteessa, jos odotat toisen rakastavan sinua niin, että alat rakastaa itseäsi; että korjaudut. Sillä niin se ei mene. Sinua ei korjaa kukaan toinen, jos et ole valmis korjaamaan itseäsi. Eikä toisen rakkaus koskaan riitä korvaamaan sitä rakkausvajetta, joka sinulla on itsessäsi.

Sinun on itse rakastettava itsesi ehjäksi. Se on vaikeaa, se ei tapahdu hetkessä, se ei tapahdu vuosissa, mutta kyllä se tapahtuu. Se tapahtuu vielä.


sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Uupumus

Yläasteen jälkeen aloitin lukion, ja masennus helpotti. Se pysyi poissa puolisentoista vuotta, mutta palasi kevättalvella 2011, kun kävin lukion toista vuotta.

Tosiasiassa kai uuvuin. Olen aina ollut hyvin tunnollinen ja kunnollinen ja perfektionisti, ja minulle oli tärkeää saada useista aineista vähintään yhdeksikkö, ja usein sekään ei riittänyt. Tein päivittäin läksyjä, etenkin kieliaineita, useita tunteja, sillä tiesin haluavani lukemaan kieliä yliopistoon sitten kun joskus saisin päähäni valkolakin. Lakista en kuitenkaan aktiivisesti haaveillut, haaveilin vain laudatureista, joita oli saatava, piste. 

Siksi väsyin. Pieni ihminen väsyy raskaan työtaakan alla ennen pitkää, niin käy vääjäämättä.

Muistan sen kevättalven, hankikanto, raskas lisääntyvä valo. Minä nukuin koulun jälkeen useita tunteja. Saatoin nukkua jopa neljä tuntia, kolme ei ollut poikkeuksellista. Menin suoraan koulusta tultuani lakanoiden väliin ja panin aivot off-asentoon, koska en jaksanut pitää niitä päällä. Minun oli vaikeaa herätä päiväunilta enää kunnolla. Pää tuntui liian raskaalta. Ja läskyt odottivat.

En jaksanut enää opiskella. Sain pelkkiä ysejä, jopa kaseja, ja inhosin itseäni. Pidin itseäni laiskana, mutta minä olin uupunut - ja ehkä, ehkä jopa masentunut.

Yläasteella minulle oli tehty selväksi, ettei teini-ikäisillä ole mielenterveysongelmia. Siksi en tullut harkinneeksi terveydenhoitajaa, saati koululääkäriä, vaikka aihetta olisi ollut. Mitä he olisivat minulle määränneet, sitä en tiedä - ehkä selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä, ehkä sairauslomaa, parhaassa joskin epätodennäköisessä tilanteessa psykologikäyntejä. En kuitenkaan usko, että kukaan terveydenhoitaja tai lääkäri olisi nähnyt minun kiltin ja pärjäävän tytönkuoreni alle. Numerot kunnossa, kaikki kunnossa, mutta ei kukaan olisi käsittänyt: minä hukkasin tasoni. Ja ennen kaikkea: minä hukkasin itseni. Minä hukkasin itseni sinne paineiden ja koulukirjojen alle.

Sain äidinkielestä ysin ja itkin koulun vessassa. Olin hajalla.

Epäilemättä minua järsivät myös yläasteenaikaiset väkivallankokemukset, joiden käsittelyyn olisin tarvinnut tukea. Tätä tukea en osannut itse kuitenkaan hakea tai pyytää. En tiennyt, keneltä pyytää, mistä hakea, enkä kai nähnyt itseäni sen arvoisenakaan, että olisin tätä apua voinut saada. Ennen kaikkea en tajunnut, että jokin on pielessä - ajattelin vain olevani laiska, kun en pystynyt enää samoihin suorituksiin. Oli helpompi vain kaivautua peiton alle.

Joka paikkaa kolotti, pääni särki usein, minua janotti, ja öisin heräilin enkä saanut enää unta. Siksi ehkä olin päivisin niin unen tarpeessa. Kaverisuhteet kärsivät, koska olin yhtenään väsynyt ja ärtynyt. Koulun viimeinen tunti meni aina koomassa, ajattelin vain sitä, miten pian pääsisin taas sänkyyn. Myös viikonloput menivät unen parissa. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt tekemään mitään, edes mitään kivaa.

Nykyisin tietenkin ajattelen, että vähempikin olisi riittänyt. Paineet vaan olivat liian kovat, piti kai todistella muille ja itselle jotain omasta osaamisesta. Terapeuttini mielestä pyrin koulussa niin hyvään suoritukseen siksi, että olisin voinut kokea olevani hyvä edes jossain - kun muut koko ajan lyttäsivät alaspäin kaikessa. Numerot olivat keino todistaa, että pystyin johonkin. Ja kun en pystynyt enää täydellisyyteen, syytin siitä itseäni, vaikka ehkä, kenties, mahdollisesti, syyt olivatkin toisaalla, liian vaativassa koulujärjestelmässä, päälle vyöryvissä kirjoituksissa, paineissa.

En muista, miten selvisin lukiovuoden raskaudesta, koska kesälomaa minulla ei ollut: lähdin vaihtoon Saksaan siksi kesäksi, ja me kävimme siellä myös kesäkuun koulua. Abivuosi taas meni yllättävänkin kevyissä merkeissä kenties siksi, että olin tehnyt aiempina vuosina niin paljon töitä; minun ei tarvinnut aloittaa lukemista aivan nollasta, vaan saatoin vain kerrata. Kirjoitusten jälkeen ehdin levätä. Työn hedelmät palkittiin, kun pääsin opiskelemaan saksaa Turun yliopistoon, niin kuin olin toivonutkin. Myöhemmin tosin vaihdoin pääaineekseni suomen.

Lukiossa selvisin ilman sairauslomaa. Myöhemmin opetusharjoittelussa jouduin hakemaan sairauslomaa kahdesti, koska voimat yksinkertaisesti loppuivat. Jossain kohtaa ne nimittäin todella loppuvat, eivätkä serotoniinin ja noradrenaliinin takaisinoton estäjätkään auttaneet siihen. Minä vain nukuin. En muista niistä viikoista paljonkaan.

Yleensä tunnustan uupumuksen vasta, kun tulee se piste, ettei enää jaksa. Lukiossakaan en tunnistanut uupumustani, vaikka olin rättiväsynyt. Uupumus on täytynyt vain katkaista kunnon tauolla kaikesta pakollisesta, niin että keho ja mieli ehtivät palautua taakasta. Parempi tietysti olisi, jos tajuaisi olla ajamatta itseään piippuun - mutta 17-vuotias Aoda ei sitä ymmärtänyt, ja 25-vuotiaallakin on vielä opittavaa. 









lauantai 6. lokakuuta 2018

Kiitos

Tänään minä kävelin syksyisessä kaupungissa ja hymyilin. Yhtäkkiä oli tullut syksy, asvaltilla oli kirkkaanoransseja lehtiä ja aurinko paistoi kultaiseksi muuttuneiden vaahteroiden läpi. Olin matkustanut vanhempieni luo maaseudulle edellisenä päivänä. Sisämaassa oli syksyisempää kuin rannikolla. Minä rakastan lokakuuta.

Pieniä muutoksia on paras huomata. Sitä, miten hymyilee kävellessään, itsekseen. Sitä, miten jaksaa ripustaa pyykit heti, kun kone on käynyt. Miten jaksaa laittaa ruokaa. Syödä ruokaa. Keittää kahvit.

Tätä minä ajattelin tänään, kun ripustin pyykkejä. Kävin heti hommiin, enkä ollut alun perin taistellut itseni kanssa, että saisin pyykit ylipäätään koneeseen. Ei ole sanottua, että se kävisi niin helposti. Voin myöntää myös, että olen syönyt toisinaan kaupan valmiskeittoja ja kaurapuuroa päivästä toiseen, koska ruuanlaitto on ollut ylivoimaista. Olettaen tietysti, että olen syönyt. Mitä en aina ole.

Mutta tänään. Minä ripustin pyykit. Minä tein ruokaa. Minä hymyilin, kun kävelin. Minä hymyilin.

Eilen kävin kirjamessuilla ja löysin monta Margaret Atwoodin romaania, sellaisia, joita ei enää saa kirjakaupoista. Ne tekivät minut valtavan iloiseksi. Kirjojen tutkailu, penkominen, kosketteleminen tekee minulle hyvää. Muistin taas yhden syyn, miksi elän. Kirjallisuuden takia. Eikä kirjallisuus mene pois. Se on tosiasia. Kaiken muun saatan menettää, mutta kirjallisuus ei minua hylkää.

Vanhempien luona on hyvä olla, vaikka olen täällä, sisämaassa, missä minut kerran melkein tuhottiin. Silti koen olevani turvassa, muiden suojelevien käsien alla. Minulla oli äidille tuliainen kirjamessuilta, Tove Janssonin Näkymätön lapsi. Minäkin olin ennen näkymätön lapsi, mutta nyt minä olen tullut näkyväksi. Lapsi minä olen edelleen, äidilleni, äitini lapsi.

Kävin pitkällä metsälenkillä ja sen jälkeen saunassa, sitten käperryin sänkyyn lukemaan löytämääni Atwoodia. Aamulla istuin äidin kanssa pitkään olohuoneessa juomassa pannullisen kahvia ja juttelemassa niin intensiivisesti, että unohdin ajan kulun. Ja miksi ajan kulua olisi tarvinnutkaan muistaa: olihan lauantai, palkinto työviikon jälkeen, ja kello oli vähän, ja entä sitten jos olisi ollut paljonkin. Illalla katsoimme jalkapalloa ja joimme viiniä, minulla oli hyvä olla siinä.

Kiitos lääkärit, kiitos terapeutti, kiitos länsimainen lääketiede, kiitos lääkkeet. Kiitos vanhemmat, kiitos koti, kiitos päivät. Kiitos kirjat, kiitos auringonpaiste, kiitos syksy.

Kiitos maailma, kiitos elämä, kiitos.