sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Laihduttaminen

Me tapaamme tavallisena keskiviikkona kello kolmetoista, tukihenkilöni ja minä. Keskusteluhuone, paljon tyynyjä, rauhoittavia värejä, paketillinen nenäliinoja pöydällä, juuri minua varten jos niin on tarvis.

Ja nyt me puhumme vakavasti. Sinä ja minä, vastatusten tuoleilla.

Tukihenkilöni ja minä.

"Oletko huomannut, että olet laihtunut aika tavalla", hän sanoo ja katsoo suoraan kohti. Älä katso suoraan kohti!

Minä pudistan päätäni, sillä katoaminen on aivan kesken. On toki totta, että minusta on poissa takapuolen kaari, ja uuman tiimalasi on sulanut melkein suoraksi alamäeksi, mutta minua on silti jäljellä ihan kohtuullisesti. Vai olisiko parempi: kohtuuttomasti.

"Minä olen huolissani sinusta", hän sanoo.

Minä olen huolissani sinusta. Miten nuo sanat voivat samaan aikaan olla hellivän, välittävän ihanat ja saatanan ärsyttävät, pidä sinä kuule huoli omista asioistasi. Minä olen kuin se 15-vuotias Aoda, jolle äiti sanoi nuo samat sanat, ja sen jälkeen: sinä taidat tyttö kulta oksentaa ruokasi.

"Voisitko kertoa, miten syöt päivisin? Millainen on ruokarytmisi?"

Sepä onkin visaisempi kysymys, koska sellaista asiaa ei ole, kuin ruokarytmi. Ruokailuni on rytmitöntä; voihan runossakin olla rytmi tai sitten ei. Tänään olen syönyt omenan. Eilen olen syönyt omenoita, vihreää teetä, perunoita ja kasvispihvejä ja ruisleivän. Huomenna syön riippuen siitä, miten syön tänään. Jos tänään syön vain omenoita, Skyriä ja kaurapuuroa, saan huomenna syödä riisiä ja kasviskastiketta, laittaa näkkärille voita. Jos taas epäonnistun ja päädyn ahmimaan esimerkiksi vehnäleipää tai jotain muuta yhtä syntistä, syön huomenna omenoita ja Skyriä. Ja rehellisyyden nimissä, koska olen päättänyt olla rehellinen: joinain päivinä syön nälkääni patongin voilla tai paketillisen keksejä tai ison lautasellisen herkullista pastaa.

"Ruokarytmisi ei ole kyllä ihan terveimmästä päästä", hän sanoo, kun olen kertonut. "Voisin tietysti selittää sinulle ummet ja lammet ravintoympyrästä ja ruokarytmistä, mutta kyllä sinä varmasti ne jutut tiedät - joten ei käytetä aikaa siihen."

"Minä syön paljon kasviksia", leveilen. "Muutakin kuin omenoita!"

"Sinä et jaksa, jos et syö kunnolla." 

"Minusta tuntuu jotenkin, että syöminen on turhanaikaista. On paljon tärkeämpiä, korkeampia asioita, joita pitää hoitaa. En haluaisi syödä, enkä kestä ruumiini toimintaa, kiertokulkua, sitä miten ruoka väliaikaisena vieraana käy kehoni läpi ja muuttuu saasteeksi."

"Ihmisen pitää syödä. Ruoka on polttoainetta, niin yksinkertaista se on. Ajattele nyt vaikka kännykkääsi, sekin pitää ladata." 

Kyllä minä tiedän, että ruoka on polttoainetta. Mutta silti syöminen on minusta turhanaikaista, mekaanista suun liikettä ja hampaiden jauhantaa, entsyymien voimaa.

"No, kyllähän minä syön. Joskus paljonkin."

Ja vaikka en kerrokaan, tukihenkilö näkenee minun lävitseni ja tietää, että ruisleipä edellyttää portaiden nousemista kahdesti, vehnäsämpylä juoksulenkkiä, berliininmunkki juoksulenkkiä ja sataa vatsalihasta ja sataa kyykkyä. Ja etukäteen ateriaan valmistaudutaan näiden samojen keinojen kautta. Vatsalihaksia, kyykkyjä, askelkyykkyjä, hyppyjä, lankkua, paikallaan juoksemista, polvijuoksua, pakarajuoksua, ravintolan vessassa kyykkyjä ja hyppyjä ja, jos olen varma, ettei kukaan ole viereisessä kopissa, oksennus ehkä.

Minähän rakastan liikuntaa! Olen aina rakastanut! Uintia, pitkiä uimareissuja uimahallissa. Tanssia, ohjattuja tunteja, omaa tanssia. Lenkkeilyä juosten ja kävellen. Luistelua, hiihtoa. Joogaa, pilatesta, balancea. Steppiä, pumppia, reisivatsapeppua. Fiesta latina fuck yeah beibe, minähän elän oikeastaan varsin terveellisesti.

"Ja jos sinulla on tämän asian kanssa jotain epäselvää, niin sanon sen sinulle nyt: sinä et ole lihava", tukihenkilö sanoo ja katsoo minua edelleen suoraan silmiin niin kuin vain ihminen, joka on varma siitä, mitä sanoo.

Terapeutti ja tukihenkilö. Minä en haluaisi sanoa sitä mitä sanon, mutta sanon sen silti: "Minua ärsyttää, kun hoikat ihmiset tulevat neuvomaan minulle, ettei minun pitäisi laihduttaa."

Tukihenkilö mykistyy mutta sanoo ymmärtävänsä. Terapeutti ja tukihenkilö, molemmat erittäin solakkarakenteisia, sellaisia, etten minä koskaan pääse siihen kuntoon.

"Ei meidän täällä tarvitse välttämättä keskustella syömisistäsi. Halusin vain ottaa puheeksi, koska olet selvästi laihtunut. Voit varmasti saada Syömishäiriöliitosta keskusteluapua, jos -"

Silloin minä pyrskähdän. Ele on spontaani, ja se saa tukihenkilön vaikenemaan.

"Kiitos tarjouksesta, mutta ei tässä ole syömishäiriöstä kyse", minä sanon. "Tässä on kyse kontrollista. Koko minun elämäni on sekavassa tilassa. On siis edes yksi asia, keho ja ruoka, joita pystyn kontrolloimaan."

Tukihenkilö on hiljaa. Syömishäiriöiset ovat laihoja, minä ajattelen. Kumpikaan ei sano sitä ääneen.

"Voimmeko puhua jostain muusta", minä sanon, kun keskustelu jää jumiin. 

"Miten meinaat juhlia pääsiäistä?" tukihenkilö kysyy sitten lopuksi.

"Aion syödä mämmiä ja pashaa", minä sanon. "Ja ehkä maalaan munia." Aion myös koristella pajunoksia, tulee mieleeni myöhemmin. Ihan omaksi iloksi. Ajatella sellaista asiaa: ilo.

"Aiotko tosiaan vain syödä?"

"Kyllä minä ansaitsen mämmiä ja kermaa."

"Ansaitsetko mämmin ja kerman ennen pääsiäistä vai pääsiäisen jälkeen?"

"Ennen. Silloin voin nauttia niistä paremmin."

Ja niin minä tosiaan teen. Minä juoksen tuolla pitkäperjantaina, vaikka olisi vihlova pakkanen tai itkevä taivas. Minä teen kyykkyjä ja vatsalihaksia, venytän itseäni uskomattomiin suorituksiin kotona joogamatolla. Minä kiipeän portaat ylös ja juoksen alas, vaikka alkaa pyörryttää. Niin minä vietän pitkäperjantain ja ajattelen Jeesusta. Jeesuskin kärsi pitkäperjantaina, niin että miksen minä? Pitkäperjantai on vapaapäivä, mutta ei se ole mikään juhlapäivä. Minun kotonani pitkäperjantai oli hiljainen päivä, ja vaikka me emme käyneet kirkossa emmekä ajatelleet Jeesusta, sinä päivänä oli väärin ilakoida.

Niin että olkoon pitkäperjantai minullekin kivun päivä, tuskan päivä, päivä jona sydämeni saattaa pysähtyä, kun juoksen portaita ylös.

Ja sunnuntaina. Mämmiä. Minä sitten pidän mämmistä, sen voimakkaasta mausta, jota kerma tai vaniljakastike taittaa. Minä teen mämmiin lusikalla kolon ja lorautan siihen kermalammen, syön mämmin ympäriltä, annan kerman virrata lusikkaan, kaadan lisää jos tahdon. Maalaan Mignon-munan ja sitten kuorin ja syön sen. Nautin niin monta rasiaa tuhtia pashaa kuin vain tahdon, silmät kiinni ilmaisen sen suusta lusikkaan.

Näin minä suunnittelen tekeväni. Kärsin ja kärsin kunnes kolmantena päivänä nousen ylös ja syön ruokia, joita rakastan. Ensin puhdistan omantuntoni; sitten, kun olen ansainnut herkut, voin nauttia niistä.

Paha vain, että jossain kohdin minä olen niin kaukana, että huonoa omaatuntoa ei voi hiljentää edes kärsimällä pitkäperjantaita ja paastoamalla lankalauantaita. Omatunto on vapaa kuin joen virta, ja se voi yltää ilon sunnuntaihin, taivaaseen astumisen juhlaan asti. Onneksi omantunnon saa puhtaaksi painamalla sormet syvälle kurkkuun. En ole koskaan oksentanut mämmiä.

Jeesus pääsi sunnuntaina taivaaseen. Minä seuraan, jos vain onnistun. Osa minusta on jo kadonnut.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti