Dresden

Minä vietin Berliinissä kolme päivää, ja kolmessa päivässä ahdistus saavutti minut jälleen. Pelko siitä, että minä tulen vielä hulluksi, että minä kuolen tähän paikkaan - paniikkikohtauksenomainen voimakas pelko siitä, ettei mikään ole hyvin eikä tule enää olemaan.

Jätin taakseni ihmisiä ihmettelemään. Minne sinä menet, he kysyivät. Minä en osannut vastata, ja se tuntui heistä hurjalta. Mutta nyt tiedän, että minä päädyin lopulta Dresdeniin.

Kiinalaistaustainen entinen kämppäkaverini asuu nykyään Dresdenissä. Oikeastaan muistin sen vasta Berliinissä, kun varasin vielä yhden yön meluisan hostellin kerrossängyssä. Kutsutaan tuota naista nyt vaikka Yu-weniksi. Me olimme pitäneet yhteyttä silloin tällöin, mutta muistelen, ja kaiketi hänkin muistelee, edelleen lämmöllä kesän lämpimiä öitä Göttingenissä, liian halpaa olutta, döneriä ja vatsanpohjasta kumpuavaa naurua. Soitin hänelle Berliinistä ja kerroin olevani Saksassa, ja jo seuraavana aamuna, varhain kello 7.17, istuin Dresdeniin menevässä junassa. 

Ja minä tärisin kun minä saavuin paikalle. Yu-wen katsoi minua kummissaan, olihan lämpötila jopa yli 30 astetta, mutta ymmärsi lopulta, kun selitin. Minäkin pakenin, hän kertoi sitten, vanhempani halusivat minut naimisiin, mutta minä halusin fyysikoksi. Siksi minä lähdin pois, Yu-wen sanoo. Minä nyökkäsin, eikä enempää sanoja tarvittu. Me olemme molemmat rakkauden pakolaisia. Niin hän sijasi minulle vuoteen sohvalle.

Yöllä, kun en tässä kuumuudessa saanut unta, ajattelin hänen tarinaansa. Yu-wen lähti, koska hän tiesi haluavansa tätä asiaa eikä sittenkään tuota. En tiedä, haluanko minä koskaan naimisiin, sanoi hän, ja se on paljon sanottu perinteisen, konservatiivisen kiinalaisperheen ainoalta lapselta. Yu-wen tiesi mitä halusi ja on nyt virassa Dresdenin yliopistossa tutkijana, surkealla palkalla mutta tekee ainakin sitä mitä aina toivoi. Sellainen on hänen elämänsä, hän teki mitä tahtoi, ja hän on vapaa.

Mutta mistä minä voin tietää, mitä haluan? Rakkauden paradoksi: rakastaa ja olla rakkauden vanki, tai paeta vapauteen mutta jäädä ilman rakkautta. Molempia ei voi saada. Ja minä tärisen vieläkin, kun näen vaihtoehdot edessäni. Rakkaus on hyvä, mutta ei ole välttämättä ikuista. Vapaus voi olla ikuista, mutta niin myös yksinäisyys.

Rakkaus ja maailmanloppu. Rakkaus ja maailmanloppu.

---

Dresden pommitettiin toisessa maailmansodassa kahden päivän aikana lähes maan tasalle. Semperoper, kirkot, kaikki uskomattoman kaunis päreiksi aivan turhan päiten. Kaksi päivää, ja kaikki se, mikä oli joskus ollut kaunista ja jylhää, oli nyt tuhkaa ja savuavia raunioita, niiden seassa ruumiita, vähintään 50 000, mutta ehkä jopa 200 000.

Miten turhaa, ja kammottavaa. Mutta sellaista elämä on. Ihmiset rakastavat tuhota asioita, vaikka kauniitakin asioita, vain koska voivat. Minutkin he tuhosivat, pommittivat alas, kun yritin kasvaa ylöspäin. En minä heistä kaunis ollut, mutta harvoin talon perustukset ovat; he pelkäsivät, että minusta tulee uljas rakennus, joten he pommittivat minut alas, ja minusta tuli raunio.

He halusivat tuhota minut. Ja kaikki se kipu, jota tunnen. Oikeastaan melko turhaan. Pommituksetkin kestivät vain hetken ja olivat sitten ohi, jäljellä pelkkä tuho. Niin. He halusivat tuhota minut.

Ajatella, että verrattain lyhyessä ajassa kaikki niin suuri ja kaunis voidaan saattaa alkupisteeseensä. Dresden, kulttuurikaupunki. Tai ihminen, joka on kasvanut ja kasvanut, ja sitten hänet murretaan. Pala palalta, kivi kiveltä, hänestä tehdään raunio.

Ja joskus se voi tapahtua nopeastikin. Ajatelkaa nyt, pakolaisleireillä on ihmisiä, joita on kidutettu. He ovat saattaneet viettää päiviä pimeässä huoneessa sidottuina epäluonnollisiin asentoihin, he ovat kusseet ja paskantaneet alleen ja sitten olleet valmiita juomaan oman kusensa, koska eivät ehkä saa muuta juomaa; eikä heidän ole annettu nukkua. He ovat voineet olla jo alle vuorokaudessa siinä tilassa, että ovat anelleet kuolemaa, jota he eivät saa, ja tila jatkuu silti vielä vuorokausia, eikä kuolemaa siltikään tule. Kun heidät poistetaan huoneesta, he joutuvat tilanteeseen, jossa heidän tulisi jatkaa elämäänsä, ehkä tehdä vielä sankaritekoja, ehkä paeta maasta, joka vainoaa heitä ja se on aivan laillista.

Kaikki tämä muutamassa vuorokaudessa. Ihmismieli kasvaa ja lujittuu elämän saatossa ja taipuu ja katkeaa parissa vuorokaudessa, ja kyllähän kaislakin taipuu, ja oi, kyllä kaislakin katkeaa, sitä täytyy taivuttaa tuskin yhtä paljon kuin ihmisen sääriluuta. 

Dresden rakennettiin uudelleen. Semperoper entisöitiin. Minä rakennan itseäni vieläkin, etsin omia palasiani, nyt Dresdenistä. Se, mitä tämä kaupunki minulle vielä tarjoaa, on yllätys. Ehkä minä olen itse Dresden. Nainen, joka rakentaa itsensä uudelleen, entisöi itsensä. 

Lehdissä ja netissä me näemme kuvia pommitetusta Alepposta, mutta harva meistä tietää, että alun perin Aleppo oli kaunis kaupunki.