Berliini

Tiistaina lähdin. En kestänyt enää. Lähdin. En kestänyt. Ei se ollut päähänpisto, vaikka lentolipuista sen voisi aavistaa: ostohetki maanantai-ilta, lähes yö. 

Minä en osaa rakastaa, minä en osaa olla parisuhteessa. Siksi lähdin. Minä. Yksin. Katselin Air Balticin siipeä ja yritin hengittää. Vain Berliini, sanoin rakkaalleni, vain hetkeksi, muuten vain, tapaamaan vanhoja kavereita, minä sanoin. Valehtelin. Halusin pakoon häntä, ja ehkä itseäni.

Pakko pakko pakko pakko pakko pakko

Minä en osaa rakastaa, en minä osaa rakastaa.

Ja eilen illalla minä kävelin Berliinin vielä vilkkaita katuja ja katselin terasseilla lojuvia ihmisiä ja ajattelin, että heidän elämänsä on taatusti todella yksinkertaista. He asuvat eräässä eurooppalaisessa pääkaupungissa ja voivat koska vain mennä istumaan ystäviensä kanssa terassille, eikä mikään ole sen parempaa. 

Ilta vaihtui yöksi, mutta minussa oli edelleen raivoa ja levottomuutta, jota minun piti jonnekin päästä hillitsemään. Istuin baariin ja tilasin olutta, josta en edes pidä, yleisesti ottaen, mutta Saksassa sitä jotenkin vain kuuluu juoda. Tietysti minä päädyin kaikista maista juuri Saksaan. En osaa yllättää ketään, en itseänikään. Tietysti Saksa, tietysti Berliini, kuinka ennalta arvattavaa. Joskus kuvittelen itseni pakoon katastrofia maihin joista tiedän ehkä nimen ja pääkaupungin, mutta päädyn aina vain maahan, jossa tiedän tulevani toimeen.

Hetken minusta kuitenkin tuntui, että maailma on minua varten. Olla kaksikymmentäviisi, vasta täyttänyt, ja vapaana kaikesta vastuusta, pankkitilillä joitakin tonneja. Jos tahtoisin, pääsisin kauas. Minä pystyisin siihen kyllä. Ja mikä minua enää pidättelee? Rakkaus, jossa minä pyristelen. Onko kaiken oltava niin vaikeaa.

Pako pako pako pako pako pako

Minä haluaisin rakastaa, ja minä haluaisin olla vapaa. Mutta kumpaakin niistä ei voi saada, ei koskaan.

Minä asuin Saksassa puoli vuotta. Minun pitäisi oikeastaan kirjoittaa siitä. Se oli elämäni parasta aikaa ja tapahtui vuonna 2016. Tänään ajattelin sitä: vuosi oli kauheaa myllerrystä, ja minä vain vietin elämäni parasta aikaa. Vuoden lopulla, kun palasin Suomeen, kuvittelin, että voisin lopettaa mielialalääkityksen ja olla kuin kuka tahansa kaksikymmentäkolmevuotias opiskelija, joka elää elämänsä kevätpuoliskoa. Se oli tietenkin kauhea katastrofi, mutta silti vuosi 2016 oli elämäni onnellisin.

Lentokoneessa ajattelin, että ehkä minä etsin tarinaa. Tarinoita risteilee koko ajan ympärilläni, mutten saa niistä otetta. Osa niistä kertoo minusta, osa ei. Ne, jotka kertovat minusta, ovat raskasta seittiä ympärilläni, tämä vankila. Ne, jotka kertovat muista, ovat ehkä pakokeino toisaalle, jonnekin sinne, missä minun menneisyyteni päästää minusta irti. Selvitäkseen on kirjoitettava nämä tarinat.

Minä olen tullut etsimään jotakin. Ehkä tarinaa, ehkä itseäni, ehkä tarinaa itsestäni, itsessäni.