Ostrakismi
Se, ettei kukaan huomaa, satuttaa. Neurotieteellisten tutkimusten mukaan sosiaalinen kipu – yksinäisyys, osattomuus, ulkopuolisuus – näkyy aivoissa samoilla alueilla kuin fyysinen kipu ja sairastuttaa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Ostrakismi on tahallista tai tahatonta, sosiaalista kipua tuottavaa väkivaltaa.
- Niina Junttila
Ostrakismi - se, ettei kukaan huomaa, se, että tieten tahtoen jätetään ulkopuolelle - satuttaa. Minä koin sitä hyvin lievänä viime keskiviikkona, kun istuin nuorten kohtaamispaikassa sohvalla. Kaikki keskustelivat minun ohitseni, ylitseni, jättivät minut täysin huomiotta. Yritin mukaan keskusteluun, mutta minut sysättiin syrjään yhtenään, kukaan ei vastannut, kukaan ei huomioinut. Eräs käänsi minulle selkänsä, kun puhuttelin häntä. Kääntyi vain toista kohti ja sanoi jotain, vaikka olin esittänyt kysymyksen. Uskon, että se oli tietoista. Oli tietoinen valinta sulkea minut ulos keskustelusta.
En tiedä, miksi niin taas kävi. Minä olen 25. Minä luulin, että olin karistanut lapsuuden ja nuoruuden painon hartioiltani, ettei minussa olisi enää sitä merkkiä: tuo on ulkopuolinen. Olin kai väärässä. Minä poistuin jälleen sateeseen, eikä kukaan huutanut perään. Se satutti.
Olin ulkopuolinen, kuin väärän palapelin palanen siihen palapeliin. Shakkinappula, joka iskettiin pois laudalta.
Siinä määrin minä olen vahva, että osasin kohauttaa olkapäitäni tapahtuneelle: niin vain tapahtuu, niin vain tapahtuu minulle. Mutta silti kaikki se sai minut muistamaan aiemminkin kokemani ostrakismin. Kävelin kotiin sateessa ja muistelin, vaikken välitä muistaa.
Sen, miten joskus lapsena tytöt juoksivat hiekkakentällä pois, kun minä lähestyin heitä. Lähtivät karkuun kuin heitä olisi lähestynyt viholline.
Sen, miten koulukiusaajat eivät vastenneet minulle, kun kysyin heiltä kysymyksen. Katsoivat vain, katsoivat läpi.
Sen, miten aikuisuudessa ystäväni käänsi minulle selkänsä parvekkeella niin, että minä jäin ringin ulkopuolelle. Ystäväni.
Oli yllätys huomata, että sitä tapahtui vielä aikuisenakin, ja ystävien toimesta.
Kaipa sitä tapahtuu siksi, että se sattuu. Koska se sattuu, sitä tapahtuu. Miksi satuttamaan ihmistä, joka ei menekään rikki? Ajanhukkaa, eikä yhtään hauskaa.
Ostrakismi on niin tehokas satuttamisen muoto siksi, että se tekee ihmisestä ikään kuin olemattoman. Sinä olet niin huono ja niin turha, ettei sinua ole meille edes olemassa. Koulukiusaamisen keinona ostrakismi on toimiva myös siksi, että se on huomaamatonta. Selän kääntäminen toiselle juuri silloin, kun tämä on sanomassa jotakin, on huomaamattomamapaa kuin sanoa häntä arvottomaksi paskakasaksi, mikä sekin toki on joillekuille aika helppoa. Tarpeeksi kauan muiden luota käännytetty ei enää edes hakeudu muiden pariin, sillä muiden silmissä häntä ei ole.
Me haluamme toisten pariin. Ihminen on sellainen. Jokainen kääntyvä selkä satuttaa, jokainen.
On mysteeri, että minulla on nykyään ystäviä, on aika paljonkin ja aika hyviä. Kaiken järjen mukaan minun persoonassani pitäisi olla jotain sellaista, jota on mahdotonta sietää. Sillä miksi muutoin minua olisi lähdetty juoksemaan karkuun tai miksi minulle olisi käännetty selkä sen jälkeen, kun olen kysynyt jotain? Jonkin on oltava vialla, ja syvällä, koska niin moni ihminen kokee minut arvottomaksi.
Miksi kukaan nytkään haluaa olla minun kanssani? Sehän vasta tapahtui: minulle käännettiin selkä kesken keskustelun.
Ei se johdu sinun persoonastasi, ystäväni sanoi. Sinä olet mukava ihminen. Se johtuu siitä, että sinä menet rikki, ja muut näkevät sen. Ne näkevät sinut. Jostain ne näkevät sinun historiasi ja sen, että sinussa on kipua. Ja sellaisia ihmiset ovat, että jos jossakussa on kipua, sitä kipua pyritään lisäämään. Ihminen toimii niin. Ihminen tökkii sitä, joka jo valmiiksi on rikkonainen. Eikö olekin aika paskamaista?
Eikö olekin aika paskamaista?
Ja kuka on paska? Se, joka menee rikki, vai se, joka rikkoo? Kummalla puolella sinä haluat seistä? Haluatko sinä kääntää selän heikolle vain siksi, että hän on heikko? Haluatko sinä olla sellainen ihminen?
Monet ovat, haluavat olla.
Minä mietin ystäväni sanoja aika pitkään. Tuntui kutkuttavalta kuulla, että minä olen mukava ihminen. Pelkästään se oli kutkuttavaa, että minut oli kutsuttu juuri niihin illanistujaisiin, joissa mietittiin, milloin seuraavaksi nähtäisiin, niin, minulta kysyttiin, mitä tekisin vappuna. Ja niistä illanistujaisista kotiin palatessani ajattelin aikuisajan ystävääni, joka käänsi minulle selän parvekkeella niin, että olin piirin ulkopuolella. Emme ole enää tekemisissä. Minulla on nyt ystäviä, jotka välittävät minusta, vaikka olen heikko.
Ja kuka, todella, haluaa olla ihminen, joka kääntää selän sille, joka on heikko, siksi, että tämä on heikko? Minä en halua. Enkä minä ole. Ja siksi sateessa on helpompi kulkea, vaikka kulkisi yksin.
