perjantai 24. elokuuta 2018

Bulimia nervosa II

Minä repsahdin.

Niin siinä sitten kävi, eikä se oikeastaan ole kovin ihmeellistä. Palasin Suomeen ja oksensin lentoaseman vessassa. Kun poistuin, nainen levitti huulipunaa ja silmäsi minua peilin kautta merkitsevästi, vihaisesti, vaikka minä olisin saattanut olla vatsataudissa. En ollut. Olin ahdistunut. Ja siksi oksensin lentoaseman vessassa suljetun oven takana.

On oikeastaan euforista saada keho tyhjentymään. Ehkä siksi detox-dieetit ovat niin suosittuja. En muistanut sitä tunnetta, joka oksentamisesta tulee. Sen kamalan tunteen takaa se euforia, joka iskee, kun vatsalaukku sätkii ja iskee kaiken syödyn ulos. Yhtäkkiä iskee keveys, kuin tanssisi jossain tosi korkealla. Sellainen olo minulle tuli.

Ja ehkä minä oksensin kaikkea sitä, mitä olin itseeni matkalla kerännyt. En osaa sanoa. Se kuitenkin tapahtui.

Palasin Suomeen. Palasin bulimiaan. Mikä sattuma. Matkalla olin syönyt huoletta, matka oli kuin toinen planeetta ja todellisuus, jossa saatoin tehdä mitä huvitti, eivätkä maailman lait koskettaneet minua. Totuus iski vastaan terminaalissa, kun katsoin itseäni ikkunan heijastuksesta. Minä näytin kauhealta. Minun pitäisi tehdä itselleni jotain. Ja siksi oli pakko tehdä heti, vaikkei muutos heti tapahdukaan - ja pakko tyhjentää vatsasta sinne ahdettu lohileipä ja maitokahvi saman tien. Se sujui leikiten, olenhan jo vanha tekijä. Oksentamisen jälkeen nousin kotiin vievään junaan kuin ei mitään, ihan tavallinen nainen matkalaukkuineen.

Koska repsahdin ja oksensin kerran, oli ihan yhdentekevää, vaikka repsahtaisin toistekin. Koetin paastota, mutta kotona söin uuteen nälkääni huomaamattani pussin leipää, purkin hummusta ja paketillisen sulatejuustoa. Sama toistui. Vain herkut puuttuivat, mutta niitä minä en ole bulimioinnissa koskaan tarvinnutkaan - olen osannut ahmia itseni oksennuskuntoon ihan tavallisella kotiruualla ja varsinkin leivällä.

Sairauslomaani on jäljellä kaksi kuukautta. Sen jälkeen minun pitäisi mennä teinien eteen esittämään hyvää ja vastuullista aikuista, josta kannattaa ottaa mallia. Uskotella teineille, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat, vaikka itse olisin lounaan jälkeen kadonnut vessaan ja antanut ylen kaiken juuri syömäni lihomisen pelossa. Kuvotan itseäni. Ajatus itsestäni valehtelemassa nuorille, että he kyllä kelpaavat omina itseinään, on posketon. Ei siksi, etteivät he minun silmissäni olisi riittäviä, oikein hyviäkin sellaisina kuin ovat. Tämä maailma vain ei ota heitä vastaan hellästi, ei kohtele heitä hyvin, elleivät he ole tarpeeksi kauniita ja loistavia, eikä ehkä sittenkään vaikka olisivat. He tulevat törmäämään esteisiin, vaikka ovat kauniita, ystävällisiä ja riittäviä juuri sellaisina kuin ovat. Maailma tulee polkemaan heidät jalkoihinsa. He eivät tule koskaan riittämään sellaisina kuin ovat, niin kuin en minäkään.

Minä ajattelen heitä, neljätoista- viisitoistakesäisiä tyttöjäni, joita minä opetan. Mitä heidän päissään pyörii? Oksentaako joku heistä? Paastoaako joku? Kuinka moni heistä katsoo omaa, kaunista ja herkkää kehoaan inhoten, vaikkei kehossa ole mitään, ei mitään vikaa? Ajattelevatko he: Jos minä olisin laihempi, minä olisin arvokkaampi, arvokas?

Vielä minulla on mahdollisuus kiivetä täältä ylös, olla antautumatta bulimialle, mutta minusta tuntuu, että sittenkin jään tänne, kuopan pohjalle. Kun sinne on kerran laskeutunut, sieltä ei huvita tulla pois ainakaan heti, kun oksentamisesta on tullut tapa ja tottumus, pelastusrengas, johon turvaudutaan aina kun ahdistus syömisestä käy liian suureksi. Minä ajattelen tätä hölkätessäni sateisessa puistossa. Syöminen on elämän perusasioita, ja silti yksi niistä kaikkein vaikeimmista. Kuinka syödä ilman ahdistusta? Kuinka koskaan syödä ilman ahdistusta? Ehkä kymmenen kiloa keveämpänä, tai kaksikymmentä. Niillä kadonneilla kiloilla minä antaisin itselleni luvan syödä ilman ahdistusta. Tiedä sitten onnistuisinko minä siltikään.

Minä olen likainen, ajattelen kylpyhuoneen lattialla eräänä aamuna. Minä en pysty anorektikon puhtauteen, minun tulevat aina olemaan tämän sairauden lika ja vastenmielisyys, kaikki mikä siihen liittyy, halkeileva hampaat, nirhautuneen kämmenselät, kalsiumin puutos, suolojen epätasapaino.

Kaikki se on minun. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti