keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Puoli vuotta

Psykiatri sanoi: Puoli vuotta sairauslomaa. Ei vastalauseita.

Mitäpä minä vastaan väittämään, jos rouva on sitä mieltä.

Puoli vuotta sairauslomaa. Niin sanoi itse rouva lääkäri.

Nyt minulla on yhtäkkiä puoli vuotta.

Häpesin silmät päästäni, kun toimitin eilen B-lausunnon rehtorille. Sairauslomia siellä täällä, nyt saisi etsiä pitempiaikaisen sijaisen. Nyt viimeistään hänelle valkenee, että hän on palkannut opettajaksi kouluunsa raadon, tosiaan sen iloisesti hymyilevän, hersyvästi nauravan naisen, joka nyt ilmoittaa: psykoottinen masennus. Psykoottinen jumalauta, minä olen palkannut kouluuni hullun, rehtori ajatteli, ihan varmasti ajatteli, hullu on siellä ollut vastuussa kolmetoistavuotiaista, vaikka kolmetoistavuotiaat ovat toimintakykyisempiä kuin hullu.

Nyt olen sairaalassa. En tiedä, kuinka pitkään, mutta nyt olen jo palannut unimaailmasta todelliseen ja pystyn kirjoittamaan. Soitin ensimmäiseksi terapeutilleni. Vihaan itseäni sen tosiasian vuoksi, että soitin ensimmäiseksi terapeutilleni enkä miehelleni tai edes äidille. Äidille soitin myöhemmin, lopulta myös miehelle, joka tuli katsomaan eikä tietenkään tuonut kukkia vaan suklaata, niin hänen tapaistaan. Hän toi myös romaanin, mutta en minä pysty lukemaan.

"Pikkunen breikki", sanoi terapeutti, ja minua hävetti. "Äitin vauva", sanoi äiti, ja minua itketti. "Rakas", sanoi mies, ja silloin minä itkin.

Minulla on yhtäkkiä puoli vuotta. Jos pääsen sairaalasta vaikka kahden viikon kuluttua tai edes kuukauden kuluttua, minulla on edelleen noin viisi kuukautta. Mitä ihminen tekee, kun hänellä on yhtäkkiä viisi kuukautta?

Minä kerron. Mutta ensin minä vähän nukun.





maanantai 26. maaliskuuta 2018

Afrodite

Kun minun ja tukihenkilöni suhde päättyi keväällä 2015, sain häneltä kortin. Siinä oli jumalatar Afrodite, naiseuden, seksuaalisuuden, tanssin jumalatar. Hän kirjoitti korttiin: Sinä olet jumalatar, jalat maassa, silmät taivaissa, hiukset aina hulmuten. Näitä sanoja en unohda koskaan. Silloin minä olin oma sisäinen jumalattareni, oma Afroditeni, juuri löytänyt tanssin, rakastanut ja hajonnut ja noussut, lähtenyt, etsinyt itse oman tieni ja löytänyt sen. Olin vahva, olin aatteellinen, tiesin mikä on oikein enkä epäröinyt sanoa sitä.

Reilun kahden vuoden kuluttua siitä tunsin, että kaikki on menetetty ja minä olen pelkkä heikko maan matonen. Makasin sängyssä ja olin sisältä kuollut, harkitsin ottavani lääkkeitä päästäkseni pitempään uneen. Elämä ympäriltä sammui vähä vähältä, ihmissuhteet, harrastukset, kirjoittaminen, niin, kirjoittaminenkin. Kukat, värit, musiikki, kaikki oli harmaata vaikka oli kaunein kesä. Rakkaus, ystävyys, kaikki poissa.

Sisältä kuollut. Sellainen minä olin. 

Ajatus Afroditesta sisälläni tuntui silloin hullunkuriselta, jopa lapselliselta. Ajatus tanssista, vaikka jalkani eivät jaksaneet liikkua yhtään minnekään. Ajatus silmistä luotuna kohti taivasta, kun ainut mistä jaksoin unelmoida, oli kuolema. 

Sitten tuli yksi päivä, ja minä ajattelin taas: minulla on vieläkin tuli.

Minulla on vieläkin tuli.

Minulla on vieläkin tuli!

Sillä mihin tuli minusta olisi kadonnut?

Minä olen kulkenut läpi helvetin. Minne tuli minusta olisi kadonnut?

Ei se sammu minusta mihinkään, eikä sitä saa sammutetuksi. Tuli on minussa. Se on ollut pitkään piilossa, mutta nyt minä olen löytänyt sen taas. 

On nimittäin päiviä, joina tahdon kuolla, jotta kipu loppuisi. Mutta on toisiakin päiviä.

On päiviä, joina käyn uimassa. On päiviä, joina varaan matkan Prahaan. On päiviä, joina ostan liput Ruisrockiin. On tällaisia päiviä, ja ne suuntaavat tulevaisuuteen.

On päiviä, joina kirjat vievät minut mukanaan, ja päiviä, joina voisin viettää tuntikausia kirjastossa. On avantouintia ja seinäkiipeilyä. Edelleen on musiikki, joka kantaa minun elämääni. On kuitenkin asioita: teetä, palapelejä, kirjastokortti, blogi, mekot, huulipunat, mahdolliset tanssiaskeleet, kyllä tanssiaskeleet. Minä tapailen tanssiaskelia. En kykene tanssimaan, en vaikka kuinka haluaisin, mutta minä haen tanssiaskelia. Askel tuohon, askel syrjään, askel väärään kohtaan, ja minä kaadun. Mutta niin minä vaan taas nousen ja jatkan harhaisia tanssiaskelia, kunnes lopulta onnistun, ja minä tanssin. 

Jumalatar Afrodite, jalat maassa, silmät taivaassa, hiukset hulmuten. Minne menisi minusta jumalatar Afrodite? Minun tekisi nyt mieli suorastaan huutaa: olen elossa, minä olen selvinnyt elossa, minä selviän elossa, oon elossa.

Vaikka joskus häälyn todellisuuden ja todettomuuden rajamailla, niin silti. Vaikka ahdistuksessani olen toisinaan valmis hyppäämään parvekkeelta, niin silti. Vaikka veitsenterä on joskus houkuttelevampi kuin sileä iho, niin silti.

Vaikka joskus on päiviä, joina kieltäydyn syömästä, ja vaikka joskus on päiviä, joina en pysty syömään. Vaikka joskus kuolema tuntuu ainoalta pakokeinolta tästä kivusta.

Silti tulee toisia päiviä.



So come and bring my witches home
I still hold the flame
And let the eyes of wisdom roll
I still hold the flame
Dig deep baby, deep baby
There's so much we can't see baby, see baby
It's you and me so dig deep baby, deep baby

So come along because I still hold the flame

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Pääsiäinen

Pian on taas pääsiäinen. Pääsiäinen on se juhla, jona ystäväni pettivät minut. Siitä on nyt neljä vuotta. Ja niin joutui myös Jeesus luotettujensa kavaltamaksi. Pääsiäinen on kummallisten ristiriitaisuuksien juhla: kavalluksen, kuoleman, kuoleman voittamisen. Kummallinen sekoitus äärimmäistä surua ja suurensuurta iloa. Kukaan ei oikein tiedä, miten sitä pitäisi juhlia.

Ystävät olivat tulossa kylään. Minä olin kantanut kotiin ison kassillisen ruokaa, josta valmistaisimme illallisen. Laitoin musiikkia soimaan, odotukset olivat korkealla. Ennen illan alkua ystävistä yksi tuli luokseni, juttelimme kaikenlaista, ja minusta tuntui, että illasta on tulossa hyvä. Siitä tuli täysi katastrofi.

He alkoivatkin kiusata minua. Syytä en tiedä, mutta mahdollisesti se oli saamani B-lausunto ja mielenterveyden häiriöiden diagnoosit, ehkä niihin liittyvä kilpailu: kuka saa sen itkemään ensimmäiseksi? Kaikenlaisia ikäviä kommentteja sanomisistani ja tekemisistäni, olemisestani, lyönti, pelilaudan nappula päin ohimoa. Huomiotta jättäminen. Ja lopulta sanat: kylläpä vittuilu on hauskaa, kun huomaa, että toinen oikeasti loukkaantuu siitä. Minä olin ymmälläni, ja silloin minä ymmärsin. Ei tämä ole vahinko. Eivät nämä vitsit, joita minusta kerrotaan, ole hauskoja ja ystävällisiä huomioita minusta, vaan ne pyrkivät satuttamaan, saamaan minut ehkä itkemään.

He tietävät, että minuun sattuu. He tietävät, etten kestä. Ja silti. Ja siksi.

Olla koulukiusattu enemmän tai vähemmän yhdeksän vuotta. Tulla sen jälkeen rakkaimpiensa kiusaamaksi. Kuin salama kirkkaalta taivaalta keskellä ihan tavallista pääsiäistä.

Jostain sen on kerrottava, jostain viasta jossakin. Mikä minussa on niin kovin pielessä, kun en vertaisteni silmissä koskaan ansaitse arvokasta kohtelua? Mikä on se asia, joka pitää minua vankina tässä kierteessä?

Minä elän vankilassa. Tässä vankilassa minä en koskaan voi tietää, milloin ja miksi minua satutetaan, kuka minua satuttaa. Koskaan en voi olla varma, että olisin toiselle niin tärkeä, että voisin luottaa siihen, että hän kohtelee minua niin kuin ihmisiä olisi hyvä kohdella. Sellainen tekee varovaiseksi. Kuinka minä voin koskaan antautua ihmissuhteeseen, jos en tiedä, miten se tulee jatkumaan, satutetaanko minua? Satutetaanko minua tieten tahtoen?

Tämä kierre jäytää parisuhdettani, tekee vaikeaksi ystävystyä, saa porukassa miettimään: Kehtaanko sanoa tämän, vai nauretaanko minulle, pilkataankoa minua? Ja mietin: Kannattaako minun olla näiden ihmisten kanssa, vai milloin he kääntyvät minua vastaan?

Kaikkein karmein ja raastavin on ajatus siitä, että minua satutetaan juuri siksi, että minuun halutaan sattuvan. Minun halutaan voivan huonosti itseni kanssa, muut oikein pyrkivät siihen, ja sitten iloitsevat, kun näkevät alahuuleni väpättävän. 

Jeesus ja Juudas. Ilmeinen vertaus, onhan pääsiäinen. Minä en kuitenkaan voi olla tässä tarinassa Jeesus, koska niin minäkin joskus antaudun puhumaan pahaa rakkaistani selän takana, vielä pettämään luottamuksen niin pahoin, että solvaan selän takana heidän pahimpia heikkouksiaan. Koomisin kaikista näistä on se, kun nauroin ystävieni kanssa eräälle yhteiselle ystävällemme, jolla on emetofobia, oksennuspelko. Siihen aikaan minä kärsin voimakkaasta agorafobiasta, julkisten paikkojen pelosta, niin etten uskaltanut aina poistua kotoani. Ja silti osasin olla paskamainen. Paskamaisuus on kai jossain syvällä meissä. Ehkä sen takana on halu turvata oma paikka laumassa. Puskea laidan yli vielä heikompi.

Mutta sellaiseen minä en aio enää alentua, oli syy tuohon käytökseen mikä vain.

Tuo päivä. Tuo hämmennys. Tuo yllätetyksi tuleminen. Tavallinen ilta, paljon ruokaa, äitini rahoilla ostettua, kutsuin heidät luokseni, ja näin he palkitsivat minut. Ja sen jälkeen piti elää kuin mitään ei olisi tapahtunut, silti olla se, johon otetaan yhteyttä, kun tarvitaan kuuntelijaa. Tietysti minä kuuntelin. Minä rakastin ystäviäni. En minä halunnut heistä eroon. Erosin heistä vasta, kun tajusin, että oli pakko.

Mutta kuinka monta kertaa se oli tapahtunut aiemmin? Välitunnilla, kun leikitään hippaa: vain minua otetaan kiinni. Liikuntatunnilla, kun pelataan jalkapalloa: minua taklataan, ystävät taklaavat. Yhtäkkiä kesken leikin: minä muutunkin ilmaksi. Mykkäkoulua, ilkeitä huomioita minun tavastani olla, minun perheestäni, minun vaatteistani, minun kiinnostuksenkohteistani. Vittuilua unelmistani.  Selän kääntämistä. Salaisuuksien levittämistä pitkin kylänraittia. Ihmisiltä, joita minä kutsun ystävikseni.

En saa koskaan tietää, mikä minussa on se vika, joka pitää tätä kierrettä yllä. Mutta minä aion katkaista sen keinotekoisesti: minä aion poistua välittömästi, kun se alkaa taas, oli tekijä kuka hyvänsä, tapahtui se milloin tahansa. Kyllä minä annan anteeksi, mutta vain, jos anteeksi pyydetään, jos huomataan itse, mitä tapahtuu.

Minä en voi estää sitä tapahtumasta, mutta minä voin keskeyttää sen.

Minä voin sanoa ääneen: Tämä ei käy. En suostu tähän. Mitä tässä oikein tapahtuu? Tämä on kauheaa.

Vain olemalla itselleni niin arvokas, etten anna kohdella itseäni kaltoin, minä saatan paeta tästä vankilasta, selittämättömästä vankilasta, jossa minua kidutetaan sattumanvaraisesti. Tämä kierre, nämä kahleet. Minä en tarvitse niitä enää.

Ehkä minä olen ikuinen idealisti, joka lähtee, siirtyy toiseen paikkaan, kun tulee satutetuksi. Vielä edelleen etsii, kunnes löytää jonkun, joka ei satuta.

Let me go.



En tiedä tehtiinks mua kulkemaan
mut ku on pakko niin kuljetaan
En tiedä tehtiinks mua lähtemään
Mut nyt on lähtö

Rohkeudest mä en oo kuullukaan
Tää on vaan torakka sielultaan
Ne siirtyy ennen kuin ne tuhotaan
Nyt on lähtö

Paula Vesala

perjantai 23. maaliskuuta 2018

Kirjoittaminen


En tiedä, pelastaako kirjoittaminen minut
vai tuhoaako

- Rupi Kaur

On yksi asia, joka pitää minut elossa, kun kuolema tuntuu järkevimmältä vaihtoehdolta.

Se asia on kirjoittaminen.

Minun on vaikea ajatella elämää ilman kirjoittamista. Siksi huonoimmat ajat elämässäni ovat olleet niitä, joina en ole kirjoittanut, kuten viime vuoden kesä. Sitä en osaa sanoa, kumpi on seuraus: kirjoittamattomuudesta huono aika, vai huonosta ajasta kirjoittamattomuus. Mutta yhteen ne kuuluvat joka tapauksessa.

Kirjoittaminen pitää minut järjissäni. Jos en kirjoita, menen päin seiniä. En olisi ehkä joutunut näin epätoivoiseen tilaan, jos olisin viime vuonna pystynyt kirjoittamaan, tai pakottanut itseni siihen, mutta sitä on nyt turha pohtia. Jollain lailla saan kirjoittamisesta merkityksen elämälleni. Se on vaarallista. Siihen luullakseni viittaa myös yllä oleva Rupi Kaurin sitaatti: kun elämän merkitys on kiinni yhdessä asiassa, on helpompi tipahtaa pimeyteen, missä mikään ei ota vastaan.

Vuoden vaihteessa päätin, että kirjoitan joka päivä jotain, ihan sama mitä, vaikka vain päiväkirjaa, kunhan kirjoitan. Ja niin minä kirjoitin. Ja kirjoitin. Kirjoitin kirjoitin kirjoitin. Kirjoitin, kunnes minulla yhtäkkiä oli uusi romaanikäsikirjoitus hyvässä vauhdissa. Kirjoitin, kunnes aloin taas tuntea: elämässäni on jokin asia, joka pitää minut täällä.

Viime päivinä olen miettinyt, miten minulle käy sitten, kun lopulta saan kustannussopimuksen. Kirjailijaksi tuleminen on jopa perheen perustamiseen rinnastettava haave. Mihin kuiluun minä syöksyn sitten, kun unelma toteutuukin? Synnytyksen jälkeinen masennus on huomattavan, vaarallisen yleistä. Onneksi sitä osataan hoitaa. Mutta synnytyksen jälkeinen masennus iskee myös meihin, jotka olemme synnyttäneet muuta kuin lapsen, esimerkiksi romaanin.

Romaani valmistui samaan aikaan, kun minä palasin vaihdosta Saksasta. Saksassa olin kirjoittanut paljon, kirjoittanut siellä lopun, joka on Aristoteleen mukaan yksi kolmesta tarinan osasta; yksi kolmesta, sitä ei käy vähätteleminen. Minä valitsin viisi kustantajaa, kaksi isoa, yhden keskikokoisen ja kaksi pientä. Ja lähetin käsikirjoituksen. Klik. Ja olin askelen lähempänä unelman toteutumista.

Siinä iski tyhjyys. Jo joidenkin päivien jälkeen aloin tuntea surua, ja serotoniinin takaisinoton estävä aine aivoissani väheni - halusin Cipralexista eroon. Mitä minä enää teen? minä mietin.

En varsinaisesti odottanut heti menestystä käsikirjoitukselleni, eikä sitä tullutkaan. Mutta blogini lukijat kysyvät: Koska sinulta oikein tulee kirja? Heti kun vain. Heti kun vain.

Viime aikoina olen kirjoittanut paljon, ja lupaan, että jos romaanini julkaistaan, niin te, jotka olette blogiani seuranneet, tulette rakastamaan sitä, sillä se on hyvin samantyylinen kuin blogini. Lukijat ovat seisseet vierelläni jo vuosia, ja se saa minut tuntemaan, että kirjoituksillani on jotain merkitystä.

Jollain lailla ajattelen, että kirjoittaminen on myös pitänyt minut hengissä. Elämäni vaikeimpina vuosina työstin romaania, joka ei kohdannut koskaan päivänvaloa, mutta joka sai minut tuntemaan valoa sisälläni. Se antoi toivoa; se antoi jonkin syyn jatkaa. Jos minulla ei olisi niinä vuosina ollut projektia, jonka halusin saattaa loppuun, olisin yhtä hyvin voinut kuolla. Nämä sanat ovat suuria, mutta sanon ne silti: kirjoittaminen seisoi minun ja itsemurhani välillä niinä kauheina vuosina, joina minua pahoinpideltiin päivittäin eikä ruoka pysynyt vatsassa.

Samoin nyt, kun olen taas alkanut kirjoittaa, pakottanut itseni siihen, oloni on kohentunut. On alkanut tuntua taas siltä, että vaikka kaikki muu elämässä romahtaisi, minä pystyn kuitenkin kirjoittamaan. Ja jos pystyn kirjoittamaan, pystyn käsittelemään vaikeitakin asioita, niin kuin blogissa, niin kuin romaaneissa.

Tyhjyys. Ilman kirjoittamista on ilman muuta tyhjyys. Kielesi rajat ovat maailmasi rajat. Sanoilla teen yhden selvän kohdan sekavaan maailmaan. Saan elämääni järjestystä, jonka minä itse luon.

Minulta on kysytty, miksi aloitin toisen blogin, kun minulla oli jo yksi, vieläpä aika menestynyt. Syy on se, että tämän blogin tarkoitus on, että voin syytää tänne kaiken synkimmän itsessäni. Toinen syy on terapeuttinen: tässä blogissa minä puran sen, joka pitää minua vankina: vaikea nuoruus, masennus, ihmissuhteet, syömishäiriö, ahdistuneisuushäiriö, Saatana, pelot, menneisyyden haamut. Jätän ne tänne, ja sitten minä katoan.

Minä kirjoitan itseni ehjäksi. Minä kirjoitan itseni terveeksi.

Minä kirjoitan itseni vapaaksi.


keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Te olette huonompia ihmisiä kuin me

Te luulette olevanne jotenkin parempia, mutta te olette väärässä. Itse asiassa: te olette huonompia ihmisiä kuin me.

Te luulette, että teistä tekee parempia ihmisiä se, että olette suosittuja, suorasanaisia ja riittävän rohkeita sanomaan toisille sellaisia asioita, jotka satuttavat. 

Te luulette, että koska pystytte polkemaan muita alemmas, nousette itse ylemmäs. Se ei ole totta, sillä kaikkein alinta sakkaa olette te. Menee toki vuosia, ennen kuin kukaan ymmärtää sitä - ja te itse ette ymmärrä sitä ikinä - mutta niin se loppupeleissä on, kuulkaas.

Me emme tee sellaista, koska meillä ei ole siihen kykyjä. Emme ole tarpeeksi rohkeita sanomaan toisista asioita, joita he eivät tahdo kuulla. Emme ole tarpeeksi rohkeita koettelemaan sopivan ja sopimattoman käytöksen rajaa. Emme ole riittävän vahvoja edes sanomaan pahaa sanaa silloin, kun se olisi paikallaan.

Te kuvittelette, että teillä on suuressa tuskassanne oikeus polkea muita alas, siirtää oma tuskanne toiseen moninkertaisena, koska olette jotenkin parempia ihmisiä. Tekonne tekee teistä kuitenkin muita huonompia.

Jostain syystä te kuvittelette, että te olette niin erinomaisia, että teillä on oikeus olla muita kohtaan paskamaisia.

Toinen ihminen saa erilaisuuden leiman ja se tekee teidän mielestänne hänestä automaattisesti huonomman, ja sitä huonouden leimaa te olette kovia toisen otsaan lyömään. Te osaatte lyödä huonouden leimoja: ruma, tyhmä, vastenmielinen, paha, itsekäs, ajattelematon, huonompi kaiken kaikkiaan. Jopa äärimmäisiä leimoja: epäihminen. Muita vähemmän arvokas ihminen. Sensellaista.

Te luulette, että teistä tekee muita parempia ihmisiä se, että osaatte saada toiset näyttämään huonommilta. Ja: osaatte saada nämä toiset luulemaan, että he ovat huonompia.

Te teitte sen minulle. Te saitte minut kuvittelemaan, että olen itsekäs, ruma, tyhmä, vähempiarvoinen. Näitä asioita minä en ole. Mutta te saitte minut uskomaan niin. Ja vieläkö te luulette, että olette hyviä ihmisiä?

Te tosiaan luulette. Tosiaan luulette, että toisten painaminen alas tekee teistä parempia ihmisiä. Mutta se tekee teistä huonompia!

Te olette moraalittomia!

Te olette itsekkäitä!

Te olette rumia!

Te olette pahoja!

Te olette huonompia ihmisiä kuin me!


sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Laihduttaminen

Me tapaamme tavallisena keskiviikkona kello kolmetoista, tukihenkilöni ja minä. Keskusteluhuone, paljon tyynyjä, rauhoittavia värejä, paketillinen nenäliinoja pöydällä, juuri minua varten jos niin on tarvis.

Ja nyt me puhumme vakavasti. Sinä ja minä, vastatusten tuoleilla.

Tukihenkilöni ja minä.

"Oletko huomannut, että olet laihtunut aika tavalla", hän sanoo ja katsoo suoraan kohti. Älä katso suoraan kohti!

Minä pudistan päätäni, sillä katoaminen on aivan kesken. On toki totta, että minusta on poissa takapuolen kaari, ja uuman tiimalasi on sulanut melkein suoraksi alamäeksi, mutta minua on silti jäljellä ihan kohtuullisesti. Vai olisiko parempi: kohtuuttomasti.

"Minä olen huolissani sinusta", hän sanoo.

Minä olen huolissani sinusta. Miten nuo sanat voivat samaan aikaan olla hellivän, välittävän ihanat ja saatanan ärsyttävät, pidä sinä kuule huoli omista asioistasi. Minä olen kuin se 15-vuotias Aoda, jolle äiti sanoi nuo samat sanat, ja sen jälkeen: sinä taidat tyttö kulta oksentaa ruokasi.

"Voisitko kertoa, miten syöt päivisin? Millainen on ruokarytmisi?"

Sepä onkin visaisempi kysymys, koska sellaista asiaa ei ole, kuin ruokarytmi. Ruokailuni on rytmitöntä; voihan runossakin olla rytmi tai sitten ei. Tänään olen syönyt omenan. Eilen olen syönyt omenoita, vihreää teetä, perunoita ja kasvispihvejä ja ruisleivän. Huomenna syön riippuen siitä, miten syön tänään. Jos tänään syön vain omenoita, Skyriä ja kaurapuuroa, saan huomenna syödä riisiä ja kasviskastiketta, laittaa näkkärille voita. Jos taas epäonnistun ja päädyn ahmimaan esimerkiksi vehnäleipää tai jotain muuta yhtä syntistä, syön huomenna omenoita ja Skyriä. Ja rehellisyyden nimissä, koska olen päättänyt olla rehellinen: joinain päivinä syön nälkääni patongin voilla tai paketillisen keksejä tai ison lautasellisen herkullista pastaa.

"Ruokarytmisi ei ole kyllä ihan terveimmästä päästä", hän sanoo, kun olen kertonut. "Voisin tietysti selittää sinulle ummet ja lammet ravintoympyrästä ja ruokarytmistä, mutta kyllä sinä varmasti ne jutut tiedät - joten ei käytetä aikaa siihen."

"Minä syön paljon kasviksia", leveilen. "Muutakin kuin omenoita!"

"Sinä et jaksa, jos et syö kunnolla." 

"Minusta tuntuu jotenkin, että syöminen on turhanaikaista. On paljon tärkeämpiä, korkeampia asioita, joita pitää hoitaa. En haluaisi syödä, enkä kestä ruumiini toimintaa, kiertokulkua, sitä miten ruoka väliaikaisena vieraana käy kehoni läpi ja muuttuu saasteeksi."

"Ihmisen pitää syödä. Ruoka on polttoainetta, niin yksinkertaista se on. Ajattele nyt vaikka kännykkääsi, sekin pitää ladata." 

Kyllä minä tiedän, että ruoka on polttoainetta. Mutta silti syöminen on minusta turhanaikaista, mekaanista suun liikettä ja hampaiden jauhantaa, entsyymien voimaa.

"No, kyllähän minä syön. Joskus paljonkin."

Ja vaikka en kerrokaan, tukihenkilö näkenee minun lävitseni ja tietää, että ruisleipä edellyttää portaiden nousemista kahdesti, vehnäsämpylä juoksulenkkiä, berliininmunkki juoksulenkkiä ja sataa vatsalihasta ja sataa kyykkyä. Ja etukäteen ateriaan valmistaudutaan näiden samojen keinojen kautta. Vatsalihaksia, kyykkyjä, askelkyykkyjä, hyppyjä, lankkua, paikallaan juoksemista, polvijuoksua, pakarajuoksua, ravintolan vessassa kyykkyjä ja hyppyjä ja, jos olen varma, ettei kukaan ole viereisessä kopissa, oksennus ehkä.

Minähän rakastan liikuntaa! Olen aina rakastanut! Uintia, pitkiä uimareissuja uimahallissa. Tanssia, ohjattuja tunteja, omaa tanssia. Lenkkeilyä juosten ja kävellen. Luistelua, hiihtoa. Joogaa, pilatesta, balancea. Steppiä, pumppia, reisivatsapeppua. Fiesta latina fuck yeah beibe, minähän elän oikeastaan varsin terveellisesti.

"Ja jos sinulla on tämän asian kanssa jotain epäselvää, niin sanon sen sinulle nyt: sinä et ole lihava", tukihenkilö sanoo ja katsoo minua edelleen suoraan silmiin niin kuin vain ihminen, joka on varma siitä, mitä sanoo.

Terapeutti ja tukihenkilö. Minä en haluaisi sanoa sitä mitä sanon, mutta sanon sen silti: "Minua ärsyttää, kun hoikat ihmiset tulevat neuvomaan minulle, ettei minun pitäisi laihduttaa."

Tukihenkilö mykistyy mutta sanoo ymmärtävänsä. Terapeutti ja tukihenkilö, molemmat erittäin solakkarakenteisia, sellaisia, etten minä koskaan pääse siihen kuntoon.

"Ei meidän täällä tarvitse välttämättä keskustella syömisistäsi. Halusin vain ottaa puheeksi, koska olet selvästi laihtunut. Voit varmasti saada Syömishäiriöliitosta keskusteluapua, jos -"

Silloin minä pyrskähdän. Ele on spontaani, ja se saa tukihenkilön vaikenemaan.

"Kiitos tarjouksesta, mutta ei tässä ole syömishäiriöstä kyse", minä sanon. "Tässä on kyse kontrollista. Koko minun elämäni on sekavassa tilassa. On siis edes yksi asia, keho ja ruoka, joita pystyn kontrolloimaan."

Tukihenkilö on hiljaa. Syömishäiriöiset ovat laihoja, minä ajattelen. Kumpikaan ei sano sitä ääneen.

"Voimmeko puhua jostain muusta", minä sanon, kun keskustelu jää jumiin. 

"Miten meinaat juhlia pääsiäistä?" tukihenkilö kysyy sitten lopuksi.

"Aion syödä mämmiä ja pashaa", minä sanon. "Ja ehkä maalaan munia." Aion myös koristella pajunoksia, tulee mieleeni myöhemmin. Ihan omaksi iloksi. Ajatella sellaista asiaa: ilo.

"Aiotko tosiaan vain syödä?"

"Kyllä minä ansaitsen mämmiä ja kermaa."

"Ansaitsetko mämmin ja kerman ennen pääsiäistä vai pääsiäisen jälkeen?"

"Ennen. Silloin voin nauttia niistä paremmin."

Ja niin minä tosiaan teen. Minä juoksen tuolla pitkäperjantaina, vaikka olisi vihlova pakkanen tai itkevä taivas. Minä teen kyykkyjä ja vatsalihaksia, venytän itseäni uskomattomiin suorituksiin kotona joogamatolla. Minä kiipeän portaat ylös ja juoksen alas, vaikka alkaa pyörryttää. Niin minä vietän pitkäperjantain ja ajattelen Jeesusta. Jeesuskin kärsi pitkäperjantaina, niin että miksen minä? Pitkäperjantai on vapaapäivä, mutta ei se ole mikään juhlapäivä. Minun kotonani pitkäperjantai oli hiljainen päivä, ja vaikka me emme käyneet kirkossa emmekä ajatelleet Jeesusta, sinä päivänä oli väärin ilakoida.

Niin että olkoon pitkäperjantai minullekin kivun päivä, tuskan päivä, päivä jona sydämeni saattaa pysähtyä, kun juoksen portaita ylös.

Ja sunnuntaina. Mämmiä. Minä sitten pidän mämmistä, sen voimakkaasta mausta, jota kerma tai vaniljakastike taittaa. Minä teen mämmiin lusikalla kolon ja lorautan siihen kermalammen, syön mämmin ympäriltä, annan kerman virrata lusikkaan, kaadan lisää jos tahdon. Maalaan Mignon-munan ja sitten kuorin ja syön sen. Nautin niin monta rasiaa tuhtia pashaa kuin vain tahdon, silmät kiinni ilmaisen sen suusta lusikkaan.

Näin minä suunnittelen tekeväni. Kärsin ja kärsin kunnes kolmantena päivänä nousen ylös ja syön ruokia, joita rakastan. Ensin puhdistan omantuntoni; sitten, kun olen ansainnut herkut, voin nauttia niistä.

Paha vain, että jossain kohdin minä olen niin kaukana, että huonoa omaatuntoa ei voi hiljentää edes kärsimällä pitkäperjantaita ja paastoamalla lankalauantaita. Omatunto on vapaa kuin joen virta, ja se voi yltää ilon sunnuntaihin, taivaaseen astumisen juhlaan asti. Onneksi omantunnon saa puhtaaksi painamalla sormet syvälle kurkkuun. En ole koskaan oksentanut mämmiä.

Jeesus pääsi sunnuntaina taivaaseen. Minä seuraan, jos vain onnistun. Osa minusta on jo kadonnut.




tiistai 13. maaliskuuta 2018

Anoreksia nervosa

Näin unta pakenemisesta.

Siinä minä aloin hävitä vähä vähältä maailman kurimuksesta. Katoaminen alkoi lantiosta, joka kapeni, sitten vähin äänin rinnoista, vatsan rasvapeitteestä, sisäreisistä, takapuolesta, ja ennen pitkää lihaksista ja elimistäkin.

Ensin se sattui, sitten heräsi toivo, sitten tuli euforia. Sitten tuli taas kipu, mutta silloin minä olin jo kaukana.

Herätessäni minulla oli vastustamaton tarve tunnustella luitani.

Ajattelin omenoita. Ajattelin omenoita, rahkaa, kaurapuuroa veteen. Vihreää teetä. Minulla oli mielessäni pakosuunnitelma. Vain näin pääsisin niin kauas, ettei minua kukaan saavuttaisi. Sinä päivänä minä söin pelkkiä omenoita.

Kappaleen paino on verrannollinen massaan - mitä vähemmän, sitä vähemmän, sitä parempi. Paino muodostuu kappaleeseen kohdistuvasta taivaankappaleen vetovoimasta, joka aiheutuu gravitaatiosta, ehkä myös taivaankappaleen pyörimisestä. Mitä vähemmän sitä vähemmän, gravitaation ulottumattomissa. Jos tämä olisi kuu, minä leijuisin.

Jos on painoton, gravitaation ulottumattomissa, niin eihän silloin voi pudota? Minä en voisi pudota, minuun ei sattuisi!

Ja minä kuormittaisin vähemmän. Hengen paino on nolla grammaa. Ja sitten nollakin olisi liikaa. Suuri määrä suureita, suureista irrallaan vain ihminen on todella vapaa. Minä karkaan teiltä kaikilta ja niin minä kellun kuin koettaisin kävellä kuun pinnalla.

Kuvittelin, miten tanssin balettia kuoleman kanssa. Varpaisillani, kädet kohti taivasta, kun loikkaan, kuolema ottaa kopin, minä pyörin piruetissa pirun kanssa.

Tanssi, tanssi, tanssi. Tanssi tanssi.

Kun minä hyppään, olen höyhenenkevyt. Kun minä pyörähdän ympäri, olen kuin ilmaa vain. Minun henkeni kulkee mukana musiikissa. Askel, ponnistus, käteni ja henkeni ovat lähempänä taivasta. Tietämättäni minä tanssin helvettiin, vaikka tavoittelen taivasta. Sormenpääni ovat jo miltei siellä, mutta kun sydämeni pettää, romahdan minäkin.

Minä näen unta pakenemisesta, ja niin se käy.

Anoreksia. An-, niin kuin angel, enkeli. Sellainen tulisi myös minusta. Enkeli. Pelkkää valoa; jota kukaan ei voi koskettaa.

Eikä koskaan saada kiinni.


keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Tragedia

Yhtenä päivänä minä ajattelin: miten minä jaksoin, kun joka arkipäivä, toisinaan netitse viikonloppuisinkin, minä kuulin jotain tällaista: vitun läski.

Sen sanoo sekunnissa. Piina koostuu sekunnin mittaisista hetkistä, jotka menevät ohi. Se tuntuu lyhyeltä ja epämääräiseltä, jotenkin epätodelliseltakin, kun ajattelee jälkeenpäin, eikä sitä aina usko, siis sanoiko tuo tosiaan noin, minulle, minusta.

Se on ohi sekunnissa.

Minusta se on silti tragedia.

Kuulla joka päivä olevansa arvoton kasa paskaa. Tai homo, tai huora, tai lehmä tai valas. Tai ettei kukaan halua koskaan koskettaa. Että toisen olemus ällöttää. Että toista ei koskaan haluta mihinkään, koska hän on niin totaalisen paska.

Minusta se on tragedia.

Miten ei olisi?

Eikö se ole tragedia, että lapsi juoksee kotiin metsän läpi, ettei joutuisi hakatuksi?

Eikö se ole tragedia, että lapsi pyörii välitunnit aina lyhtypylvään ympäri ja odottaa kellon soittoa, koska kukaan ei tahdo leikkiä hänen kanssaan?

Eikö se ole tragedia, että lasta voidaan heittää pyyhekumilla päähän, eikä siitä seuraa mitään?

Eikö se ole tragedia, että aina kun koulussa tehdään ryhmätöitä, yksi ei kerta kaikkiaan tiedä, kenen kanssa lyöttäytyisi yhteen?

Eikö se ole tragedia, että kohta tuntemattomatkin jo haukkuvat vitun läskiksi tai perseeksi tai apinaksi? Eikö sellainen saa ihmisen helposti niin ymmälleen, ettei hän osaa puolustautua?

Eikö se ole tragedia, että kaikilla tuntuu olevan oikeus kommentoida toisen kehoa miten lystää, eikä toinen voi pysäyttää sitä?

Eikö se ole tragedia, että toista voidaan uhata ja uhkailla nimettömänä netissä, jos hän kertoo eteenpäin mistään? Ja ettei hän siksi uskalla pyytää keneltäkään apua?

Eikö se ole tragedia, että tämä toistuu kolme, kuusi, yhdeksän vuotta? 12 vuotta?

Ja taas joku huutaa, että väistä vitun läski! Vittu sä oot hirvee! Mee muualle! Eikö se ole tragedia?

Minusta se on.

Silti siitä puhutaan arkisesti, ja siitä puhutaan vähätellen. Sitä pyydellään anteeksi, sitä perustellaan, minä olin varmaan niin ujo enkä osannut puolustaa itseäni. Minä olin vähän outo lapsi, sellainen lapsi, ei ihme että se tapahtui minulle.

Ilman muuta raiskaus on tragedia. Vainoaminen, uhkailu, kiristys, kaikki ne ovat kauheita asioita joissa syyllinen on helppo huomata. Hakatuksi tuleminen on ilman muuta tragedia. Ajatelkaa: kävelette tapojenne mukaan paikasta toiseen, ja joku pahoinpitelee teidät. Se on tragedia ja se on selittämätöntä, miten niin voikin käydä.

Ja miten on lyöntien laita? Tietysti ne sattuvat. Ne sattuvat senkin jälkeen, kun ovat lakanneet sattumasta. Mutta sanat, nekin sattuvat. Eivätkä vain satuta; ne kaivautuvat ihmisen sisimpään, kaivertuvat häneen, ja hän näkee itsensä kuin ne näkevät. Vitun läskinä, jota kukaan ei halua mihinkään, jolla hädin tuskin on ihmisoikeudet, jos niitäkään. Ne tatuoituvat sieluun. Minä olen se vitun läski, jonka saa koska vain työntää alas portaita, koska miksei saisi? Se on tragedia.

Pitää oppia puolustautumaan, sanotaan. Niin sanotaan lapselle, jolle joka päivä joku sanoo: vitun sitä vitun tätä vitun tota.

Ja kuinka monet aikuiset ovat kokeneet sen? 

Kuinka moni kokee sen kaiken nyt, tänä päivänä, jossain tuolla - täällä?


maanantai 5. maaliskuuta 2018

Intia

Lähdin Intiaan syyskuussa 2011. 

Olin nuori tyttö, juuri täyttänyt 19, ja menneen kevään ylioppilas. 

Minä olin saanut ylioppilaslahjaksi järjettömät kasat rahaa, ja lisäksi paiskinut kesätöitä paikallisella taimitarhalla. Olin rahoissani ja onneton. Niinpä minä ajattelen: jos menen toisaalle, olen toinen, ja toisaalla minusta tulee aivan eri nainen. Se perinteinen ajatus: toisaalla ongelmanikin ovat poissa - toisaalla ei ole masennusta, ei surua, ei itsevihaa.

Niin, minä lähdin Intiaan. Menin töihin orpokotiin. Minä ajattelin: jos näen paljon kurjuutta, minä selviän omastani.

Kaikki tämä oli tietenkin paskaa. Ainut, mikä oli totta, oli se, että näin paljon kurjuutta.

Niin minä saavuin maahan, jossa asuu miljardi jumalaa ja pyhiä lehmiä. Laskeuduin Delhiin syyskuun toisena ja olin kuolla junamatkan aikana kuumuuteen, mutta tahdoin olla vahva. Asemalla lapset tarttuivat minuun, minä tietysti annoin kolikon, ja silloin jo tajusin, etten voi pelastaa maailmaa. Aseman lapset, onko mitään surullisempaa. Orpokodissa heillä sentään on katto päänsä päällä.

Ehkä syy lähtöön oli myös se, että halusin olla hyödyksi, maksaa vuokraa siitä, että olen syntynyt tähän maailmaan, ja vielä länsimaisen kulutuskulttuurin kersaksi. Ehkä minä halusin pyytää anteeksi maailmalta sitä, että olen siihen tullut, minä tällaisena, pelkkänä taakkana. Jospa halusin näyttää, että kelpaan johonkin? - Että kelpaan johonkin. Niin että katsoessani peiliin näkisin katsomisen arvoista. Olin väärässä. En näe mitään.

Minä halusin olla hyvä ihminen. Ja minä tiesin, että minä autan vain, koska haluan olla hyvä. En minä ole pyhimys, jota johdatellaan. Minä haluan olla hyvä. Ja siten kelpuuttaa itseni maailmalle.

Minun äitini sanoi: sinä olet niin rohkea. Mutta pelkuri minä olin, pakenin maailman toiselle puolelle sitä mikä oli totta sillä puoliskolla, jolla minä melkein kuolin. Pelkuri pakenee. Sinä vain lähdet! sanoi minun äitini. Niin, minä lähden. Ei lähteminen vaikeaa ole, vaan jääminen.

Ne ihmiset siellä ansaitsivat elää. Ne lapset, jotka elävät kuoleman kielissä, joiden elämä on kerran ollut hiuskarvan varassa. Joita ei ole haluttu. Joiden vanhemmat ovat menneet. Jotka ovat olleet liikaa. Ne ihmiset ansaitsevat elää, koska he ovat syyttömiä siihen, miten tämä maailma meitä täällä riepottaa. Koska he ovat puhtaita, vaikka ovatkin yltä päältä liassa. Ihmiset, joilla ei ole mitään, kuinka he voivat olla pahoja.

Minä ajattelin heidät toisina. He ovat niin kovin erilaisia kuin minä, muka, eri värisiä, eri kielisiä, ja niin kovin kaukaa. Eri kulttuuri, eri uskonto. Mutta minä erehdyin. Sillä mitä muuta ihminen tarvitsee kuin rakkautta, vaatteet, ruokaa.

Ne pienet tytöt Bengalissa olivat aivan kuin minä sen ikäisenä. Kerta kaikkisesti: hekin pyrkivät eteenpäin, tai ehkä pystyyn jos olivat pieniä, ja oppivat maailmaa pikkuhiljaa, kosketus kosketukselta ja sana sanalta. Me rakensimme torneja aakkospalikoista ja minä puhuin heille suomea, koska miksi olisin puhunut englantiakaan, kummallako he tekevät mitään. He olivat tosiaan kuin minä, tai kuka tahansa pieni lapsi. Minä pidin heitä sylissäni ja tiesin vain, että minäkin tahtoisin itselleni lapsen.

Kaikki heistä oli hylätty. Sellainen on selittämätöntä ja vastoin maailman luontoa, mutta yhtä kaikki totta: heidät kaikki oli hylätty, jotkut jätetty tosiaan roskalaatikoihin, missä he olivat itkeneet, ja joku hyväsydäminen heidät löytänyt. Jos raaka maailma olisi saanut päättää, he olisivat kuolleet, ja samoin olisi epäilemättä käynyt minullekin, jos fyysinen tappaminen meidän yhteiskunnassamme olisi henkisen tappamisen ohella sallittua. Niin oli minutkin jätetty maailman reunalle aivan yksin, ilman aavistustakaan siitä, mitä tehdä - miten jatkaa elämää.

He olivat neuvottomia - me olimme. Ja niin kovin yksin.

Minä heidän laillaan tiesin, miltä tuntuu, kun kukaan ei heitä halua.

Intiassa yritin kirjoittaa, mutten saanut aikaiseksi mitään. Sinä vuonna 2011, suuren tuhon vuonna, en vielä tiennyt, että voidakseni kirjoittaa jotain oikeaa minun olisi kirjoitettava juuri siitä, joka on minussa. Yritin kirjoittaa synkkää ja ovelaa, mutta päädyin kirjoittamaan tylsää ja latteaa. Vasta kun laskeuduin sinne, missä olen minä itse, sain kiinni katoavasta. Ei siksi, että minun olisi välttämättä kirjoitettava itsestäni. Vaan siksi, että minun olisi kirjoitettava siitä, mikä on minulle totta.

Väkivalta, arvottomuus. Se, että muut päättävät. Vapaus. Vapaus, jota ei ole. Sanat niin kuin ne minussa ovat.

Päivät olivat usein erilaisia ja silti samanlaisia, toistivat toisiaan, minä opin niinä päivinä arkeen, jossa olin kiireinen auttamaan lapsia, mutten koskaan niin kiireinen, etten olisi voinut pitää heitä sylissä, sillä sitä he halusivat ja tarvitsivat.

Minä tosiaan ajattelin, että tulisin sieltä kotiin ehjänä, valmiina. Minä olin ihan yhtä rikki kuin aiemmin ja enemmän kesken kuin ikinä aiemmin. Ainut vastaus, jonka olin saanut, oli että me elämme maailmassa, jossa heikot hävitetään ja vahvimman voima jyllää.

"Niin, heikot hävitetään", sanoi norjalainen Ann-Mari minulle yhtenä iltana kikhernecurryn äärellä. "Ja maailma on julma paikka. Mutta onhan täällä ihmisiä niin kuin sinä."

"Ai miten niin minä?" Se kuulosti aiemman rinnalla huonolta vitsiltä.

"Niin. Sinä, joka käytät elämästäsi puoli vuotta siihen, että hoidat ilmaiseksi pieniä lapsia vieraassa maassa. Hyväsydämisiä ihmisiä."

"Minun sydämeni on raskasta kuin lyijy ja musta kuin helvetti."

"Ehkä, mutta ainakin sinulla on sydän."

Ann-Mari oli itsekin hyvä ihminen, joten minä panin hänen sanansa talteen. Hänelle minä en koskaan sanonut, että hän kuului niihin ihmisiin, joiden vuoksi aloin vielä uskoa sydämeen.





lauantai 3. maaliskuuta 2018

Rakasta mua

Toisena aikana piilotin vankeuteni seksiin.

Uskoin, että seksuaalinen vapautuminen oli myös vapautumista mielen kahleista, niistä joilla minua pidetellään elämästä elämääni, mutta olin nuori enkä nähnyt, että siirryin ainoastaan vankilasta toiseen.

Minä kai ajattelin: mieleni on vanki, kehoni voi tehdä mitä vain, niin kuin mieli ja keho olisivat jollain taianomaisella tavalla irrallaan toisistaan; ja kun olin yrittänyt vapauttaa mieleni ja antaa muiden piestä kehoani, luulin pelastavani mieleni. Nyt pelastaisin kehoni.

Eikä pidä ymmärtää väärin. Nussin ihan mielikseni. Mutta petin samalla kaikkia muita ja varsinkin itseäni.

Olen aina pitänyt seksistä yksin ja seurassa. Immenkalvoni olin survonut rikki hieromasauvalla jo kauan ennen kuin olin edes nähnyt penistä. Toisesta vulvasta haaveilin myös jo hyvin varhain. En silti ollut aluksi miesten kanssa erityisen rohkea; annoin heidän kosketella sisäreittäni baarissa ja nuolla kaulaani yökerhon vessassa, mutten uskaltanut mennä pidemmälle. Jätin heidät hämmentyneiksi, nuoret pojat inttilomillaan, vanhat miehet pillunhimoissaan.

Nuorempana olisin vielä jaksanut vielä ja vielä vähän lisää. Serotoniinin takaisinoton estäjät veivät minulta kyvyn orgasmiin, mutta kostuin silti ihan kohtuullisesti ja osasin silti ottaa kehostani irti sen mikä siitä lähtee, asettaa sen alttiiksi, taipua erikoisiin asentoihin, vielä hiukan äärimmäisemmäksi. Halusin käydä läpi lattiat, sohvat, pöydät, pesukoneet, kylpyammeet. Rakastin vallan tunnetta, kun olen miehen päällä, hän sisälläni, ja liike lähtee minusta. Rakastin miesten reaktioita: sitä, kun penis kovenee silmissä; sitä, kun he kirahtavat tunkeutuessaan viimein minuun; sitä, kun he huohottavat korvaani pian tulevansa.

Minä kävin reippaasti hommiin, otin peniksen suuhun, sivelin sormilla, jäljittelin huohotuksia ja pelkäsin joka hetki.

Miehet eivät huomanneet mitään. Miten helppo heitä onkaan harhauttaa tarjoamalla vaginaa!

Minä asetin kehoni alttiiksi, levitin jalkojani niin avoimeksi kuin sain ja toivoin, että kelpaan heille, riitän heille; ettei viallisuuteni näy.

Minä suostuin aivan kaikkeen, kaikkeen likaiseen, jotta he olisivat hyväksyneet minut naisena, varteenotettavana naisena, kaikista puutteistani huolimatta. Sisältä minä olin ruma, inhottava, täynnä mätää ja visvaa, vastenmielinen, mahdoton haluttavaksi, mahdoton naiseksi, mahdoton mahdolliseksi naimakumppaniksi.

Mutta miehet luulivat minusta aivan toista. Yksi jopa sanoi sen: pidän seurastasi, koska olet niin iloinen ja selvästi nautit elämästä! Se oli kauniisti sanottu mutta minusta yksi suuri vitsi. Hymyilin ja kiitin. Hymyileminen on mekaanista kasvojen lihasten liikettä, siihen tarvitaan yhteensä neljääkymmentäkolmea lihasta ja erityisesti kolmea, ja käsky hymyillä määräytyy aivoissa ja siirtyy sähköimpulsseina lihaksiin.

Itse asiassa se olin minä, joka käytti heitä hyväkseen, heidän hyväuskoisuuttaan. Harvaa heistä minä halusin, harvan kanssa naiskentelusta nautin. Kyllä joistakuista heistä nautin, parhaat saivat essitalopraamista huolimatta minut laukeamaan. Mutta pääasiassa minä tahdoin vain heidän nauttivan minusta, jotta minä olisin riittävä.

Minä, itsellinen nainen, vahva nainen, nainen joka ei kysele, anelin heiltä sanoja spermaa hiuksissani: sano että olen kaunis; sano että olen ihana; jään luoksesi.

Jää luokseni!

Minä vapautin ruumiini, annoin sen osaksi seksuaalista vallankumousta ja hyvä niin. Sain todisteita kehoni kelpoisuudesta ja niistäkös otin kaiken irti. Mutta mieleni askarteli koko ajan muualla, vaikka olisin juuri puristanut lantionpohjalihaksilla peniksen tiukasti syvälle itseeni. Minun mieltäni pitelevät kahleet olivat edelleen tiukassa, ja ne muodostuivat sanoista, kuten

kyllä rumempaakin kerran vetäsee

sun raskausarvet oksettaa

vitun lahna

sun läskiä voi vaivata kuin taikinaa

sun pillu on löysä ja se on ällöttävä ja likainen

Sillä uskomatonta mutta totta, minä olen sängyssä miehen kanssa - ja sängyssä on muitakin! He huutavat minun päässäni solvauksiaan. Hahmottomat äänet pääni nurkissa, enkä minä saa niitä kiinni; en minä voi vastata niille, koska ne vaihtavat taas paikkaa, ne ovat ovelia ja ne ovat nopeita.

Miehiltä minä anelen sanoja: sano että olen kaunis! sano että olen rohkea! sano että tahdot panna minua!

rakastamuarakastamuarakastamuarakastamuarakastamuarakastamuarakastamuarakastamuarak

Kyllä minäkin itseäni solvaan. Minäkään en ole itseni ystävä vaan ikään kuin ulkopuolinen tarkkailija, joka seurailee, mitä sängyssä tapahtuu ja osaako nainen tehdä kaiken käsikirjoituksen mukaan, muistaahan nainen voihkia mutta ei liian teennäisesti, muistaahan hän käyttää kaikkia raajojaan, eihän hän keskity liikaa itseensä. Eihän yksikään sormi ole työtön!

Mutta miehet eivät valita. Päinvastoin - he janoavat lisää, kysyvät epäsuorasti, koska taas, josko taas. Eivätkä he ole aina minua parempia. Hekin kysyvät: Laukesitko? (Orgasmia minä en alennu teeskentelemään! Eikä heitäkään pidä huijata luulemaan, että he olisivat niin hyviä. Niin minä pidän heitä liassa). He tahtovat tietää, olivatko hyviä, jotkut jopa pohtivat peniksensä pituutta minulle! Minusta se on herttaista ja surullista. Mutta silloinkin minä tunnen vallan, heidän itsetuntonsa on minun sormissani ja napsahtaisi katki kuin heinä.

Minä yksinkertaisesti olen vankina. Ei minun mieleni, ei minun kehoni, vaan minä. Molemmat pääsevät vapaaksi, tai ei kumpikaan. Minä rimpuilen jo vastaan, vaikka minun mielessäni äänet sanovat: sinulla ei ole ihmisarvoa ja vaikka minusta tuntuu, että olen syvemmällä kuin koskaan.

Minä tosiaan luulin, että miehet voisivat sanoillaan kuvata haavat, jotka minuun on tehty. Että jokaista rumaa lehmää kohti jokainen kaunis ihana Aodani vähentäisi haavojen määrää, ja lopulta lipuisin plussalle, olisin enempi, täydempi, parempi. Mutta yksikään kaunis sana pinnalle ei kaivaudu niin syvälle, että ne voisivat koskaan hoitaa minuun viillettyjä haavoja.

Sinä olet kaunis, sanoi kerran mies, jota rakastan. Minä ajattelin, että hän valehtelee.

Muut eivät voi pelastaa minua. Vain minä voin.

Seilailin vuosia ja nyt olen rantautunut. En harrasta enää paljon seksiä. Rakastan tuttua ihoa, sen lämpöä, sen kosketusta, minä suljen joskus silmät ja keinun yhdynnän tahdissa niin kuin heinät rannalla.


perjantai 2. maaliskuuta 2018

Liikeradat

Olen elossa. Sittenkin. Luullakseni.

En osaa sanoa, miksi. Olisi parasta, jos olisin kuollut. Minä olin sairaalassa. En tiedä sitäkään, miksi. Siellä minä vain odotan, joko kuolemaa tai sitä, että toive siitä menee ohi. Tai sitä, että minä pääsen kotiin, ja sitten minä lähden, yliannostuksen tai ilmalennon kautta.

Sain sairauslomaa ja uuden lääkkeen. Siinä minä taas seisoin, papereita kourassani, sairaalan pihalla, oli tullut kova pakkanen ja lunta. Lääkkeen nimi on Abilify. Ehkä se manaa minusta Saatanan. Olkoon se minun toivoni. Viimeinen toivoni.

Nyt minä olen tässä enkä tiedä mitä teen.

Matkalla kotiin minä katselin junia. Näin, miten ne lähtivät ja saapuivat ja ihmiset niissä, he halasivat tervetuliaisiksi tai hyvästeiksi. Myös busseja kulki aseman ohi säännöllisesti. Siinä minä ajattelin, että oikeastaan koko elämä perustuu erilaisiin liikeratoihin, jossa junat ohittavat toisensa ja bussit jatkavat kulkuaan, eivätkä ne pysähdy, vaikka minä lakkaisin olemasta. Myös ihmisillä on omat liikeratansa, jotka joskus risteävät, kulkevat yhtä matkaakin, mutta sitten erkanevat; ja kaikki tämä perustuu sattumaan. Sattumaan perustuu toisinaan sekin, olenko minä junassa vai junan alla.

Kaikki perustuu siihen, että asioita tapahtuu, että ihmiset tulevat ja menevät, junat lähtevät, minä seison sairaalan pihalla. On kova pakkanen eikä minulla ole kunnon vaatteita.

Ehkä minä olen ikuisesti nainen, joka seisoo sairaalan pihassa miettimässä, että junassa vai junan alla.

Valitsin junan sisäpuolen ja matkustin sisämaahan. Tien päällä minä tunnen vapautta, vaikka vain hetkellistä. Ehkä se saa minut kuvittelemaan, että liikun jonnekin, poispäin siitä naisesta, joka joutuu sairaalaan koska haluaa itse aiheuttaa oman kuolemansa. Sitten varasin matkan Keski-Eurooppaan. Lennän Berliiniin. Se on kaikki, minkä tiedän. En edes tiedä, milloin palaan. Mutta ainakin minä ajattelen tulevaisuutta: kesällä minä lähden Keski-Eurooppaan. Kuin silloin olisin eri nainen, muualla kuin sairaalassa, sairaalan pihalla, matkalla aivan toisaalle.

Kumma ajatus, että siellä jossain minä olisin toinen, eivätkä minua sinne seuraisi haamut, aaveet, Saatana tai menneisyys. Silti toivo siitä, että pako on mahdollinen, on ainoa, mitä minulla on, se ja lääke. Onhan minullakin oma liikeratani, joidenkin toisten liikeratojen kanssa yhtenäinen, ja ehkä toisten katkaisu voisi pelastaa minut.

Olenko minä saanut uuden mahdollisuuden, kun taas rämmin piilostani takaisin elävien pariin? Rautatieasemalla odotan junaa punaisine matkalaukkuineni kuin kuka tahansa. Ajatus uudesta mahdollisuudesta tuntuu kummalta, se, että minun piti olla tässä hetkessä kuollut ja olenkin elossa. Jos olisin hyvä, kiitollinen ihminen, minä tosiaan kiittäisin tästä mahdollisuudesta ja tekisin jotain toisin, aloittaisin toisenlaisen elämän, jossa jokainen päivä on lahja ja minä lempeä, kevyt ja elossa. 

Mutta minusta elämäni on melkoisen tarpeeton. Minun elämäni on oma liikeratansa, melko erillään kaikista muista, eikä yksikään toinen liikerata lakkaisi liikkumasta, jos minun sitten tulisikin päätökseensä.

Tätä elämää minä ajattelen. Luistinradalla, saunassa, ruokakaupassa. Että tämä on elämä, minun elämäni, minä luistelen, saunon, teen ruokaostokset, ja mitä sitten. Siitä minun pitäisi olla kiitollinen, tästä elämästä, jossa minä kävelen kuin muukalaisina oikeasti elävien joukossa. Pitäisikö minunkin elämäni koostua sellaisista asioista, kuten luistelusta tai makaronilaatikosta? Minä olen irti niistä asioista, koska minä olen lähempänä kuolemaa kuin elämää.

Sairaalassa minulta kysyttiin, mitä haluaisin vielä tehdä elämässäni. Itse asiassa minulla on kokonainen kirja ajatuksia siitä, mitä tahtoisin elämässäni tehdä. Kaikki ne ajatukset tuntuvat kaukaisilta ja oikeastaan mitättömiltä, sillä mitä kukaan tekee niillä tavaroilla, joita tahtoisin omistaa, mitä kukaan tekee työllä, jota tahtoisin tehdä.

Matkakohteita minä olen sinne luetellut. Minä olen aina halunnut matkustaa. Kesällä lähden. Minä pakenen sitä naista, joka minä olen. Ja sieltä jostain minä sen naisen löydän, taas, se nainen on vastassa aina, minne menenkin.

Mutta ehken minä haluakaan pakoon sitä naista, joka olen minä, vaan sitä varjoa, joka naista seuraa.



Miks kysyt, miten käytän päivät,
jotka vielä saan?
Tiedätkö, mitä sieltä jostain sitten
edes tilataan?

Enkä opi sanomaan, et kaipaan,
vaikka pyydätkin
Joka tapauksessa kaikenlaista annetaan