keskiviikko 29. elokuuta 2018

Äänet

Kukaan ei tiedä, että varjon lailla minua seurailee joukko ihmisiä. Heitä on neljä ja he ovat minun ikäisiäni miehiä. He kulkevat kintereilläni ja tarkkailevat herkeämättä kaikkia liikkeitäni. He kommentoivat kaikkea mitä teen, pilkkaavat, ilkkuvat, nauravat.

He ovat äänet päässäni.

Tänään sitä tapahtui taas. Ja se jatkui koko päivän. He kommentoivat kaikkea, mitä tein, kun punnitsin vihanneksia kaupassa, kun avasin pyykkituvan ovea, kun keitin riisiä. He ovat päässäni ja siten kaikkialla koko elämässäni. He löytävät minusta alituiseen virheitä, on aivan yhdentekevää mitä teen. 

Ja heidän äänensä ovat muuttuneet päässäni sekaviksi huudoiksi, enkä aina erota, kuka heistä puhuu, mutta heidän äänensä ne ovat. He ovat täällä. Kaikesta tästä on kymmenen vuotta, ja he ovat täällä. Kaikkialla ympärilläni. Ja he haluavat minulle pahaa, he tekevät minulle pahaa.

He tukahduttavat minut. He eivät tahdo minun päästävän ääntäkään, tekevän liikettäkään, sillä heistä olisi parempi, jos minä olisin kuollut. Ja sen he myös sanovat. He sanovat: olisi parempi, jos olisit kuollut. Ja minä uskon heitä.

Niin menneisyys pitää minua vankinaan, enkä minä koskaan, koskaan pääse menemään. Tämä on vankila, josta ei ole pakoteitä. Minä en pääse päätäni karkuun, enkä ääniä karkuun.

Minä olen sekopää, joka antaa menneisyyden ihmisille valtaa. Mutta minä en mahda sille mitään, äänet ovat liian itsepäisiä, ne ovat voimakkaita, ne ovat voimakkaampia kuin minä. Ja ne nujertavat minut.

He ovat täällä. 



tiistai 28. elokuuta 2018

Toivo III

Mutta kyllä silti on toivoa. 

Tänään minä olen herännyt varhain. Olen tiskannut, imuroinut, vaihtanut lakanat. Pyyhkinyt hyllyiltä pölyjä, nyt minun kotini näyttää jälleen terveemmän ihmisen kodilta, ei masentuneen ihmisen. Olen vienyt valtavaksi kasvaneen lehtipinon ulos. Olen käynyt suihkussa ja pukeutunut. Naurakaa pois. Nämä ovat minun arkeni haasteita.

Ja minä olen kävellyt Kupittaanpuistossa, katsellut maisemia, nauttinut auringosta ja lähestyvästä syksystä. Minä olen ostanut torilta marjoja ja auringonkukkia. Kotona on kaunista ja minulla on siellä hyvä olla. Istun iltaisin nojatuolissa lukemassa. Nukun öisin. En aina hyvin, en aina riittävästi, mutta nukunpa kuitenkin. Aivan tavallisia asioita.

Ja on minulla haaveita. Kirja, perhe, kestävä parisuhde, matkat. Minulla on kaikki nämä; ja niin kauan, kuin minulla on haaveita, minä aion pysyä elossa.

Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö. Mutta minä aion silti elää ihan tavallisen ihmisen elämää, koska minä olen ihan tavallinen ihminen skitsoaffektiivisesta häiriöstä huolimatta.

Ja minä olen minä. Minä en ole skitsoaffektiivinen häiriö, minä olen Aoda, ja minä olen niin, niin paljon muuta kuin diagnoosini. Niin paljon muuta.

Tokihan minä olen oksennellut, mutta bulimia nervosakaan minä en ole.

Minä olen päättänyt elää tavallista elämää.

Minä olen Aoda.


lauantai 25. elokuuta 2018

Bulimia nervosa III

Minä olen elänyt bulimia nervosan läpi jo kerran.

Kaikki tapahtui, kun olin teini-ikäinen. Se alkoi minun ollessani neljätoista ja päättyi aikuisuuden kynnyksellä, kun aloin tehdä hiljaa tiliä elämästäni, ottaa otetta tästä kaikesta, joka minulle tarjotaan.

Minä tosiaan uskoin olevani lihava. Nyt paljastan mittani. Olen 163 senttiä pitkä, lihavimmillani olen painanut 65 kiloa, laihimmillani 49, usein jotain tältä väliltä, teininä noin 57, ja minä uskoin olevani lihava. Mitoilla ei pitäisi olla mitään väliä. Minä en haluaisi pyöriä numeroiden ympärillä, mutta silti kirjoitan ne tähän. Tässä ne ovat, kuin totuuden sanat, minun olemassaoloni totuus, se miten paljon minua on olemassa tässä maailmassa. Minun suhteeni gravitaatioon.

Uskomus lihavuudesta tuli itseinhon lisäksi ulkoapäin: suurin osa minuun kohdistuneista solvauksista liittyi ulkonäkööni, monet kokooni. Kun päivittäin kuulin sanat vitun läski, ei ollut ihme, että peilistä alkoi vähitellen katsoa olento, joka näytti päivä päivältä isommalta. Ja jotta saatoin saada ihmisarvon ja olla muutakin kuin se vitun läski, jota kaikilla oli oikeus ohimennen töniä ja läimiä, minun piti olla laihempi.

Niin minä löysin bulimian. Etsin anoreksiaa, koska uskoin, että siten minusta tulisi luonnostaan laiha, tuon kauhean sairauden avulla. Mutta minä löysinkin bulimian, yrityksen paastota päivät, illan ahmimiskierteen ja lopulta oksentamisen. Ja kun löysin oksentamisen, uskalsin syödä herkkujakin, suklaata, jäätelöä, keksejä, ja oksensin ne sitten. Kierre oli valmis, ja minä olin kierteessä mukana, enkä osannut laittaa sille stoppia; enkä ehkä halunnut. Halusin laihtua, halusin ihmisarvon, halusin olla rauhassa. Olla tasaveroinen muiden kanssa, en enää se vitun läski, johon jokaisella oli oikeus, joka oli tarvittaessa laskiämpäri ja usein pelkkää ilmaa.

Muistan ne vuodet vielä, ne olivat hirveitä. Elin keho nälässä ja pää sumussa. Söin niukasti ja tein pitkiä lenkkejä, sitten ahmin. Olin loputtoman raskas ja aina väsynyt. Koulussa minun oli välttämättä pärjättävä keskimääräistä selkeästi paremmin, minkä vuoksi paiskin töitä niska limassa yötä myöten, jotta saisin täydet pisteet yhteiskuntaopista. Samalla minun piti kestää päivittäistä väkivaltaa koulussa, sillä osa oppilaista oli jostain syystä ottanut oman alennuksensa purkamisen kohteeksi juuri minut, joka en ollut heille koskaan tehnyt mitään pahaa. En vieläkään tiedä, miksi. Silloin ajattelin, että siksi, että olin läski. Mutta minä painoin vain noin 57 kiloa.

Niin minä sitten vietin teini-ikäni, keho pitkässä paastossa, pää toisinaan vessanpytyssä, usein huutavassa nälässä, aina silti samanpainoisena, siitä ahmimiskierre piti huolen. Yhtenä iltana, kun me olimme jo täysi-ikäisiä ja bulimia oli väistymässä, minä kerroin kaikesta parhaalle ystävälleni. "Mutta ei mulla mitään bulimiaa ole, kai", kiirehdin sanomaan, vaikka juuri siitä oli kysymys, ja silloin, vain silloin, minä sanoin sairauden nimen ääneen. Seuraavinakin vuosina, kun jo myönsin syömishäiriöidentiteettini, puhuin epämääräisesti syömishäiriöstä sen sijaan että olisin sanonut sairauden oikean nimen: bulimia nervosa.

Bulimia nervosa on minulle jo tuttu, ajattelen, kun olen varaamassa lääkäriaikaa työterveydestä. Minä tunnen jo bulimia nervosan aika hyvin. Toisinaan ajattelen sitä kuin hyvää ystävää, joka sitten yhtäkkiä puukottaakin selkään. Sellainen bulimia usein on. Se tarjoaa auttavaa kättä, mutta jättää sitten kuitenkin pedoille, jättää ypöyksin eikä enää suojele. 


perjantai 24. elokuuta 2018

Bulimia nervosa II

Minä repsahdin.

Niin siinä sitten kävi, eikä se oikeastaan ole kovin ihmeellistä. Palasin Suomeen ja oksensin lentoaseman vessassa. Kun poistuin, nainen levitti huulipunaa ja silmäsi minua peilin kautta merkitsevästi, vihaisesti, vaikka minä olisin saattanut olla vatsataudissa. En ollut. Olin ahdistunut. Ja siksi oksensin lentoaseman vessassa suljetun oven takana.

On oikeastaan euforista saada keho tyhjentymään. Ehkä siksi detox-dieetit ovat niin suosittuja. En muistanut sitä tunnetta, joka oksentamisesta tulee. Sen kamalan tunteen takaa se euforia, joka iskee, kun vatsalaukku sätkii ja iskee kaiken syödyn ulos. Yhtäkkiä iskee keveys, kuin tanssisi jossain tosi korkealla. Sellainen olo minulle tuli.

Ja ehkä minä oksensin kaikkea sitä, mitä olin itseeni matkalla kerännyt. En osaa sanoa. Se kuitenkin tapahtui.

Palasin Suomeen. Palasin bulimiaan. Mikä sattuma. Matkalla olin syönyt huoletta, matka oli kuin toinen planeetta ja todellisuus, jossa saatoin tehdä mitä huvitti, eivätkä maailman lait koskettaneet minua. Totuus iski vastaan terminaalissa, kun katsoin itseäni ikkunan heijastuksesta. Minä näytin kauhealta. Minun pitäisi tehdä itselleni jotain. Ja siksi oli pakko tehdä heti, vaikkei muutos heti tapahdukaan - ja pakko tyhjentää vatsasta sinne ahdettu lohileipä ja maitokahvi saman tien. Se sujui leikiten, olenhan jo vanha tekijä. Oksentamisen jälkeen nousin kotiin vievään junaan kuin ei mitään, ihan tavallinen nainen matkalaukkuineen.

Koska repsahdin ja oksensin kerran, oli ihan yhdentekevää, vaikka repsahtaisin toistekin. Koetin paastota, mutta kotona söin uuteen nälkääni huomaamattani pussin leipää, purkin hummusta ja paketillisen sulatejuustoa. Sama toistui. Vain herkut puuttuivat, mutta niitä minä en ole bulimioinnissa koskaan tarvinnutkaan - olen osannut ahmia itseni oksennuskuntoon ihan tavallisella kotiruualla ja varsinkin leivällä.

Sairauslomaani on jäljellä kaksi kuukautta. Sen jälkeen minun pitäisi mennä teinien eteen esittämään hyvää ja vastuullista aikuista, josta kannattaa ottaa mallia. Uskotella teineille, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat, vaikka itse olisin lounaan jälkeen kadonnut vessaan ja antanut ylen kaiken juuri syömäni lihomisen pelossa. Kuvotan itseäni. Ajatus itsestäni valehtelemassa nuorille, että he kyllä kelpaavat omina itseinään, on posketon. Ei siksi, etteivät he minun silmissäni olisi riittäviä, oikein hyviäkin sellaisina kuin ovat. Tämä maailma vain ei ota heitä vastaan hellästi, ei kohtele heitä hyvin, elleivät he ole tarpeeksi kauniita ja loistavia, eikä ehkä sittenkään vaikka olisivat. He tulevat törmäämään esteisiin, vaikka ovat kauniita, ystävällisiä ja riittäviä juuri sellaisina kuin ovat. Maailma tulee polkemaan heidät jalkoihinsa. He eivät tule koskaan riittämään sellaisina kuin ovat, niin kuin en minäkään.

Minä ajattelen heitä, neljätoista- viisitoistakesäisiä tyttöjäni, joita minä opetan. Mitä heidän päissään pyörii? Oksentaako joku heistä? Paastoaako joku? Kuinka moni heistä katsoo omaa, kaunista ja herkkää kehoaan inhoten, vaikkei kehossa ole mitään, ei mitään vikaa? Ajattelevatko he: Jos minä olisin laihempi, minä olisin arvokkaampi, arvokas?

Vielä minulla on mahdollisuus kiivetä täältä ylös, olla antautumatta bulimialle, mutta minusta tuntuu, että sittenkin jään tänne, kuopan pohjalle. Kun sinne on kerran laskeutunut, sieltä ei huvita tulla pois ainakaan heti, kun oksentamisesta on tullut tapa ja tottumus, pelastusrengas, johon turvaudutaan aina kun ahdistus syömisestä käy liian suureksi. Minä ajattelen tätä hölkätessäni sateisessa puistossa. Syöminen on elämän perusasioita, ja silti yksi niistä kaikkein vaikeimmista. Kuinka syödä ilman ahdistusta? Kuinka koskaan syödä ilman ahdistusta? Ehkä kymmenen kiloa keveämpänä, tai kaksikymmentä. Niillä kadonneilla kiloilla minä antaisin itselleni luvan syödä ilman ahdistusta. Tiedä sitten onnistuisinko minä siltikään.

Minä olen likainen, ajattelen kylpyhuoneen lattialla eräänä aamuna. Minä en pysty anorektikon puhtauteen, minun tulevat aina olemaan tämän sairauden lika ja vastenmielisyys, kaikki mikä siihen liittyy, halkeileva hampaat, nirhautuneen kämmenselät, kalsiumin puutos, suolojen epätasapaino.

Kaikki se on minun. 


lauantai 18. elokuuta 2018

Krakova

Pako päättyi lopulta Krakovaan. Tänne minä jäin. Täällä sydän rauhoittui, alkoi lyödä hitaammin mutta silti yhä vakaasti. Yhtäkkiä minusta tuntui, ettei enää tarvitsekaan mennä eteenpäin.

Ehkä minä lopulta löysin jotakin.

Minusta tuli ihmissuhteissani tarvitsija. Minä matkustin Eurooppaan ja tapasin ystäviäni, joilta tarvitsin jotakin: tarvitsin yösijan, tarvitsin kuuntelijan, tarvitsin lohduttajan. Yu-wen Saksassa, puolalainen ystävä, entinen narkomaani Puolassa. Minä en ole koskaan ennen ollut tarvitsija, autettava, tuettava; minä olen aina ollut se, joka auttaa ja tukee. Nyt minä otin toisen roolin, jossa minä en antanut, minä otin.

Ja siitä minä ymmärsin, että olen aina kokenut olevani ihmissuhteissa se, joka niistä on sataprosenttisesti vastuussa. Sataprosenttisesti - ei yhtään vähempää, toiselle ihmiselle ei voi antaa vastuuta meidän suhteemme pysyvyydestä tai edes siitä, että meillä on hauskaa. Ja niin minä olenkin vastuussa enemmästä, koska minä otan vastuuta niin paljon - toiset elävät menemään, eivät pohdi, antavat virran kuljettaa. Ja siksi heillä on pienempi taakka kannettavanaan, ja he jaksavat pitempään.

Ja minä. Minä en enää jaksanut. Minä en enää jaksanut kantaa jokaisen ihmissuhteen painoa. En jaksanut kantaa parisuhdetta, jossa minä sisimmässäni kannan kaiken vastuun suhteen onnistumisesta, vaikka meitä on suhteessa kaksi. Siksi oli tehtävä jotain äärimmäistä ja lähdettävä pois, lähdettävä sinne, missä kukaan ei minua voisi tavoittaa eikä vaatia minulta mitään, korkeintaan selitystä, mutta sitä minulla ei ole ollut annettavana - ennen kuin nyt.

Minä olen löytänyt tarpeen olla pieni ja hoivattava, minä olen löytänyt oikeuden olla sitä. Minä olen löytänyt tarpeen laskea vastuuta toistenkin harteille. Senkin minä olen löytänyt, etten pysty laskemaan painoa toisten hartioille, koska en luota heihin, en heidän haluunsa tai kykyynsä pitää kasassa sitä minkä minä toivoisin pysyvän kasassa; ja siksi minä kannattelen sitä itse.

Mutta en minä jaksa loputtomiin. Siksi rakkaus on niin raskasta; siksi vapaus on niin houkuttelevaa. 

Eilen kävin Auschwitzissa. Olen pohtinut koko tämän ajan julmuutta ja sitä, miten helppoa se joskus on. Pahuus on arkipäiväistä, ja se, mitä minulle tapahtui, oli pelkkä pahuuden arkipäiväisyyden ilmentymä. Ihminen tahtoo loppujen lopuksi pelastaa itsensä. Hän tahtoo loppujen lopuksi selviytyä. Niin kaikki me tahdoimme. Muut niin kuin minä ja minä niin kuin muut.

Ehkä selitys oli Auschwitzissa. Minun ei tarvitse löytää selitystä sille, miksi minulle tehtiin niin kuin tehtiin. Syy on jossain syvällä ihmisessä, eikä minun tarvitse lähteä sille löytöretkelle ihmisen sisimpään. Ei minun ole mikään pakko. Koska se, millä on väliä, on tässä minun edessäni, ja se on juuri siinä, edessä, eikä takana.

Ja sitten, sitten minä löysin tytön. Näin hänet jo Saksassa, mutta hän tuli yhä lähemmäs minua muissa maissa ja suorastaan viereeni Krakovassa, ehkä kun minä kävelin kaupungin katuja ja katselin vain ympärilleni, enkä etsinyt mitään. Minä näen tytössä itseni. Hän on reunoilta hieman lepattava ja ruttuinen, rikkinäinen, silti täysillä tunteva, tyttö jolla on toiveita ja haaveita, aivan tavallinen tyttö siinä mielessä, niin, hänellä on kova tarve olla rakastettu niin kuin meistä kaikilla. Hän on kokenut paljon samaa kuin minä, mennyt läpi jonkinlaisen myllyn, selvinnyt siitä. Ja hänen tarinansa minä haluan kirjoittaa, sen tarinan minä haluan kertoa. Tarinan hänestä, joka on minä.

Niin. 

Ehkä olen valmis palaamaan kotiin.




torstai 16. elokuuta 2018

Katowice / Legnica / Wroclaw

Katowicessa minua odotti ystävä. Olin ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa vuosia, en vain koskaan tavannut. Nyt tuli sopiva hetki. Minä olin rauhoittunut ja istuin junan penkillä lähes levollisena, kun puhelimeeni tuli tekstiviesti: tervetuloa Puolaan. Olin ylittänyt Tshekin ja Puolan rajan.

Olin 17, kun tapasin tämän ystäväni vuonna 2010 kansainvälisellä kirjeenvaihtosivustolla. Ystävyytemme on jatkunut verrattain pitkään ollakseen pelkkä internetissä elänyt kirjeenvaihtoystävyys. 

Ystävä kutsui minut vanhempiensa luokse Legnicaan, joka sijaitsee Katowicen lähettyvillä. Istuimme hämärtyvässä illassa pihalla kynttilänvalossa ja aloimme muistella menneitä.

Ystäväni on entinen huumeidenkäyttäjä. Narkkari, jos saa rumasti sanoa, minä en haluaisi sanoa niin ystävästä. Hän vietti villeimpiä vuosia silloin kun minä kävin lukiota, ja olin hänestä alituisesti huolissani. Myös alkoholia hän käytti noina vuosina runsain mitoin.

"Yritin paikata jotain tyhjää kohtaa itsessäni", hän sanoi silloin. Nyt hän on kuivilla ja elämänsyrjässä kiinni, tekee korkeakouluopintoja Katowicen yliopistossa. "Juhlimalla. Sellaista se oli. Ja sellaista se on tässä maassa monelle."

Minä nyökkäilin. Itsekin juhlin lukion loppupuolella jonkin verran, mutta en ole koskaan kokeillut huumeita, kannabistakaan, en edes tupakkaa. Minä etsin niinä aikoina itsestäni sitä villiä naista, joka uskaltaisi tehdä kaikenlaista, mutta en löytänyt häntä mistään. Minä kyllä tanssin pöydillä, mutta pelkäsin silti.

"Kaikki tuntui niin tarpeettomalta ja turhalta", hän kertoi. "Minä tunnuin niin turhalta. Joka hetki, kun olin huumeiden vaikutuksen alaisena, vihasin itseäni, mutta minulla ei ollut oikeastaan mitään muuta. Kun olin pöllyissä, olin hetken poissa. Sain hetken helpotuksen tässä maailmassa."

Me joimme paljon halpaa kaljaa ja humalluimme. Ulkona oli pimeää, vain kynttilät paloivat. Sellaisina hetkinä tehdään usein tunnustuksia.

"Minä olen edelleen kaiken sen menneen vanki", minä sanoin. Ja sitten minä kerroin. Kerroin yksinäisistä vuosista, päästäni vessanpytyssä nuoruuteni kauniina vuosina, vuosia jatkuneesta väkivallasta, ja lukion uuvuttavista vuosista, niistä vuosista, joina hän tapasi minut. Ja siitä, miten minä vieläkin kannan menneisyyttä mukana kuin punnuksia jalkoihin sidottuina, ja ne estävät minua lähtemästä lentoon, olemasta se, joka minä todella olen.

Hän poltteli tupakkaa eikä sanonut mitään. Ehkä hän sulatti sitä, mitä olin juuri kertonut. Väkivallasta hän ei tiennyt, vaikka se on olennainen osa menneisyyttäni. Minä en tohdi kertoa väkivallasta kenellekään - minä kannan edelleen mukanani uhrin osaan väkisin kuuluvaa häpeää. 

"Parhaat vuoteni minä vietin niin", minä sanoin. "Lukion vuodet. Raadoin koulussa ja olin koko ajan nälkäinen ja rikki. Ja yksin ja avuton."

"Minä muistan sen", hän sanoi äkkiä. "Miten stressasit koulusta. Miten vaadit koko ajan korkeinta arvosanaa itseltäsi. Samaan aikaan kun minä en välittänyt mistään vaan vedin vain kokaiinia nenään", hän lisäsi, enkä osannut tulkita, oliko hänen silmissään pilkettä ja jos oli, kimmelsikö siinä sittenkin kyyneltippa. Hänenkin menneisyytensä on hyvin, hyvin raskas, surullinen ja ahdistava.

"Muistan senkin, kun surit saatuasi ruotsista ainoastaan yhdeksän, vaikka halusit saada täyden arvosanan, sata prosenttia, muuten et ollut tyytyväinen itseesi", hän jatkoi. "Muistan senkin, kun sanoit kerran oksentaneesi koeviikolla pelkästään siksi, että olit niin stressaantunut. Vaikka sinä oksentelit niihin aikoihin muutenkin", hän sanoi, ja minun kurkkuani kuristi. Ja sitten hän sanoi: 

"Mutta siitä minä en tiennyt, että sinä sairastit bulimiaa."

Sana hätkähdytti minua. Harvoin kukaan sanoo sitä ääneen, sen sairauden nimeä, niin yksikantaan. Minä puhun, jos puhun, epämääräisesti syömishäiriöstä, koska sitä minun syömishäiriöni on, epämääräinen kimppu oireita. Mutta hän näki sen selkeämmin, ja kehtasi vielä sanoa sen nimen: bulimia.

Sinä sairastit bulimiaa. Sanat pyörivät päässäni outona vyyhtenä. Sitäkö se siis tosiaan oli. 

Legnican jälkeen me matkustimme Wroclawiin, joka on noin 600 000 asukkaan yliopistokaupunki eteläisessä Puolassa. Siellä me tapasimme ystäväni ystävän, joka suostui esittelemään minulle kaupunkia. Hän on ehkä kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt. Pitkä, hyvin hoikka, tiukat farkut, kauniit hiukset, upea meikki. Ja hän oli hauska, sosiaalinen, aivan ihastuttava. Wroclawissa tekemämme kierroksen jälkeen minä menin vessaan ja tuijotin omaa kauhistuttavaa naamaani vessassa ja halusin oksentaa lounaaksi nauttimani paninin. Minä tunsin suurenmoista alemmuutta. Vaikka nainen tuskin ajatteli minun ulkonäöstäni mitään pahaa, tuskin soi sille ajatuksen ajatusta, minä ajattelin sitä yhtenään. 

Minä haluaisin olla hyvä, minä haluaisin sopia joukkoon. Minä haluaisin olla riittävä. Ja ollakseni riittävä minun on oltava laiha. Sinä päivänä en pystynyt enää syömään. 

Junassa kohti seuraavaa kaupunkia minä ajattelin hänen sanojaan ja erästä asiaa, jonka hän sanoi myöhäisillassa, kynttilöiden jo sammuttua.

"You're cool. Mutta sinulla on ihan vitun huono itsetunto."

Hän sanoi niin suoraan. Bulimian ja sen. Ja se satutti. Mutta hän oli niin oikeassa.




torstai 9. elokuuta 2018

Praha

Yksi asia, joita rakastan: junat. Ja juna-asemat, lähteminen, saapuminenkin, silloin kun on kuljettu pitkä matka ja istuminen junan karheassa penkissä jo uuvuttaa. Mutta junat, kiskot, kaikki ne kuulutukset, lähteminen. Se helpottaa kriisissä kuin kriisissä, liikkeellä oleminen, kaiken pysyvän pakeneminen. Ongelmat kohtaa vasta seisahduksissa, niin minäkin useiden päivien kuluttua Berliinissä, sitten Dresdenissä. Sinne ne seurasivat minua. 

Siksi oli pakko poistua uudelleen. Pysyvää, juuri nyt, on vain pako. Perillä on paikka, jossa en koskaan tahdo olla.

Minä ajattelin Etelä-Puolaa, jossa minulla on myös eräs ystävä. Sitten huomasin, että Saksan ja Etelä-Puolan välissä on itse asiassa Tshekki, maa josta minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa. Tiedän sieltä oluen ja lastenanimaatio Myyrän, sen että se on joskus ollut Slovakian kanssa yhtä, ja siinä kaikki. Mutta niin minä vain varasin junalipun Prahaan, eikä junamatka kestänyt kuin pari tuntia. 

Kirjoittauduin hotelliin vanhan kaupungin keskustassa. Vasta huoneessa avasin puhelimen, joka oli ollut jo yli vuorokauden pois päältä. En kestänyt minua tavoittelevia ihmisiä. En tahdo vastailla uteluihin mitään, enkä myöskään kysymykseen milloin palaat, sillä en itsekään oikeastaan tiedä vastausta. En edes tiedä, mistä lennän kotiin, mutta enköhän minä jonain päivänä osta lentolipun ja palaa takaisin. Siellä minua odottaa joku. Surullisinta on, jos ei ole ketään, jota odottaa.

Vaeltelin vanhan kaupungin kaduilla yksikseni ja yritin etsiä syytä itsestäni. Päiväsaikaan tärkeä nähtävyys Kaarlensilta oli täynnä turisteja, mutta yöllä siellä oli miellyttävän rauhallista, ja lämpötilakin laskeutui miellyttävälle tasolle. Pimeä laskeutui varhemmin kuin Suomessa, ja katujen varsilla paloivat katuvalot, baarien edustoilla tulet. Näky oli kaunein vähään aikaan näkemäni. Kaupunki valoi minuun omituista lohtua, uskoa siihen, että asiat kyllä järjestyvät.

Siellä sillalla minä sitten mietin elämääni ja sitä tosiasiaa, että minä olen nyt maailman tavoittamattomissa eräässä maailmankolkassa, joka vielä päivä sitten oli minulle täysin tuntematon, täysin yhdentekevä. Täällä olen nyt vain minä, enkä ole velkaa kenellekään kuin selityksen, mutta sitä minusta nyt ei kukaan saa. Minäkään en osaa selittää itselleni. Ehkä minä tosiaan kuvittelen pääseväni itseäni pakoon lähtemällä toisaalle. Mutta ei sekään ole riittävä selitys, enhän minä ole aiemmillakaan matkoilla päässyt pakoon; ongelmat seurasivat aina Intiaan asti, tietysti ne seuraavat myös Eurooppaan, vaikka olisinkin koko ajan liikkeellä.

Minä olen kirjoittanut. Se on miellyttävä tosiasia. Löysin erään tarinan Berliinistä ja olen seurannut sen jälkiä nyt toisiin kaupunkeihin. Dresdenistä löysin tytön, jossa on paljon samaa kuin minussa - hänestä kirjoitan seuraavaksi. Junassa matkalla Prahaan minua vastaan tuli saksalainen nainen, jonka tarinan aion kertoa. Tarinan nimeksi tulee Me selviämme kyllä, ja se kertoo juuri siitä, selviytymisestä, kahdesta naisesta, jotka vaikeuksista huolimatta selviävät. Sellaisen tarinan tahtoisin itsestänikin kertoa, mutten vielä tiedä, selviänkö minä.

Myös Harry Potter tuli J. K. Rowlingia vastaan juuri junassa. Hän vain näki pojan silmissään ja alkoi kirjoittaa tämän tarinaa. Niin minäkin näin elämän riepotteleman mutta vahvan naisen silmissäni, kun katselin junan ikkunasta ulos.

Mitä minä löydän Prahasta? Se on minulle vielä epäselvää. Ehkä viimein löydän syyn kivulleni, sille miksi minua kalvaa paikasta ja ajasta riippumatta ikävä ja samalla säälimätön vapauden kaipuu, joka ei jätä minua rauhaan.



maanantai 6. elokuuta 2018

Dresden

Minä vietin Berliinissä kolme päivää, ja kolmessa päivässä ahdistus saavutti minut jälleen. Pelko siitä, että minä tulen vielä hulluksi, että minä kuolen tähän paikkaan - paniikkikohtauksenomainen voimakas pelko siitä, ettei mikään ole hyvin eikä tule enää olemaan.

Jätin taakseni ihmisiä ihmettelemään. Minne sinä menet, he kysyivät. Minä en osannut vastata, ja se tuntui heistä hurjalta. Mutta nyt tiedän, että minä päädyin lopulta Dresdeniin.

Kiinalaistaustainen entinen kämppäkaverini asuu nykyään Dresdenissä. Oikeastaan muistin sen vasta Berliinissä, kun varasin vielä yhden yön meluisan hostellin kerrossängyssä. Kutsutaan tuota naista nyt vaikka Yu-weniksi. Me olimme pitäneet yhteyttä silloin tällöin, mutta muistelen, ja kaiketi hänkin muistelee, edelleen lämmöllä kesän lämpimiä öitä Göttingenissä, liian halpaa olutta, döneriä ja vatsanpohjasta kumpuavaa naurua. Soitin hänelle Berliinistä ja kerroin olevani Saksassa, ja jo seuraavana aamuna, varhain kello 7.17, istuin Dresdeniin menevässä junassa. 

Ja minä tärisin kun minä saavuin paikalle. Yu-wen katsoi minua kummissaan, olihan lämpötila jopa yli 30 astetta, mutta ymmärsi lopulta, kun selitin. Minäkin pakenin, hän kertoi sitten, vanhempani halusivat minut naimisiin, mutta minä halusin fyysikoksi. Siksi minä lähdin pois, Yu-wen sanoo. Minä nyökkäsin, eikä enempää sanoja tarvittu. Me olemme molemmat rakkauden pakolaisia. Niin hän sijasi minulle vuoteen sohvalle.

Yöllä, kun en tässä kuumuudessa saanut unta, ajattelin hänen tarinaansa. Yu-wen lähti, koska hän tiesi haluavansa tätä asiaa eikä sittenkään tuota. En tiedä, haluanko minä koskaan naimisiin, sanoi hän, ja se on paljon sanottu perinteisen, konservatiivisen kiinalaisperheen ainoalta lapselta. Yu-wen tiesi mitä halusi ja on nyt virassa Dresdenin yliopistossa tutkijana, surkealla palkalla mutta tekee ainakin sitä mitä aina toivoi. Sellainen on hänen elämänsä, hän teki mitä tahtoi, ja hän on vapaa.

Mutta mistä minä voin tietää, mitä haluan? Rakkauden paradoksi: rakastaa ja olla rakkauden vanki, tai paeta vapauteen mutta jäädä ilman rakkautta. Molempia ei voi saada. Ja minä tärisen vieläkin, kun näen vaihtoehdot edessäni. Rakkaus on hyvä, mutta ei ole välttämättä ikuista. Vapaus voi olla ikuista, mutta niin myös yksinäisyys.

Rakkaus ja maailmanloppu. Rakkaus ja maailmanloppu.

---

Dresden pommitettiin toisessa maailmansodassa kahden päivän aikana lähes maan tasalle. Semperoper, kirkot, kaikki uskomattoman kaunis päreiksi aivan turhan päiten. Kaksi päivää, ja kaikki se, mikä oli joskus ollut kaunista ja jylhää, oli nyt tuhkaa ja savuavia raunioita, niiden seassa ruumiita, vähintään 50 000, mutta ehkä jopa 200 000.

Miten turhaa, ja kammottavaa. Mutta sellaista elämä on. Ihmiset rakastavat tuhota asioita, vaikka kauniitakin asioita, vain koska voivat. Minutkin he tuhosivat, pommittivat alas, kun yritin kasvaa ylöspäin. En minä heistä kaunis ollut, mutta harvoin talon perustukset ovat; he pelkäsivät, että minusta tulee uljas rakennus, joten he pommittivat minut alas, ja minusta tuli raunio.

He halusivat tuhota minut. Ja kaikki se kipu, jota tunnen. Oikeastaan melko turhaan. Pommituksetkin kestivät vain hetken ja olivat sitten ohi, jäljellä pelkkä tuho. Niin. He halusivat tuhota minut.

Ajatella, että verrattain lyhyessä ajassa kaikki niin suuri ja kaunis voidaan saattaa alkupisteeseensä. Dresden, kulttuurikaupunki. Tai ihminen, joka on kasvanut ja kasvanut, ja sitten hänet murretaan. Pala palalta, kivi kiveltä, hänestä tehdään raunio.

Ja joskus se voi tapahtua nopeastikin. Ajatelkaa nyt, pakolaisleireillä on ihmisiä, joita on kidutettu. He ovat saattaneet viettää päiviä pimeässä huoneessa sidottuina epäluonnollisiin asentoihin, he ovat kusseet ja paskantaneet alleen ja sitten olleet valmiita juomaan oman kusensa, koska eivät ehkä saa muuta juomaa; eikä heidän ole annettu nukkua. He ovat voineet olla jo alle vuorokaudessa siinä tilassa, että ovat anelleet kuolemaa, jota he eivät saa, ja tila jatkuu silti vielä vuorokausia, eikä kuolemaa siltikään tule. Kun heidät poistetaan huoneesta, he joutuvat tilanteeseen, jossa heidän tulisi jatkaa elämäänsä, ehkä tehdä vielä sankaritekoja, ehkä paeta maasta, joka vainoaa heitä ja se on aivan laillista.

Kaikki tämä muutamassa vuorokaudessa. Ihmismieli kasvaa ja lujittuu elämän saatossa ja taipuu ja katkeaa parissa vuorokaudessa, ja kyllähän kaislakin taipuu, ja oi, kyllä kaislakin katkeaa, sitä täytyy taivuttaa tuskin yhtä paljon kuin ihmisen sääriluuta. 

Dresden rakennettiin uudelleen. Semperoper entisöitiin. Minä rakennan itseäni vieläkin, etsin omia palasiani, nyt Dresdenistä. Se, mitä tämä kaupunki minulle vielä tarjoaa, on yllätys. Ehkä minä olen itse Dresden. Nainen, joka rakentaa itsensä uudelleen, entisöi itsensä. 

Lehdissä ja netissä me näemme kuvia pommitetusta Alepposta, mutta harva meistä tietää, että alun perin Aleppo oli kaunis kaupunki.





torstai 2. elokuuta 2018

Berliini

Tiistaina lähdin. En kestänyt enää. Lähdin. En kestänyt. Ei se ollut päähänpisto, vaikka lentolipuista sen voisi aavistaa: ostohetki maanantai-ilta, lähes yö. 

Minä en osaa rakastaa, minä en osaa olla parisuhteessa. Siksi lähdin. Minä. Yksin. Katselin Air Balticin siipeä ja yritin hengittää. Vain Berliini, sanoin rakkaalleni, vain hetkeksi, muuten vain, tapaamaan vanhoja kavereita, minä sanoin. Valehtelin. Halusin pakoon häntä, ja ehkä itseäni.

Pakko pakko pakko pakko pakko pakko

Minä en osaa rakastaa, en minä osaa rakastaa.

Ja eilen illalla minä kävelin Berliinin vielä vilkkaita katuja ja katselin terasseilla lojuvia ihmisiä ja ajattelin, että heidän elämänsä on taatusti todella yksinkertaista. He asuvat eräässä eurooppalaisessa pääkaupungissa ja voivat koska vain mennä istumaan ystäviensä kanssa terassille, eikä mikään ole sen parempaa. 

Ilta vaihtui yöksi, mutta minussa oli edelleen raivoa ja levottomuutta, jota minun piti jonnekin päästä hillitsemään. Istuin baariin ja tilasin olutta, josta en edes pidä, yleisesti ottaen, mutta Saksassa sitä jotenkin vain kuuluu juoda. Tietysti minä päädyin kaikista maista juuri Saksaan. En osaa yllättää ketään, en itseänikään. Tietysti Saksa, tietysti Berliini, kuinka ennalta arvattavaa. Joskus kuvittelen itseni pakoon katastrofia maihin joista tiedän ehkä nimen ja pääkaupungin, mutta päädyn aina vain maahan, jossa tiedän tulevani toimeen.

Hetken minusta kuitenkin tuntui, että maailma on minua varten. Olla kaksikymmentäviisi, vasta täyttänyt, ja vapaana kaikesta vastuusta, pankkitilillä joitakin tonneja. Jos tahtoisin, pääsisin kauas. Minä pystyisin siihen kyllä. Ja mikä minua enää pidättelee? Rakkaus, jossa minä pyristelen. Onko kaiken oltava niin vaikeaa.

Pako pako pako pako pako pako

Minä haluaisin rakastaa, ja minä haluaisin olla vapaa. Mutta kumpaakin niistä ei voi saada, ei koskaan.

Minä asuin Saksassa puoli vuotta. Minun pitäisi oikeastaan kirjoittaa siitä. Se oli elämäni parasta aikaa ja tapahtui vuonna 2016. Tänään ajattelin sitä: vuosi oli kauheaa myllerrystä, ja minä vain vietin elämäni parasta aikaa. Vuoden lopulla, kun palasin Suomeen, kuvittelin, että voisin lopettaa mielialalääkityksen ja olla kuin kuka tahansa kaksikymmentäkolmevuotias opiskelija, joka elää elämänsä kevätpuoliskoa. Se oli tietenkin kauhea katastrofi, mutta silti vuosi 2016 oli elämäni onnellisin.

Lentokoneessa ajattelin, että ehkä minä etsin tarinaa. Tarinoita risteilee koko ajan ympärilläni, mutten saa niistä otetta. Osa niistä kertoo minusta, osa ei. Ne, jotka kertovat minusta, ovat raskasta seittiä ympärilläni, tämä vankila. Ne, jotka kertovat muista, ovat ehkä pakokeino toisaalle, jonnekin sinne, missä minun menneisyyteni päästää minusta irti. Selvitäkseen on kirjoitettava nämä tarinat.

Minä olen tullut etsimään jotakin. Ehkä tarinaa, ehkä itseäni, ehkä tarinaa itsestäni, itsessäni.