Katowicessa minua odotti ystävä. Olin ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa vuosia, en vain koskaan tavannut. Nyt tuli sopiva hetki. Minä olin rauhoittunut ja istuin junan penkillä lähes levollisena, kun puhelimeeni tuli tekstiviesti: tervetuloa Puolaan. Olin ylittänyt Tshekin ja Puolan rajan.
Olin 17, kun tapasin tämän ystäväni vuonna 2010 kansainvälisellä kirjeenvaihtosivustolla. Ystävyytemme on jatkunut verrattain pitkään ollakseen pelkkä internetissä elänyt kirjeenvaihtoystävyys.
Ystävä kutsui minut vanhempiensa luokse Legnicaan, joka sijaitsee Katowicen lähettyvillä. Istuimme hämärtyvässä illassa pihalla kynttilänvalossa ja aloimme muistella menneitä.
Ystäväni on entinen huumeidenkäyttäjä. Narkkari, jos saa rumasti sanoa, minä en haluaisi sanoa niin ystävästä. Hän vietti villeimpiä vuosia silloin kun minä kävin lukiota, ja olin hänestä alituisesti huolissani. Myös alkoholia hän käytti noina vuosina runsain mitoin.
"Yritin paikata jotain tyhjää kohtaa itsessäni", hän sanoi silloin. Nyt hän on kuivilla ja elämänsyrjässä kiinni, tekee korkeakouluopintoja Katowicen yliopistossa. "Juhlimalla. Sellaista se oli. Ja sellaista se on tässä maassa monelle."
Minä nyökkäilin. Itsekin juhlin lukion loppupuolella jonkin verran, mutta en ole koskaan kokeillut huumeita, kannabistakaan, en edes tupakkaa. Minä etsin niinä aikoina itsestäni sitä villiä naista, joka uskaltaisi tehdä kaikenlaista, mutta en löytänyt häntä mistään. Minä kyllä tanssin pöydillä, mutta pelkäsin silti.
"Kaikki tuntui niin tarpeettomalta ja turhalta", hän kertoi. "Minä tunnuin niin turhalta. Joka hetki, kun olin huumeiden vaikutuksen alaisena, vihasin itseäni, mutta minulla ei ollut oikeastaan mitään muuta. Kun olin pöllyissä, olin hetken poissa. Sain hetken helpotuksen tässä maailmassa."
Me joimme paljon halpaa kaljaa ja humalluimme. Ulkona oli pimeää, vain kynttilät paloivat. Sellaisina hetkinä tehdään usein tunnustuksia.
"Minä olen edelleen kaiken sen menneen vanki", minä sanoin. Ja sitten minä kerroin. Kerroin yksinäisistä vuosista, päästäni vessanpytyssä nuoruuteni kauniina vuosina, vuosia jatkuneesta väkivallasta, ja lukion uuvuttavista vuosista, niistä vuosista, joina hän tapasi minut. Ja siitä, miten minä vieläkin kannan menneisyyttä mukana kuin punnuksia jalkoihin sidottuina, ja ne estävät minua lähtemästä lentoon, olemasta se, joka minä todella olen.
Hän poltteli tupakkaa eikä sanonut mitään. Ehkä hän sulatti sitä, mitä olin juuri kertonut. Väkivallasta hän ei tiennyt, vaikka se on olennainen osa menneisyyttäni. Minä en tohdi kertoa väkivallasta kenellekään - minä kannan edelleen mukanani uhrin osaan väkisin kuuluvaa häpeää.
"Parhaat vuoteni minä vietin niin", minä sanoin. "Lukion vuodet. Raadoin koulussa ja olin koko ajan nälkäinen ja rikki. Ja yksin ja avuton."
"Minä muistan sen", hän sanoi äkkiä. "Miten stressasit koulusta. Miten vaadit koko ajan korkeinta arvosanaa itseltäsi. Samaan aikaan kun minä en välittänyt mistään vaan vedin vain kokaiinia nenään", hän lisäsi, enkä osannut tulkita, oliko hänen silmissään pilkettä ja jos oli, kimmelsikö siinä sittenkin kyyneltippa. Hänenkin menneisyytensä on hyvin, hyvin raskas, surullinen ja ahdistava.
"Muistan senkin, kun surit saatuasi ruotsista ainoastaan yhdeksän, vaikka halusit saada täyden arvosanan, sata prosenttia, muuten et ollut tyytyväinen itseesi", hän jatkoi. "Muistan senkin, kun sanoit kerran oksentaneesi koeviikolla pelkästään siksi, että olit niin stressaantunut. Vaikka sinä oksentelit niihin aikoihin muutenkin", hän sanoi, ja minun kurkkuani kuristi. Ja sitten hän sanoi:
"Mutta siitä minä en tiennyt, että sinä sairastit bulimiaa."
Sana hätkähdytti minua. Harvoin kukaan sanoo sitä ääneen, sen sairauden nimeä, niin yksikantaan. Minä puhun, jos puhun, epämääräisesti syömishäiriöstä, koska sitä minun syömishäiriöni on, epämääräinen kimppu oireita. Mutta hän näki sen selkeämmin, ja kehtasi vielä sanoa sen nimen: bulimia.
Sinä sairastit bulimiaa. Sanat pyörivät päässäni outona vyyhtenä. Sitäkö se siis tosiaan oli.
Legnican jälkeen me matkustimme Wroclawiin, joka on noin 600 000 asukkaan yliopistokaupunki eteläisessä Puolassa. Siellä me tapasimme ystäväni ystävän, joka suostui esittelemään minulle kaupunkia. Hän on ehkä kaunein nainen, jonka olen koskaan nähnyt. Pitkä, hyvin hoikka, tiukat farkut, kauniit hiukset, upea meikki. Ja hän oli hauska, sosiaalinen, aivan ihastuttava. Wroclawissa tekemämme kierroksen jälkeen minä menin vessaan ja tuijotin omaa kauhistuttavaa naamaani vessassa ja halusin oksentaa lounaaksi nauttimani paninin. Minä tunsin suurenmoista alemmuutta. Vaikka nainen tuskin ajatteli minun ulkonäöstäni mitään pahaa, tuskin soi sille ajatuksen ajatusta, minä ajattelin sitä yhtenään.
Minä haluaisin olla hyvä, minä haluaisin sopia joukkoon. Minä haluaisin olla riittävä. Ja ollakseni riittävä minun on oltava laiha. Sinä päivänä en pystynyt enää syömään.
Junassa kohti seuraavaa kaupunkia minä ajattelin hänen sanojaan ja erästä asiaa, jonka hän sanoi myöhäisillassa, kynttilöiden jo sammuttua.
"You're cool. Mutta sinulla on ihan vitun huono itsetunto."
Hän sanoi niin suoraan. Bulimian ja sen. Ja se satutti. Mutta hän oli niin oikeassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti