Rakkaus ja maailmanloppu eli kertomus eräästä ensirakkaudesta

Minä kerron teille nyt ensirakkaudestani. Hänen nimensä onJaakko. Ei tietenkään oikeasti, mutta olkoon nyt: Jaakko.

Jaakko ja minä tapasimme torilla. Minä ostin tomaatteja. Satoi, me jäimme katoksen alle, minulla oli ranteen ympärillä tomaattipussi ja yllä tomaatinvärinen takki. "Kamala ilma", minä sanoin, jostain syystä. "Niin", hän sanoi. "Aivan yhtäkkiä." Ja hän sanoi: "Sä olet aika punainen."

Niin me päädyimme kahvilaan, ja siitä alkoi ensirakkaus.

Minä olin 19. En ollut koskaan rakastellut, enkä koskaan edes suudellut. Olin vasta muuttanut yliopistokaupunkiin, silloin opiskelin vielä kääntäjäksi. Jaakko opiskeli tietojenkäsittelytieteitä toista vuotta ja oli aineensa tuutori, jopa myöhemmin mentori, ja tiesi kaiken biteistä ja muista, minä en ymmärrä niistä mitään. Minä välitin vain sanoista.

Minä rakastelin hänen kanssaan hänen pienessä yksiössään syyskuussa 2012. Se oli ensikertani, ja se oli sellainen kuin ensikerrasta toivoa saattaa, hellä, pehmeä, lämmin, turvallinen. Hän nauroi kanssani, piti minua sylissä, kosketteli, ja minä olin maailman onnellisin nainen. Seuraavana päivänä me menimme kirjamessuille. Oli aurinkoinen päivä ja hän piti minua kädestä. Torilla, kun sittemmin erkanimme, minä sanoin: "Kiitos kaikesta." Hän katsoi minua hölmistyneenä, mutta minä tarkoitin sitä. Kiitos kaikesta. Silloin en vielä itsekään tajunnut, mitä se merkitsi.

Ne olivat kaksi huumaavaa kuukautta. Vain kaksi, ja ne muuttivat kaiken, ne muuttivat minua, ne muuttivat minut. Vain kaksi kuukautta.

Sitten saapui se surkea syys.

Don't tell me that it's over. It's only just begun.

Niin, mitä tapahtui? Mitä tapahtui rakkaudelle, joka oli vasta alkamassa?

Niin. Niinä kauniina iltoina, joina hänen suunsa oli suutani vasten, hänen kätensä rintojeni peittona, hänen peniksensä sisälläni, minä toivoin vain, että olisin tullut hänestä kokonaiseksi. 

Te tiedätte, kuka minä olen. Te tiedätte taustani. Te tiedätte jo koulun käytävät, joilla kuka tahansa saattoi yhtäkkiä tönäistä tai sanoa: "Vitun läski", tai heittää minua jollain. Yhtäkkiä vain. Kyllä te teidätte. Ja kyllä te tiedätte, ettei siitä seuraa mitään hyvää - siitä seuraa pelkkää itsevihaa, omanarvontunteen täydellistä puuttumista, siitä seuraa pelkkää kipua. Ja niin minä makasin hänen sylissään, Jaakon sylissä, ja toivoin täyttyväni. Toivoin kivun lientymistä; toivoin, että hän saisi minut rakastamaan itseäni niin kuin minä rakastin häntä, ja kenties, kenties niin, kenties hän minua. 

Mielessäni minä anelin häntä rakastamaan minut ehjäksi. Se, miten hän kosketti minua, miten kauniisti hän minulle puhui, miten hän sanoi: Olet kaunis - se tuntui kaiken sen jälkeen hyvältä, uskomattoman hyvältä, ja minä jäin kaipaamaan kaikkea sitä uudelleen. Minulla, vaikka verbaalisesti notkea olenkin, ei ole sanoja kuvaamaan, miten hyvältä sellaiset sanat tuntuivat sen jälkeen, kun on ensin rikkoutunut aivan pieniksi mureniksi.

Niin, eräänä lokakuun iltana hän todella sanoi: Olet kaunis. Ja minä olin kuullut niin monesti, että olen ruma. Kuinka hän näki minut niin? Eikö hän nähnyt minua? Kuvitteliko hän? Hän sanoi: Olet kaunis. Kaunis, kaunis, kaunis. Kauniskauniskaunis.

Minut on revitty riekaleiksi. Parsi minusat ehkä. Niin minä rukoilin, enkä vielä tiennyt, ettei sitä voi tehdä kukaan muu kuin minä.

Hyväksy minut, anna minulle arvo, joka minusta puuttuu.

Kun hän sitten lähti, kaikki ympärillä sortui kivivyöryn lailla. Sillä, miten hän lähti, ei oikeastaan ole nyt väliä, vaikka kenties sekin satutti. Taas minut hylättiin, niin kuin minut hylättiin koulun pihalle ala-asteella tammikuussa 2002, tai niin kuin minut hylättiin yläasteella, koska koulukiusatun kanssa kaveeraaminen on vaarallista. Minut hylättiin taas, ja jokin minussa murtui. Minä olin jälleen yksin, niin yksin, yhdessäkin, yksin.

Ja minä olin yhtäkkiä taas se pieni tyttö koulun pihalla tammikuussa 2002. Aivan avuton, vaikka kymmenen vuotta vanhempi. Täysin avuton.

Vasta nyt minä ymmärrän sanonnan: "Jos et rakasta itseäsi, et voi rakastaa toista." Se on kirvelevä sanonta, jota vastaan olen taistellut, mutta on se sittenkin totta. Se ei tietenkään tarkoita, ettet rakastaisi. Se tarkoittaa vain, ettet pysty olemaan rakkaussuhteessa, jos odotat toisen rakastavan sinua niin, että alat rakastaa itseäsi; että korjaudut. Sillä niin se ei mene. Sinua ei korjaa kukaan toinen, jos et ole valmis korjaamaan itseäsi. Eikä toisen rakkaus koskaan riitä korvaamaan sitä rakkausvajetta, joka sinulla on itsessäsi.

Sinun on itse rakastettava itsesi ehjäksi. Se on vaikeaa, se ei tapahdu hetkessä, se ei tapahdu vuosissa, mutta kyllä se tapahtuu. Se tapahtuu vielä.