lauantai 27. tammikuuta 2018

Raiskaus

En tiennyt vielä ennen viime vuotta, että minut on raiskattu.

Ja sitä ennenkin oli vuosia, joina en tiennyt, että minulle oli tosiaan tehty ruumiini yksityisyyttä rikkova teko. Se ei tuntunut muista teoista erilliseltä. Minä olin silloin seitsemäntoista enkä ollut vielä oppinut ajatusta, että ruumiini voisi kuulua minulle. En tiedä, olenko sisäistänyt sitä ajatusta vieläkään tai sisäistänkö ikinä, mutta tänä päivänä jo tiedän, että sellainenkin ajatus on olemassa.

Joka kerta, kun seksuaalisen väkivallan uhrien traumojen työstämiseen kouluttautunut terapeutti käytti tapahtuneesta nimitystä raiskaus, minun selkääni pitkin kulki kylmiä väreitä. Sana on vahva jo itsessään, käytti sitä mistä vain rikkomuksesta. Mutta minusta terapeutti liioitteli. Ei kai mistä tahansa pikku rikkomuksesta voisi käyttää sellaista sanaa.

Tunkeutuminen sukuelimeen tai peräaukkoon peniksellä, sormella tai välineellä on raiskaus, hän sanoi, samoin tunkeutuminen sukuelimellä suuhun.

Olin humalassa kun se tapahtui, ja muistan miten ajattelin: onneksi se käytti vain sormeaan eikä raiskannut, kun mies oli liikuttanut kahta sormeaan sisälläni kuin yhdyntää elehtien. Se teki kipeää ja minä mietin, että tätäkö on seksi.

Olin seitsemäntoista, oli vappu ja minä olin humalassa. Pelkäsin mennä kotiin. 

Pitikö hän minua haluttavana? ajattelin aamulla. Näkikö hän minut kauniina? Näkikö hän minut naisena?

Sinä vappuna maassa oli lunta. Minä olin seitsemäntoista.

En olisi mitenkään voinut tietää, että teko oli raiskaus. Siihen on lukuisia syitä, eikä vähäisimpänä se, että olin humalassa enkä puolustautunut, makasin lattialla ja horjuin, kun yritin nousta. Mutta koko kuvassa sekin on sivuseikka, sillä Suomen laki ei pidä humalatilaa lieventävänä asiahaarana - enää. Koko fyysinen koskemattomuus oli silloin vielä utopiaa. 

Saatoin ihan tavallisena päivänä kävellä koulun käytävällä mennäkseni pisteestä a pisteeseen b, luokasta toiseen, luokasta ruokalaan tai ruokalasta ylös, ja silloin kuka vaan saattoi rikkoa koskemattomuuttani vastaan ja pahoinpidellä kaatamalla kumoon, tönäisemällä päin seinää, heittämällä jollakin esineellä, yksinkertaisesti ehkä lyömällä, läimäyttämällä. Ei mene kauan, että oppii varovaiseksi ja liikkuu sitten pisteestä a pisteeseen b alituinen pelko rintalastan alla.

Kauan ei mene siinäkään, kun oppii, ettei siinä ole mitään eriskummallista, että joutuu pahoinpidellyksi keskellä arkeaan aivan tavallisella kävelyllä kenties lounaalta välitunnille. Toisin sanoen termi fyysinen koskemattomuus alkaa tuntua etäiseltä, jos sellaista osaisi ajatella, se tuntuisi erityiseltä oikeudelta.

Tilanteesta oli näkemys myös psykoterapeutillani, jonka sohvalla istuin kolme ja puoli vuotta. Hän oli psykodynaamista suuntausta edustaakseen hyvin ratkaisukeskeinen, ja kysyikin, miksen huutanut tilanteessa apua - muista ihmisiä oli vain oven toisella puolella. Siihen kysymykseen minulla ei ollut vastausta, ja terävällä kysymyksellään terapeutti saikin minut hiljenemään. Niin, mitä jos olisin voinut huutaa apua?

Tuollaisessa tilanteessa on myös oikein ja vain oikein tehdä fyysistä vastarintaa, terapeutti sanoi. Me pohdimme elämääni jatkumona, syy-seuraus-suhteiden vyyhtenä, ja kyllä minä ilman terapeutin säännöllistä osoittelua näin itse oman elämäni jatkumon: epäonnistumisesta epäonnistumiseen, nöyryytyksestä nöyryytykseen, enkä tee elettäkään pelastaakseni itseäni. Minä annoin aina muiden työntää itseni alas portaita, ja vältin huutamasta edes pelosta ja kivusta, koska se olisi tehnyt vajoamisesta vielä nöyryyttävämpää ja seuraajille hauskempaa. Ehkä humalainen seitsemäntoistavuotiaan pääni ullakon matolla miettikin, pitäisikö nyt pitää ääntä - seksiinhän kuuluu voihke, huohotus, nyt tuntuu hyvältä? Muistaakseni minua sattui, koska en ollut yhtään märkä - mutta fyysinen kipu on sivuseikka silloinkin, kun joku työntää alas portaita tai potkaisee selkään.

Näetkö jatkumon? terapeutti kysyi. Ja minä näin.

Vuodesta toiseen ihmiset nöyryyttävät minua tavalla tai toisella, he käyvät sanoin minun kimppuuni, ahdistavat minut nurkkaan ja syyttelevät, mustamaalaavat, he pahoinpitelevät käsin ja jaloin ja välinein ja he vielä käyttävät minun kehoani omien seksuaalisten mielitekojensa tyydyttämiseen. Ja mitä teen minä? Minä uhriudun, minä seison paikallani, tai minä makaan ja kiemurran kuin kastemato, kun mies työntää kahta sormeaan sisään minun seitsemäntoistavuotiaaseen neitsytvittuuni. Siinä minä makaan, minä en potki, minä en huuda, minä en edes sano ei - minä annan hänen tehdä niin.

Minä annan ihmisten aina tehdä minulle niin. 

Eihän kukaan viitsi kovin pitkään lyödä ihmistä, joka lyö takaisin! Ja minä en lyö takaisin. Se on minun taakkani.

Ja niin me pohdimme minun syyllisyyttäni tapahtuneeseen. Me pohdimme, miten olisi voinut tehdä toisin. Me pohdimme, miten olisin voinut estää kaiken tai hoitaa jälkitilanteen paremmin. Huutaa apua? Taistella vastaan? Lyödä? Soittaa poliisit? Soittaa kaverille? Mennä terveyskeskukseen? Tehdä rikosilmoituksen aikaisemmin?

Mutta aamulla minä vain mietin: olenko minä nyt kerrankin ollut jonkun miehen halun arvoinen.

Ja seuraavina päivinä: olinko niin vastenmielinen, ettei hän halunnutkaan työntyä minuun, edes raiskata minua?

Ja vasta vuosia myöhemmin: annoinko minä hänelle luvan? Halusinko minä - vai pelkäsinkö minä? Minä pelkäsin. 

Kaljalta ja halvalta partavedeltä haisevan miehen kaksi sormea yhdessä tunkeutuivat minun pilluuni, kun minä makasin pikku hameessani pikkuisen liian kovassa humalassa ullakon matolla, kiermusin kuin kastemato ja pidin jonkinlaista ääntä. Ja ehkä minä tosiaan ajattelin: tässä minä olen, minä saan seksiä, joku haluaa minua! Ja niin minä ajattelin, koska päässäni ne miehet huusivat: sinua ei kukaan voi haluta, sinä olet vastenmielisin olento jota maa päällään kantaa, ja minä ajattelin: ei minua voi pitää naisena, ja he sanoivat: pitäisi maksaa jotta panisin sua.

Matolla ajattelin: ehkä ehkä ehkä minua voikin haluta.

Kaljalta ja partavedeltä haiseva mies, musta paita ja sänkeä, en osaa sanoa muuta. Missä hän on ja mitä hän tekee? Onko hän onnellinen? Raiskaako hän muitakin? Hänelle se oli pieni, hauska hetki. Minä muistan sen edelleen, kun joku työntää kaksi sormea vaginaani. Joku, jonka sinne haluan. 

Ensimmäiselle miehelle minun piti selittää, miten olen vieläkin neitsyt, koska en uskalla päästää ketään lähelle. Silloin olin 19. Hän hymyili ja silitti tukkaa, ja yritin totutella hänen sormiinsa vaginassani asiana, joka on hyvä ja hyväntahtoinen asia ja jonka tulisi tuntua hyvältä.

Sitten, noin vuosi sitten, seksuaaliväkivallan uhrien hoitoon erikoistunut terapeutti sanoi: Väkisin tunkeutuminen toisen ihmisen sukupuolielimeen tai peräaukkoon sormella, peniksellä tai esineellä on raiskaus, samoin tunkeutuminen sukupuolielimellä suuhun. Raiskaus se on sormiraiskauskin! Psykoterapeuttini ei koskaan puhunut ylipäätään raiskauksesta vaan hyväksikäytöstä. Tosin niin puhuin minäkin. Kolme ja puoli vuotta istuin hänen sohvallaan, kulutin YTHS:n ja Kelan psykoterapiarahoituksen omien vikojeni perkaamiseen. Terapiassa tajusin, että kaikki tämä kurjuus on oikeastaan omaa syytäni, enkä alkanut ajatella toisin ennen kuin Kriisikeskuksen terapiassa siinä vaiheessa, kun Kelan terapiatuki oli jo käytetty.

Mikset mennyt pois siitä tilanteesta? terapeuttini kysyi. Hän kysyi monesti. Minulla ei ollut vastausta.

Se mies teki väärin, sanoi Kriisikeskuksen terapeutti. Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle niin.

Useina päivinä edelleen, ja nykyään vielä enemmän, sulkeudun omaan itseeni panssarin sisään, kun joku haluaa väkisin koskettaa. Myös sanoilla voi raiskata, eikä minusta ole tähän päivään mennessä tullut niin teflonista, että voisin torjua sanat, jotka tunkeutuvat ei vain vaatteiden vaan ihon alle. 

Minun psykoterapiassani me pohdimme, miten voisin estää sitä kaikkea tapahtumasta uudelleen - sillä se kaikki tapahtuu uudelleen niin kauan kuin minä olen paikoillani, hiljaa, vastalausettakaan sanomatta. Minun pitää olla koko ajan varuillani raiskauksen varalta, sillä se saattaa tapahtua uudestaan, ja se tapahtuu uudestaan, koska minä en puolustaudu vaan uhriudun.

Niin me kolme ja puoli vuotta perkaamme virheitäni ja mietimme, miten voisin puolustautua. Ja ehkä, kun joku sitten haluaa käyttää minua omaksi huvikseen, minä opinkin lyömään, sanoilla tai nyrkillä, tai ehkä veitsellä. Ehkä minä viimein opin väkivaltaiseksi.

Mutta oppisinko minä jonain päivänä ajattelemaan, että saan itse päättää, mitä minun keholleni tehdään?



tiistai 23. tammikuuta 2018

Saatana

Minua helpottaa ajatella päässäni riehuva myrsky minusta erillisenä vieraana. Ensin sanoin niitä ajatuksia kummituksiksi; mutta kun kummitukset tunkeutuivat ajatuksista tosielämään, aloin ajatella, että ehkä riivaaja on itse Saatana.

Niin, Saatana teki kodin päähäni. Yhtään keveämpi ilmaisu ei ole riittävä, vaikken selväjärkisenä muistakaan, miten kammottavaa on, kun Saatana on kylässä.

Minä yritin kuvailla sitä ulkopuolisille ymmärrettävästi mutta ei liian ahdistavasti. Käskin heidän ajatella tilannetta, jossa silmissä näkyy asioita, joita ei ole olemassa, miten asiat näkyvät kahtena ja miten silmiin tunkee liikettä, joka ei ole todellista, ja se on pelottavaa, voi miten pelottavaa se on; sen kaikki ymmärtävät. Ja samalla ahdistaa kovasti, ja pelottaa niin, ja olen yksin kotona ja pelkään, että seinät kaatuvat päälle. Ehkä he ymmärtävät. Ja jos eivät, niin ei se muuta mitään miksikään.

Onneksi en kuule ääniä, koska jos kuulisin, he alkaisivat viimeistään ajatella minua sekopäänä, pelottavana, ja jopa vaarallisena. Vaarallinen olen vain itselleni. 

Ja jotenkin näinhän se menee:

Pää on täynnä epätosia ajatuksia, asiat näkyvät kahtena, tuntuu kuin joku seuraisi, ahdistaa, pelottaa ja tuntuu kuin seinät kaatuisivat päälle.

Seinät kaatuvat! Seinät kaatuvat minun päälleni!

Tuntuu kuin joku haluaisi satuttaa. Tappaa.

Kuolema ja Saatana, ne eivät ole toisistaan kaukana. Ehkä Saatana haluaa uhrata minut Kuolemalle? Astumaan vahingossa ratikan alle?

Miehellä on toinen miehellä on toinen miehellä on toinen miehellä on toinen miehel sinulla on syöpä sinulla on syöpä sinulla on syöpä sinulla on syöpä sinä kuolet sinä kuolet sinä kuolet sinä kuolet sienä kuolet sinä kuolet sinä kuolet sinä kuolet sinäkuolet

Saatana tahtoo pahaa, Saatana tekee pahaa ja Saatana saa minut tekemään pahaa. Saatana kaataa seinät päälleni. Saatana vie minulta kaiken hyvän, ellen nyt iske veistä käteni läpi.

Viimeksi Saatana varsinaisena itsenään vieraili keskiviikkona. Se yleensä ilmoittaa tulostaan etukäteen paniikkikohtauksin ja epäilyin, tekee minusta epäluuloisen kaikkia ja kaikkea kohtaan. Kehon lämpötila alkaa nousta, sillä jatkuva pelko ja epäilys on kuluttavaa. Pidettyään minua tarpeeksi kauan otteessaan Saatana saapuu kuin saapuukin, ja silloin minä alan nähdä kellon viisarin heiluvan, katulampun muuttuvan kahdeksi, auton itse asiassa lähestyvän minua vaikka ajaakin ohi, ja sitten kotona seinät alkavat keinua. Minä linnottaudun sänkyyn, ahdistun ja makaan lamaantuneena.  Kehon lämpötila nousee ja saatana oksentaa.

Bentsodiatsepiini ei auta. Ketipinor nukuttaa, se ehkä pelastaa. Sitä ennen viilsin ranteet auki molemmilta puolilta, aamulla lakana oli verinen ja minä ajattelin että mitä siitä.

Valot olivat päällä koko ajan mutta muistan vain pimeää.

Niin, tämä tapahtui keskiviikkona. Torstaina heräsin paniikkikohtaukseen ja soitin terveyskeskukseen. Tein sen ihan itse. Terveydenhoitaja käski minut päivystykseen, "nyt on sellanen asia". Minua ei ole koskaan otettu niin vakavasti. Kolmen tunnin kuluttua seisoin koulun pihalla kahden viikon sairauslomatodistus kourassani. Se oli hämmentävä hetki. Sanoin, etten halua osastolle, koska mitä se hyödyttäisi. Sanoin, että soittaisin, jos.

Minä ajattelin itseäni siinä. Että minä olen nainen, joka näkee näkyjä. Että minä seison 25-vuotiaana sairaalan pihalla sairauslomatodistus kourassani, koska näen näkyjä.

Ajattelin, kuka tilalleni tulisi kouluun ja mitä oppilaat sanoisivat, ja mitä sanoisin heille, kun palaisin.

Kotona olo oli tyhjä ja minua hävetti. Päätin lähteä uimahalliin, koska liikunta aika usein auttaa. Siellä päähäni pälkähti, että tällä kertaa minä soitin lääkäriin ihan itse. Aina ennen joku on vienyt minut, pakottanut, sanonut puolestani, että nyt apua. Yllätyin, että minä tosiaan tein sen ihan itse - ja vielä sain apua, vaikka olen aina ajatellut, ettei kukaan pidä minua avun arvoisena. Hädin minä pyysin. Sinulla on yksi psykoosi takana, lääkäri sanoi, en tiennyt ilmoittiko hän sen minulle kuin uutena tietona. Nyökkäsin. Vaikuttaa, että todellisuudentajusi on heikentynyt. Todellisuudentajusi on heikentynyt. Niihin sanoihin minä tartuin, ja ne tuntuivat turvallisilta. Aloin ymmärtää.

Lääkäri sanoi, että minä kirjoitan nyt tämän ja seuraavat kaksi viikkoa. En sanonut, että ensin pitäisi löytää sijainen.

Uimahalli on minulle tuttu ja turvallinen paikka, ja silti tunsin olevani jossain muualla. Perjantaina näin miehen ja katselin häntä kuin uutta ihmistä, muistelin häntä, muistelin minua ja meitä. Minusta tuntui, että olen joku toinen ja että hän on joku toinen. Ja: minusta tuntui, että olen ollut poissa jonkin aikaa. Ollut elämättä muutaman päivän, vaikka Saatana varsinaisesti riivasi vain yhden yön.

Samalta tuntui, kun pääsin sairaalasta.

Olen usein pitänyt itseäni sekopäänä, koska olen pitkään sairastanut yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, johon on liittynyt pakko-oireita. Olen tarkastanut lieden kymmenen kertaa, samoin kahvinkeittimen, ja olen irrottanut pistokkeet lähtiessäni kouluun tai töihin. Joskus teen sitä vieläkin. Olen herännyt öisin miettimään maksamattomia laskuja, pelännyt maksuhäiriömerkintää, pelännyt taloudellista katastrofia, tulipaloa, vesivahinkoa, sensellaista melko arkipäiväistä - ja ajatellut olevani sekopää. Kunpa joku olisi kertonut silloiselle minälle, ettei se ole sekopäätä nähnytkään, tulipalohan voisi sattua, lasku jäädä maksamatta. Mutta eivät kellon viisarit liiku taaksepäin, ellei kello ole paskana, ja se nyt ei ole. Eivätkä seinät oikeasti huoju, ei maan liike saa niitä keinumaan.

Eivät seinät oikeasti huoju. Eikä ole mitään järkevää syytä ajatella, että minä yhtäkkiä nyt kuolisin. Kaikkein suurin uhka minulle olen minä itse ja se, mitä Saatana saa minut tekemään.

Järki ei ole nyt täällä.

Tänään minä mietin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kerran olin psykoosissa ja sitä kai sattuu silloin tällöin. Mutta nyt minä olen alkanut nähdä kaikenlaista. Nyt minä olen alkanut ajatella, että joku tulee ja tappaa minut. Nyt minä olen alkanut ajatella ja kieltäytynyt todisteista, jotka todistavat vastaan. Lääkärit voivat tutkia minua ja antaa selityksiään, mutta ainut selitys, jonka hyväksyn, on syöpä - ja silloin minä ajattelen, etteivät he halua edes auttaa minua.

Niin, olen alkanut ajatella kaikenlaista. Olen alkanut nähdä kaikenlaista. Minulla on ajatuksia, jotka tulevat ikään kuin annettuina. Ehkä minä jonain päivänä vielä kuulen ääniä, joita ei oikeasti ole. Ääniä kuiskii Saatana. Minä melkein ajattelin, että hän sanoi ne sanat, että lyö se vitun veitsi nyt vittu kätesi läpi

Minusta on tullut hullu. Saatana on täällä. Ja ehkä se saa minut vielä kokonaan. 

Kristityt sanovat, että Jeesus tulee ottaa sydämeen, mutta voisivatko he samalla kertoa, miten Saatana otetaan pois päästä. Sitä ei ole sinne kutsuttu, mutta se tuli silti, ja jos olisin vahvempi, olisin ehkä voinut kieltää. Ehkä. Jotkut kristityt ovat myös sitä mieltä, että Saatana riivaa niitä, jotka ovat sen ansainneet, mutta ovatkohan nämä kristityt lukeneet Raamattua.

Älä usko, älä toivo, älä rakasta, sanoo Saatana.

Jos minä olenkin ansainnut, niin ei minua kai pelasta parannus. Saatana saa minut siinä tapauksessa, ja pitäkööt hyvänään, paljon ei ole iloa minusta, mutta ainakin joku minut haluaa.



There's a shadow casting over you
casting over me, don't you see
Strangers have come for my life
they've come for my heart

I must come clean about the spaces in between
I lost my head and now it's nowhere to be seen
I found what lingers in the place that can't be seen


perjantai 19. tammikuuta 2018

Maria Magdalena

Lopulta minä jouduin mielisairaalaan.

Vai mitä tarkoittaa lopulta. Sehän sisältää päättymistä merkitsevän sanan "loppu". Ikään kuin se olisi tarinan loppu, tämä yksi uusi vankila, jossa minulla on yllin kyllin aikaa miettiä omaa pientä elämääni. Miten se voisi olla loppu? Tarinoissa on alku-, keskikohta ja loppu. Koska minä pidän tätä käänteenä, tämä voisi sitten olla keskikohta. Lopulta - se tarkoittaa nyt vain sitä, että se mikä on antanut odottaa itseään on viimein tapahtunut. Lopulta. Voisi myös sanoa viimeinkin. Lopultakin.

Minä pidän sanasta mielisairaala, vaikka sitä ei enää pidä käyttämän. Minusta se tuo esiin asian vakavuuden kaikista parhaiten, ja se on kaartelematon. Hullujenhuonekin on kaartelematon, mutta se nyt ainakin on jo poliittisesti epäkorrekti, jos mielisairaala ei olekaan. Psykiatrian poliklinikka taas on kamalan kliininen, minulle tulee siitä mieleen vain stetoskooppi ja kumikäsineet, eikä kumpiakaan siellä käytetä. Osasto kuulostaa ankealta ja kylmältä, mikä toisaalta pitää paikkansa, mutta on toisaalta kiertelevä ja kärsinyt inflaation. Olinpa osastolla. Minä olin mielisairassa.

Niin. Lopulta minä olin. Kahdesti, kaksi viikkoa kerrallaan, kukkeimpana kesäkuuna ja synkimpänä syyskuuna. Ensin pelästyin. Toisellakin kerralla pelästyin, mutten enää yllättynyt. Ehkä olin kyllästynyt.  Teki mieli huutaa, jotta viisas lääkäri tulisi paikalle ja taikakeinoillaan ottaisi tämän pois minusta, ottaisi pois sen joka puristaa päätä ja pitää otteessaan, sen synkän mustan. Poistaisi kasvaimen.

Lääkäri kysyi, olenko ajatellut tehdä itselleni jotain. Hän olisi voinut tarkentaa, mitä tarkoitti ajattelulla. (Jotain kaikessa uhkaavuudessaan oli aika selvä juttu.) Tietysti olin ajatellut. Itse asiassa minulla oli suunnitelma takataskussa, kaksikin: minulla on kotona monta purkkia lääkkeitä ja viiniäkin on, aina, vieraiden varalta on oltava; ja vielä varmempi olisi viljavarasto, se jonka katolta moni on jo tullut alas, eräs tuttunikin, viljavaraston kohmeesta kylmät tikkaat. Olen minä ajatellut. Joo, olen ajatellut.

Pelkäätkö, että tekisit, hän kysyi sitten, ja minua hävetti sanoa joo. Miksi se pelottaa, jos se on oma päätös? Hirveä ristiriita haluta kuolla ja pelätä kuolemaa. Minä sanoin, etten tiedä, olenko aivan järjissäni. Ja silti: kuolema tuntuu järkevimmältä ratkaisulta.

Minä haluaisin olla kylmän suoraviivainen, analyyttinen nainen, joka vastaa ykskantaan eikä perustele, koska perusteluita ei tarvita. Minä haluaisin olla järkevä.

Purkaessani tavaroita toisen kerran mietin, miksi vasta nyt. En minä tahtonut tappaa itseäni nyt. En samalla tavalla kuin ennen. En samalla tavalla kuin silloin, kun.

Ensimmäisellä kerralla en miettinyt mitään sellaista. Silloin kuolema oli lähempänä kuin koskaan, mutta kukaan ei tajunnut sitä. Äiti sanoi, että käyttäydyin oudosti, jähmetyin keskelle olohuonetta; ja äiti sanoi, että pelkäsi minua. Ettei puheestani saa selvää, se on sekavaa, epäjohdonmukaista, käytän kummia sanoja, omia sanoja. Sanoin jotain ja itkin ja äiti vei minut siksi sairaalaan. Että puhuin kummia ja itkin ja sanoin jotain mitä ei olisi pitänyt sanoa. Silloin jouduin tavalliseen sairaalaan ja minua kohdeltiin niin kuin muitakin potilaita, hädin tehtiin eroa onko minulta nyt leikattu se puhjennut umpisuoli vai olenko päästäni sekaisin. Hävetti olla päästä sekaisin, siis sitten kun heräsin. Olikohan joku jäänyt sairaalapaikkaa vaille minunkaltaisen huomionkerjääjän takia.

Mutta äiti vie minut sairaalaan. En muista siitä mitään, muistan vain olohuoneen karvalankamaton ja musiikin ja äidin ilmeen, äidin tuijotuksen. Ja sitten hän sanoi, että pue päälles. Ja hän toi vaatteet minulle, ja ikään kuin pienen kolmivuotiaan tyttönsä hän vahti pukeutumista, ehkä auttoikin, etsi sukkahousuista sukan, niin että housut sai helposti vedettyä ylös. Ja sitten mentiin. Lääkäri kyseli minulta kaikenlaista, kyseli kesäjutuista, työstä, ja minä vastailin. Ajattelin, että mukava lääkäri. Myöhemmin tajusin, että hän testasi todellisuudentajuani, joka todettiin heikentyneeksi, ja niin minä jäin sairaalaan.

Äidin oma tyttö. Mun tyttöni joutui mielisairaalaan, ajatteli äiti ehkä ajaessaan pois. Voi minun rakas rakas äitini, vienyt juoppohullua äitiään päivystykseen ja nyt tytärtään. Ehkä hän siksi niin hyvin tiesi, mitä tehdä.

Minut siirrettiin akuuttipsykiatriselle osastolle seuraavana päivänä. Eli mielisairaalaan.

Olin nähnyt merkit, mutta yleensä ne näkee vasta, kun on myöhäistä. Siellä minä sitten olin, enkä ollut edes pakannut. Äiti toi myöhemmin kirjoja ja ruutuvihon ja kynän, mutten jaksanut lukea enkä pystynyt kirjoittamaan. Minulla oli aikaa, ja kun todellisuudentajuni alkoi palautua, minä aloin ajatella. Ajattelin kaikenlaista. Ajattelin muun muassa, että miten olen yhtäkkiä tässä tilassa, kun kaikki on hyvin, paremmin kuin koskaan. Ja miten nopeasti se oli käynyt. Minä olin ollut melko tavallinen nainen ja nyt olin mielisairaana mielisairaalassa. Tunsin outoa erillisyyttä. Mutta kun katselin itseäni peilistä, tunnistin etäisesti naisen ja tiesin vaatteet omikseni.

Mielisairaalassa oli muitakin. Yksi nainen kyräili minua koko ajan. En tiedä, kyräilikö hän muita, mutta minua hän kyräili, olen varma siitä. Tosin tänään koulussa minä opin katsetutkimuksesta: historiansa perusteella ihminen kiinnittää huomionsa joko iloisiin asioihin ja ihmisiin, joiden kanssa haluaisi olla, tai vaihtoehtoisesti ihmisiin, jotka mahdollisesti ovat uhka. Ehkä nainen ei kyräillyt häntä, mutta minä kiinnitin häneen huomiota, koska koin hänet uhkaksi. Todennäköisintä on, että me molemmat kyräilimme toisiamme, ja aivan samasta syystä.

Ei saa kertoa kenellekään! Jos joku soittaa, ole pahassa paikassa, ole kaupan kassalla, kuiskaa ja sano, että olet kirjastossa. Jos joku kysyy, mitä kuuluu, kuuluu hyvää. Älä kerro. Älä ole heikko. Suojele, suojele muita. Suojele heitä.

Saatanan vitun perkeleen lääkärintodistuksessa on F-koodi. Miksi siinä pitää olla F-koodi! Eikö siihen voi kirjoittaa alentunut työkyky tai vittu flunssa! Selittele tätä sitten rehtorille. Olisit edes etsinyt itsellesi ensin sijaisen.

Olisin toivonut valkoisia takkeja, stetoskooppeja ja ruiskuja, paljon pieniä pillereitä ikään kuin tarjottimella. Mutta lääkärillä ja sairaanhoitajilla oli arkivaatteet, ja minullakin arkivaatteet eikä sairaalan vaatteita niin kuin silloin kun minulta leikattiin umpisuoli. Olisi ollut helpompaa ajatella itseäni sairaana. Onko puhjenneella umpisuolella koodia? Se ainakin on sairaustila, kun ihoa leikataan ja sen alle mennään. Flunssakin on enemmän sairaus kuin päänsisäinen sekamelska, silloin pitää maata sängyssä, juoda kuumaa mehua ja katsella televisiota. On ristiriitaista, että päänsisäinen sekamelska (sille on ehkä nimikin, aika tarkkakin ja kirjain ja numeroita, mutta emme ole varmoja vielä joten en kirjoita sitä tähän) parannetaan siten, että (muun muassa) mennään ulos tuulettamaan sitä päätä ja jopa otetaan juoksuaskelia. Minä menin kerran flunssassa juoksulenkille, kun ahmittujen kalorien jähmettymistä muhkuroiksi lanteille. Kuulemma olisin voinut kuolla. Ristiriitaista, ristiriitaista.

Päivisin ei saanut maata eikä nukkua ellei siihen ollut syytä, niin kuin ensimmäisellä kerralla kun nukuin psykoosilääkkeissä menemään. Tiedä sitten oliko se ihka oikea psykoosi. Sekaisin ainakin olin. Terveyskirjastossa lukee, että outo ja hajanainen käytös, mutta mitä sekin sitten tarkoittaa. Oli miten oli, oli kiintoisaa herätä sairaalassa ja kysellä kymmenen kertaa missä olen eikä siltikään sisäistää vastausta. Tai ylipäätään sitä, että olen sairas. En minä vieläkään ajattele, että olisin sairas, vaikka sairaanhoitaja puhelimessa sanoi, että tämä on nyt päivystyksellinen asia, kiireellinen siis. Minä itse asiassa vieläkin ajattelen, että tämä kaikki on pelkkää teatteria. Esitän mielisairasta saadakseni huomiota, esitän mielisairasta, jotta en joutuisi töihin. Pelon hetkellä en ajattele kuin pelkoa. Pelon jälkeen voin jo ajatella, että kyllä minä olisin voinut pysäyttää pelon. Lopettaa sen. Lopettaa teeskentelemisen! Niin on helppo vannoa sairaalan pihalla, kun on päässyt ulos, kun suunnittelee töihin paluuta.

Kirjoja sai lukea mielin määrin ja siitä olin hyvilläni. Syyskuussa en ollut psykoottinen vaan ainoastaan uupunut ja suisidaalinen (rakastan sitä sanaa), joten jaksoin lukea ja luinkin. Lääkärit ja sairaanhoitajat eivät tienneet, että kirjat pitäisi takavarikoida minulta, koska aivoni olivat ylikuormittuneet. Minä olen pesusieni joka imee itseensä informaatiota, ja jossain vaiheessa koneeseen voi tulla ylikuumenemistila ja oikosulku. Toisaalta en rakasta mitään niin kuin kirjoja. Ehkä he ajattelivat, että jostain pitää nauttia, että haluaa taas elää. Mutta kirjat eivät riitä. Kunpa riittäisivät, mutta eivät ne riitä. Voin upota tarinoihin ja voi juku sen minä kyllä osaan, mutta minä jään silti olemaan.

Minä.

Minä olin nähnyt merkit. Olin käynyt lääkärissäkin. Minulle oli kirjoitettu sairauslomaa, enkä ollut pitänyt sitä. Kai ajattelin, että se kaikki oli teatteria. Ja ajattelin, että tämä tauti ei ainakaan tartu. Hymyileminen on mekaaninen toiminto, johon tarvitaan yhteensä 43 lihasta ja luja tahto. Hetkeä ennen töihin menoa olin bussissa googlaillut, kuinka syvät viillot käsivarsiin kannattaisi vetää ennen kylpyä.

Minä olin nähnyt merkit, mutta en ollut uskonut niihin. Enkä ollut uskonut pahaa oloani todeksi. Jopa syyttelin itseäni: ei tämä tällaiseksi saisi mennä, jumalauta nainen, ylös.

Minä olin nähnyt merkit. Ja sitten olin vankina neljän valkoisen seinän sisällä. Ja vaikka kyseessä oli avo-osasto ja olisin voinut kävellä ulos milloin vain, minä koin, että tämä on taas yksi vankila, ulommaisin kai tällä kertaa ja fyysisin. Lääkärit yrittävät manata saatanaa ulos minusta, mutta eivät he kuitenkaan onnistu. Voin piirrellä viivoja seiniin ja laskea päiviäni, joka päivä olen lähempänä loppua, se on kiistatonta. Minä, pieni mytty, aina pärjännyt, ja yhtäkkiä en kerta kaikkiaan, todellisuus on paennut minua.

Niinä hetkinä ajattelen: tämäkö tosiaan on minun elämäni, ja mitä se merkitsee.




Mun tyttöni joutui mielisairaalaan
Mun tyttöni joutui mielisairaalaan
Ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää
Ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää

Mun tyttöni joutui mielisairaalaan
Mun tyttöni joutui mielisairaalaan
Nyt hän uskoo olevansa Maria Magdalena
Nyt hän uskoo olevansa Maria Magdalena

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Paniikkihäiriö

Minä muistan sen päivän ja tekstiviestin.

Olin luvannut itselleni, etten ota ennen tuntia yhtäkään rauhoittavaa, ettei ehdollistu, ettei minusta tule rauhoittavissa opettavaa opettajaa.

Mutta sinä päivänä minä istun koulun vessan lattialla ja tärisen. On tiistai. Tuijotan tekstiviestiä ja tahdon heittää kännykän seinään. Uuden kännykän, kuin kaikki olisi sen syytä.

Minä olen lähes varma, että kuolen.

Minä otan annoksen bentsodiatsepiinia. Alpratsolaamiko se aine on. Sama se mikä aine kunhan on kolmio.

Alpratsolaami imeytyy viidessätoista minuutissa, ja viidessätoista minuutissa minä kapuan vessan lattialta, menen luokkaan ja opetan kolmetoistavuotiaille, mikä ero on aiheella ja teemalla.

Bentsodiatsepiiniopettaja. Huumausaineissa. Paniikkihäiriö saatana. Hullu. Ja se opettaa siellä toisten lapsia. Niin, minä olen opettaja. Minä olen äidinkielenopettaja. Minun luulisi olevan vastuullinen aikuinen eikä ihminen, joka menee vessaan piiloon kun maailman pahuus vyöryy silmille.

Pitkään luulin bentsodiatsepiineja onnenpillereiksi, jotka tuudittaisivat tiedottomuuteen, laskisivat jonnekin pehmeään lepäämään. Minusta kuitenkin tuntuu, että bentsodiatsepiinit nostavat minua eivätkä suinkaan laske. Kun ahdistus hälvenee, minä tulen sieltä esiin. Minä itse. Puhuin oppilaille jopa ymmärrettävästi, ja vähän kolmiota nautittuani nauran miehen kanssa jopa aidosti enkä aivan koko ajan pelkää.

Toisinaan mietin miten olen pärjännyt tähän asti ilman kolmiota, ja miksi minun on pitänyt.

Minä osasin selittää kolmetoistavuotiaille aiheen ja teeman niin että he ymmärsivät teeman olevan syvällä, jopa elämän mittakaavassa aika suurikin juttu, mutta yritäpä selittää paniikkikohtausta - paniikkihäiriötä - ihmiselle, joka ei siitä mitään tiedä.

Voin kertoa vaikka juosseeni kesken kahvitauon vessaan, lukinneeni oven ja käyneen lattialle makaamaan.

Voin kertoa, että olen saattanut huitoa kuin rintani päälle olisi kasattu painoa, vaikkapa kirjoja - koska hengittäminen on työlästä. Henki kulkee pinnallisesti, kulkee nopeasti.

Voin kertoa, että sykkeeni zumbatunnin tai paniikkikohtauksen aikana ei ole kovin eri. Jostain luin, että paniikkikohtaus kuluttaa energiaa saman verran kuin juoksulenkki. Ei ihme, että sen jälkeen on voipunut.

Voisin kertoa, että se mitä näen silmissäni tuntuu yhtäkkiä aivan ulkopuoliselta, irralliselta ihan kaikesta, epätodelliselta, minä tunnun olevan toisessa paikassa.

Voisin kertoa suun kuivumisesta, palan tunteesta kurkussa, tunnon katoamisesta, kihelmöinnistä pään tienoilla, hyvin tavallisista fyysisistä oireista joita tavataan joskus myös flunssassa.

Voin kertoa, että joinain hetkinä minä aivan oikeasti uskon, että minä kuolen. En tiedä miten, en tiedä miksi - mutta kuolemanpelko on aito. Sama tunne iskee vaaratilanteessa, ehkä liikenteessä tai väkivaltatilanteessa, mutta se pysyy yllä eikä aitoa uhkaa ole.

Vessan lattialla sinä tiistaina hetkeä ennen oppituntia minä pelkään, että minä kuolen.

Ja nyt se on muuttunut entisestään. Julkisella paikallakin minä saatan noinvain käännähtää kannoillani ja lähteä juoksuun, lähteä pakenemaan. Etsiä suojaista paikkaa, jossa tuntuisi turva, tietämättä, mikä se sellainen on - se paikka tai turva. Minä olen pelännyt ennenkin, saanut ensimmäisen paniikkikohtauksen jo vuonna 2013, mutta ennen viime vuotta en koskaan paniikkikohtauksen iskiessä vakavasti ottaen uskonut, että saatan kuolla siihen paikkaan. Pelkäsin kyllä hulluksi tulemista tai kontrollin menettämistä, mutta en kuolemaa. Eikä voida edes puhua enää pelkäämisestä, vaan vakaasta uskosta. Jumala, minä kuolen.

Saatan pakata tomaatteja kaupassa ja muistaa muiston - tomaatit, sade, katos, mies, kävely, rakkaus, ero, kipu - ja silloin näköni sumenee, sydän sykkii, henki salpautuu ja minä yritän vain pysyä pystyssä siinä keskellä vihannesosastoa etteivät muut asiakkaat luule että olen joku hullu. Saatan kuulla radiosta erään tietyn musiikkikappaleen, ja silloin muistan - kevät, yö, känni, Nightwish, ullakko, mies, sormi, pillu, raiskaus - ja silloin jo järki karkaa päästä. Saatan nähdä kaupungilla ihmisen, luulla sitä toiseksi, ja muistaa taas - käännetyt selät, merkitsevät katseet, supatetut sanat, huudetut sanat, yksinäisyys - ja minä tipun metrejä alas.

Ja sitten koulussa, tekstiviesti. "Kuka se nainen oli jota miehesi suuteli?" Minä en kirjoita vastausta. Kuka, missä, milloin, ei kai se ollut minun mieheni. En minä voi kirjoittaa vastausta. Minä en voi edes katsoa.

Niinpä minä nousen kahvipöydästä, mutisen jotain tai ehkä en sittenkään mutise, ja panen jo juoksuksi, onhan vessakoppi vapaa, onhan se. Lukitsen oven, käyn makuulle.

Tekstiviesti, mies, rakkaus, käännetyt selät, ero, kipu, yksinäisyys. Paniikkikohtaus kaikkine niineen. Se järkyttää todellisuudentajuani, ja oppituntiin on viisi minuuttia.

Niin alkaa välttely. Ei enää kasviksia torilta, koska siellä se kohtaus iskee; ei liian isoja kauppoja, joista ei voi syöksyä ulos; ei suljettuja ullakkohuoneita, siellä joku voi raiskata; ja sitten vielä muutkin potentiaaliset paikat, suljetut paikat, bussit, hissit, junat, lentokoneet, kauppakeskukset, opiskelijaruokalat, elokuvateatteri, liian täydet luentosalit, ja elämä onkin jo aivan kutistunut.

No niin. Tekstiviesti. Mies, nainen, suudelma. Kivulle ei ole sanoja, se tuntuu joka puolella kehoani, minä haukon henkeäni ja olen varma että kuolen.

Kaatuvatko seinät nyt minun päälleni ja mitä jos kaatuvatkin!

Ajattelen, että se oli nyt tässä. Mutta otan bentsodiatsepiinin ja odotan.

Ja minä tosiaan uskon, että kuolen. Ja joskus toivon, että kuolen. En siksi, että haluaisin kuolla, vaan siksi, että kipu loppuisi.

Kipu on niin kovaa, että minusta tuntuu, että halkean kahtia siihen vessan lattialle. Mutta bentsodiatsepiini onkin ihme. Bentsodiatsepiini on minulle enkeli, joka ilmestyy minun luokseni kuselta haisevaan vessaan. Siunaa minut, pitää kädestä, ja tärinä lakkaa. Tärinä lakkaa. Kun avaan silmäni, luulen vessan keinovaloa enkelin hohteeksi. Minä pelastun ja jaksan nostaa käden. En tiedä, miten.

Niin minä nousenkin ylös vessan lattialta, siistin mekon ja menen luokan eteen, eikä kukaan arvaa, että minä olin hetki sitten ihan lähellä kuolemaa.


lauantai 13. tammikuuta 2018

Pluto

Tyttö koulun pihalla.

Kauimpana muista. Meritähtenä toppahaalarissaan meritähtien joukossa. Vähän niin kuin muut muttei ihan.

Surkeampi.

Lapset ovat planeettoja. Johtava Merkurius, hellä Venus, tuhovoimainen Maa, voimakas Mars, myrskyisä Jupiter, kaunis Saturnus, mystinen Uranus, ujo Neptunus.

Ja tyttö on kuin Pluto, planeetta jota ei enää ole.

Niin, planeetta muiden joukossa, ja sitten hänet on alennettu kääpioplaneetaksi! Ero huomattiin, hänet nujerrettiin. Jo valmiiksi hän oli reunimmainen, ja pienin, kaikista heikoin. 

Onhan Pluto vielä olemassa, mutta kuka enää ajattelee kääpiöplaneettaa? Entä muuttuuko olemassaolokin pelkäksi teoriaksi, jos olemassaoloa ei kukaan huomaa?

Vaikeaa ajatella, että kukaan Plutoa huomaisi alkuunkaan, se on niin pieni, se on niin kaukana, se on säälittävä kivikasa eikä mihinkään vaikuttaisi sen katoaminen. Vain sen olemassaolottomuus muistetaan, ja siitä muistetaan, Pluto alennetaan uudelleen ja uudelleen, oikeat planeetat tietävät paikkansa, kääpiön pitää tietää omansa.

Ero, eri, erillis-, eristys. Erotus. 

Olisi armollisinta olla tähti, joka loistaa loistaa ja sitten romahtaa, muuttuu pölyksi ja katoaa kunnes on kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Loistaa, loistaa edes vähän, jäisi edes hetkeksi jonkun mieleen.

Olisi armollista räjähtää nopeasti, näkyvästi.

Alas, alistaa, alin. Alhaalla.

Tyttö koulun pihalla. Kauimpana muista.

Kuvassa, mutta lopulta häivytetty, pudonnut reunan yli, jäänyt yksin maailman äärelle.

Seinä vierellä. Yksin katseiden ulkopuolella, aivan juuri sulautumassa seinään. Yksin vain ajatukset seuranaan, ja ehkä hän ajattelee: joidenkin osa on olla yksin.

Se olisi surullista, jos joku sen huomaisi. Mutta niin kuin puun kaatumisesta ei kuulu ääntä jos kukaan ei kuule, ei surua tule, jos kukaan ei näe.

Hävitä, hävittää. Hävitys.

Minä olen Pluto.


perjantai 5. tammikuuta 2018

Bulimia nervosa

Vuoden vaihduttua sanoin: 2018, kymmenen vuotta sitten 2008, se oli elämäni vaikein vuosi.

Seuralaiseni naurahti: Sä olit viistoista, aika tough jos se oli vaikein vuosi, kunnon teiniangsti.

Hän ehkä tarkoitti sen hyväntahtoiseksi vitsiksi, mutta minua se kouraisi.

"Minulla oli vaikea nuoruus", puolustauduin, eikä asiasta enää -  luojan kiitos - keskusteltu sen enempää. En olisi halunnut täsmentää, koska sitten olisin joutunut puolustuskannalle, eikä minulla olisi kuitenkaan ollut sellaisia sanoja, jotka olisivat vakuuttaneet.

Bulimia nervosan tautiluokituskoodi on F50.2. Tautiluokitukset kuulostavat uskottavammilta kuin puheet epämääräisistä oireista, syömishäiriö taas sanana on käynyt läpi inflaation eikä herätä enää sellaisia kylmiä inhon väreitä kuin sen pitäisi, eikä enää minkäänlaista kunnioitustakaan, mikä on ehkä hyvä. Anoreksialla taas sanana ei ole enää minkäänlaista voimaa, vaikka se tänäkin päivänä tarkoittaa usealle nenämahaletkua ja jopa pyörätuolia.

Eilen minä söin banaanin ja Skyrin. Tänään minä söin maapähkinävoikakkua, muun muassa. Kymmenen vuotta sitten olisin nyt mennyt vessaan ja työntänyt hammasharjaa kurkkuun, sillä pikku sormeni eivät riittäneet. Minulla oli ikioma oksennushammasharja, ja se oli aina mukana. Enää ei ole, mutta olen viime aikoina harkinnut sellaisen hankkimista. Sormet eivät ole niistä ajoista kasvaneet, vatsa ja perse ovat, mutta silti en ole oksentanut sitten vuoden 2012, ja sekin oli satunnainen kerta.

Minun tragediani 2008 on se, että minulla oli pää vessanpytyssä silloin kun samanikäisillä oli pää täynnä ja ensimmäiset fritsut kaulalla. Ja minulla oli kuitteja suklaasta, jäätelöstä ja kekseistä kun muilla oli kuitteja meikeistä ja kengistä. Kun me lukion jälkeen muistelimme, mitä kaikkea tyhmää teimme teininä, minä loin itsestäni narratiivia hurjana rokkimimminä, joka oli halannut Maija Vilkkumaata mellakka-aidan yli, vaikka oikeasti näin hänet livenä ensimmäistä kertaa vuonna 2015. Keksin poikaystäviä, keksin ekan kerran. Ekaa kertaa posliiniastialla en muista. Ehkä 2007 keväällä. Paastosin pikemmin kuin oksensin.

Minä laihdutin ala-asteelta lukion alkuun, vuodesta 2006 vuoteen 2010 ja painoin enimmän aikaa 63 kiloa, ja minä olen 163 senttiä pitkä. Enimmilläni 65; vähimmilläni 49. Mutta enimmän aikaa saman määrän.

Onko siinä tragedia? Voiko sitten sanoa, että 2008 oli elämäni vaikein vuosi, vaikka olin vain 15?

Hae siinä glooriaa kiillevauriosta ja kaliumvajeesta. Hae glooriaa laksatiiveista ja ripulista. Hae glooriaa siitä, että olin koko ajan normaalipainoinen. Ei sellaista voi selittää sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä, ei tiedä mikä merkitys on sillä, kun vaatteet puristavat ja kun ne yhtäkkiä tippuvat päältä. Minä luin kirjan pojasta, joka repi nenämahaletkun irti uudelleen ja uudelleen, ja sitten hänen sydämensä pysähtyi; minä luin kirjan tytöstä, joka pyysi äitiään tappamaan itsensä. Siinä sitä on, tragedia ja glooria samassa paketissa.

Bulimia nervosa. Ei kieltäymystä, ei sädekehää. Vatsahappoja ja paskaa WC-istuimella. Se on minun tragediani.

Nykyisin osaan jo nauttia kieltäymyksestä ja tiedän, että kun nälkä jatkuu tarpeeksi kauan, sen alkaa unohtaa. Se on paastoamisen juju: pitää paastota tarpeeksi pitkään, jotta pääsee seuraavaan ulottuvuuteen. Tarkkailen kehoni reaktioita ateriavälien pidetessä ja nautin siitä, miten niin viisas Evoluution ellei sitten itse Suuren Suunnittelijan luoma kehoni sammuttaa elintoimintoja tärkeysjärjestyksessä. Aina ensin se painaa kehon lämmitysjärjestelmän pois; se on ensisijainen lähtijä ja se on ihan ok, koska voin aina vetää päälleni villatakin. Seksuaalinen halu lähtee joidenkin päivien jälkeen, sillä vaikka kehoni on ohjelmoitu tuottamaan lisää elämää, se tiedostaa kyllä, ettei jälkeläinen kasva ellei se saa ravintoa. Ajatuksen taso heikkenee nopeasti, mutta palaa kyllä korkealle, kunhan tarpeeksi aikaa on kulunut.

Sillä tiedättehän, että ihmisen suolisto on elin, joka aivojen jälkeen kuluttaa kaikkein eniten energiaa! Kun suoliston painaa pois päältä naps - sen voi tehdä itse nauttimalla pelkästään nestemuotoista energiaa - suolisto vapauttaakin energiansa muualle, minun tapauksessani aivojen käyttöön. Siksi on paastottava riittävän kauan, ja energiaa alkaakin löytyä. 

Myönnän toivovani, että teini-ikäinen mieleni olisi hoksannut tämän silloin kymmenen vuotta sitten, ja että minäkin olisin päätynyt nenämahaletkuun. Haukkukaa pois. Se olisi säästänyt mahalaukkuni. Se olisi säästänyt hampaani. Minun keltaiset hampaani. Se olisi tehnyt minusta vähemmän likaisen. 

Niin että kun minulle nauretaan: 15-vuotiaanako vaikeaa, minä voisin sanoa: olin lähellä kuolemaa - ja kaikki olisivat hiljaa. Mutta jos minä puhun kehon vankilasta, siitä miten en voi olla itsessäni, voisin näyttää todisteita aidoista pakoyrityksistä, siitä miten yritin pontevasti ulos itsestäni. Voisin kertoa: Olin sairaalassa. Mutta minä olin vain vessassa.

Skyr, kaurapuuro, omena. Pyhä kolminaisuus. Vihreä tee palanpainikkeeksi. Ne minä hyväksyn. Juhlissa nautin siitä, kun muut mässäävät sipsejä ja suklaata, ja minä otan lasin vissyä. Katson heitä, katson miten suut jauhavat perunajauhoa, suolaa ja rasvaa mössöksi, joka kulkeutuu mahalaukkuun ja siitä reisiin, ja siitä minä saan paljon enemmän nautintoa kuin omasta yhdentekevästä suunliikkeestä saisin. Ja kas: minä sujahdan kuin sujahdankin siihen farkkukokoon, johon sujahdin vielä vuosia sitten! Hämmästyttävää! Lounaaksi Skyr. Välipalaksi patonki ja ulostuslääke.

Kaikki elämässä on oikeastaan väliaikaista ja niin on tämäkin kipu jota minä nyt koen. Väliaikaista on ruoka ja väliaikaista on rakkaus, olkoon väliaikaista myös tämä synnyttäjän lantioni ja tämä aika, jona en voi hallita juuri mitään muuta kuin ruumistani. Miksi kiintyä väliaikaiseen? Pysyvää on vain vankka luusto ja hyvä niin, siksi haluan lähemmäs sitä.

Tällä kertaa minä pääsen vapaaksi.


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Rakkaus?

Kuinka ihmiset rakastavatkaan puhua Rakkaudesta.

Rakkaus muuttaa meitä. Rakkaus tekee elämästä merkityksellisen. Rakkaus tekee sokeaksi. Rakkaus on kaikkein tärkein - sillä uskoa ja toivoakin suurempi Rakkaus on.

Ihmiset voivat mennä läpi harmaan kiven ja kaikkien kuviteltavissa olevien kriisien ja sanoa: Rakkauden vuoksi minä jaksoin. Ja: tämäkin kriisi meidän suhdettamme koetteli, mutta Rakkaus oli silti vahvempi. Ja: juuri Rakkaus tekee minusta kokonaisen.

Joskus minä silti makaan vessan lattialla ja toivon, ettei Rakkaus olisi tullut.

Sillä voihan sitä ajatella näinkin: minä kävin koulua, kesäisin töissä, minä luin, kävin tanssitunneilla, kävin harrastuksissa, elin kurinalaisesti ja yksinkertaisesti. Ei se upeaa elämää ollut, ei sinne päinkään, eikä se ollut aina edes onnellista, mutta se oli tasaista ja turvallista; aina tiesin, millainen seuraava päivä on, koska aina se oli sama kuin edellinen. Minä en ehkä ollut onnellinen, mutta minä olin tyytyväinen, enkä haaveillut turhia, en liiemmin mahdottomia.

Samoja, ihan hyviä päiviä. Kaurapuuropäiviä.

Ja mitä sitten tapahtui?

Sydän löi kovemmin, kuumemmin, minä miltei tunsin, miten se tuli rintalastan läpi; ja hän suuteli minua Tuomiokirkon pihalla huhtikuussa; ja äsken keittiössä; ja nyt on joulukuu.

Näin siinä kävi! Tuli päiviä, joina liikuin pari senttiä lattian yläpuolella, keveästi kuin enkeli, en syönyt enkä nukkunut ja olin loputtoman iloinen, niin että jos minusta olisi vedetty sähköjohto jakajaan, olisin voinut sytyttää loistamaan koko kaupungin jouluvalot. Ne hetket ovat välittäjäaineiden skumppabileitä aivoissa eivätkä yleensä kestä kovin kauan, koska on toisiakin välittäjäaineita, niitä jotka välittävät tietoa paniikista, vaikkei aitoa vaaraa ole. Sitä alkoi käydä yhä useammin, ja huomasin taas täriseväni kummallisissa tilanteissa - mutta vasta, kun olin tärissyt jo jonkin aikaa. Miten se aina meneekin niin.

Niin, minä tulin hulluksi. Lievempi ilmaus ei käy. Kaiken lisäksi serotoniinin takaisinoton estäjistä oli juuri luovuttu ja minuun oli testattu kuin koekaniiniin uutta monikanavaista masennuslääkettä, joka vei yöunet ja ruokahalun mutta toi takaisin paitsi orgasmit myös paniikkikohtaukset.

Minä kirjoitin päiväkirjaan rakkaudesta. Kirjoitin, miten yksinkertaista se on, kun se tulee. Kuinka se tekee kaikesta muusta niin merkityksetöntä! Ja merkityksetöntä kaikesta tulikin, siihen asti, ettei mikään enää tuntunut yhtään miltään. Eikä rakkaus ole yksinkertaista. Rakkaus on ihan saatanan vaikeaa, ja samaan aikaan vortioksetiini temmelsi aivoissani. Jos rakkautta ei ole, niin mitä sitten enää on? Aloin ajatella kuolemaa yhä useammin.

Se oli kevät, siitepölyä, orvokkeja ja joskus räntäsadetta. Nyt on talvi. Jos ihmiskeho on samankaltaisessa tilassa kuin maratonjuoksun jälkeen, se jossain vaiheessa sanoo sopimuksen irti. Kerran se jo kävi, ja taas minä juoksen. Jännitän, pettääkö ensin sydän vai pää. Vai ovatko ne sittenkin sama asia.

Joskus minä mietin, että pitäisi lähteä. 

Mä tajusin ettei täst oikeen tuu mitään.

Rakkaus ja maailmanloppu. Rakkaus ja maailmanloppu.

Helvettiäkö minä teidän suurella rakkaudellanne. Antakaa minun olla, antakaa minun elää. Muistan, miten teininä kammosin suutelevia pareja lukion käytävillä tai edes niitä, jotka pitivät käsistä. Vihasin heitä kaikkia, mutta minä tiesin kyllä, että siitä minä vain olen osaton, eikä se tuntunut edes maailmalta, johon koskaan osaisin mennä mukaan.

Nolosti epäonnistuneiden suhteiden jälkeen päätin, ettei rakkaus ole minua varten ja etenkin ettei miehistä ainakaan ole minua rakastamaan. Vietin hiljaista suruaikaa miehille, kävin joogassa ja pyrin kohti asketismia ja sen suomaa välinpitämättömyyttä. Eikö olekin helpompi, jos lakkaa haluamasta sitä, mitä ei voi saada? Eronnut voi surra menettämäänsä rakastettua pitkään, eikä siitä surusta ole avuksi mihinkään. Miksi minä tavoittelisin jotain, mitä en voi saada - vaikka se sitten tarkoittaa luopumista miehistä ylipäätään, satunnaista seksiä ehkä lukuunottamatta?

Olihan se surullista, jättää jäähyväiset miehille. Mutta oli se myös vapauttavaa, jäihän minulla sitten energiaa koko ajan muuhun. Minä olin niin kovin vahva ja niin täysin varma elämästä. Kyllä minä pärjäisin, minä olen aivan pian maisteri, minä voin silti saada lapsen, minä olen itsellinen nainen ja tiedän mitä haluan. Mutta enhän minä oikeasti tiennyt. Minäkin haaveilin rakkaudesta, haaveilin koko ajan. Miksi minä muuten olisin roikkunut netin treffipalstoilla ja sitten nettitreffeillä? - Muka hauskan seuran ja satunnaisseksin haussa, välittämättä mitä ne vastaantulevat kusipäät minusta oikeastaan ajattelivat - ja silti levitin aina vessakäynnillä lisää huulipunaa.

Kaikesta huolimatta olin 23-vuotiaan lailla varma, ettei rakkaus ole minulle. Enkä minä ajattele vieläkään, että se olisi minulle, vaikka jo ensimmäisillä treffeillä tiesin: tätä minä haluan lisää.

Ympärillä kaikki puhuvat Rakkaudesta. Teinit rakastavat toisiaan vimmalla, vanhat kertovat, miten vieläkin rakastavat, vaikka viisikymmentä vuotta on mennyt. Kirkoissa sanotaan tahdon, myötä- ja vastamäessä, iankaikkisesti. Äidit rakastavat lapsiaan vilpittömästi, lapset vanhempiaan rintalastansa alla minulle tuttu pelko menettämisestä, koska mitä maailmaan sitten jäisi. Monet rakastavat materiaa, toiset rakastavat harrastustaan, jotkut maataan. Useimmat yrittävät rakastaa itseään. Rakkaus on voima, joka kantaa tätä kansaa, se kantaa tätä ihmiskuntaa. On rajua olla siitä osaton, mutta minä osaan pitää huolen itsestäni.

Katsokaa kaikki miten vitun itsenäinen minä olen!

Toisinaan ajattelin itseni avioliittoon, jossa arki toimisi mutta jossa ei olisi nimellistä rakkautta. Ehkä sellaisessa avioliitossa minä pystyisin suoriutumaan, en kiitettävästi mutta ainakin tyydyttävästi. Mieheltä en vaatisi muuta kuin että hän olisi ihan hyvä ja kävisi töissä, eikä hän odottaisi minulta muuta, koska muuta minulla ei olisi antaa. Ja voisihan olla, että maailma ja maailman paremmat naiset houkuttelisivat hänet joskus pois, mutta se ei sattuisi niin paljon, koska minä rakastaisin häntä vain paperilla. Minun ei tarvitsisi pelätä, minä voisin vain keskittyä leipomaan leipää ja kaitsemaan lapsia. 

Joskus minä tosiaan mietin, että pitäisi lähteä. Lopettaa suhde hyvän sään aikana, tehdä se itse, tehdä se itseni vuoksi, ja palata yksinäiseen mutta ihan ok elämään, joka pyörisi työn ja liikunnan ja kodin välillä. Mutta kivuliainta on myöntää, ettei elämä olisi koskaan samanlaista. Se on ihan vitullinen paradoksi. Paperilla kaikki olisi aivan samanlaista, mutta mikään ei silti olisi, koska minä en olisi.

Ennen häntä olin onnellinen, mutta hänen jälkeensä en olisi. Olisinko minä edes minä? Kuka minä edes olen? Kuka minä muka olen?

En minä osaa rakastaa, en liiemmin elää rakkaudessa. Enkä enää edes rakkaudetta.

Olen loukussa.