maanantai 5. maaliskuuta 2018

Intia

Lähdin Intiaan syyskuussa 2011. 

Olin nuori tyttö, juuri täyttänyt 19, ja menneen kevään ylioppilas. 

Minä olin saanut ylioppilaslahjaksi järjettömät kasat rahaa, ja lisäksi paiskinut kesätöitä paikallisella taimitarhalla. Olin rahoissani ja onneton. Niinpä minä ajattelen: jos menen toisaalle, olen toinen, ja toisaalla minusta tulee aivan eri nainen. Se perinteinen ajatus: toisaalla ongelmanikin ovat poissa - toisaalla ei ole masennusta, ei surua, ei itsevihaa.

Niin, minä lähdin Intiaan. Menin töihin orpokotiin. Minä ajattelin: jos näen paljon kurjuutta, minä selviän omastani.

Kaikki tämä oli tietenkin paskaa. Ainut, mikä oli totta, oli se, että näin paljon kurjuutta.

Niin minä saavuin maahan, jossa asuu miljardi jumalaa ja pyhiä lehmiä. Laskeuduin Delhiin syyskuun toisena ja olin kuolla junamatkan aikana kuumuuteen, mutta tahdoin olla vahva. Asemalla lapset tarttuivat minuun, minä tietysti annoin kolikon, ja silloin jo tajusin, etten voi pelastaa maailmaa. Aseman lapset, onko mitään surullisempaa. Orpokodissa heillä sentään on katto päänsä päällä.

Ehkä syy lähtöön oli myös se, että halusin olla hyödyksi, maksaa vuokraa siitä, että olen syntynyt tähän maailmaan, ja vielä länsimaisen kulutuskulttuurin kersaksi. Ehkä minä halusin pyytää anteeksi maailmalta sitä, että olen siihen tullut, minä tällaisena, pelkkänä taakkana. Jospa halusin näyttää, että kelpaan johonkin? - Että kelpaan johonkin. Niin että katsoessani peiliin näkisin katsomisen arvoista. Olin väärässä. En näe mitään.

Minä halusin olla hyvä ihminen. Ja minä tiesin, että minä autan vain, koska haluan olla hyvä. En minä ole pyhimys, jota johdatellaan. Minä haluan olla hyvä. Ja siten kelpuuttaa itseni maailmalle.

Minun äitini sanoi: sinä olet niin rohkea. Mutta pelkuri minä olin, pakenin maailman toiselle puolelle sitä mikä oli totta sillä puoliskolla, jolla minä melkein kuolin. Pelkuri pakenee. Sinä vain lähdet! sanoi minun äitini. Niin, minä lähden. Ei lähteminen vaikeaa ole, vaan jääminen.

Ne ihmiset siellä ansaitsivat elää. Ne lapset, jotka elävät kuoleman kielissä, joiden elämä on kerran ollut hiuskarvan varassa. Joita ei ole haluttu. Joiden vanhemmat ovat menneet. Jotka ovat olleet liikaa. Ne ihmiset ansaitsevat elää, koska he ovat syyttömiä siihen, miten tämä maailma meitä täällä riepottaa. Koska he ovat puhtaita, vaikka ovatkin yltä päältä liassa. Ihmiset, joilla ei ole mitään, kuinka he voivat olla pahoja.

Minä ajattelin heidät toisina. He ovat niin kovin erilaisia kuin minä, muka, eri värisiä, eri kielisiä, ja niin kovin kaukaa. Eri kulttuuri, eri uskonto. Mutta minä erehdyin. Sillä mitä muuta ihminen tarvitsee kuin rakkautta, vaatteet, ruokaa.

Ne pienet tytöt Bengalissa olivat aivan kuin minä sen ikäisenä. Kerta kaikkisesti: hekin pyrkivät eteenpäin, tai ehkä pystyyn jos olivat pieniä, ja oppivat maailmaa pikkuhiljaa, kosketus kosketukselta ja sana sanalta. Me rakensimme torneja aakkospalikoista ja minä puhuin heille suomea, koska miksi olisin puhunut englantiakaan, kummallako he tekevät mitään. He olivat tosiaan kuin minä, tai kuka tahansa pieni lapsi. Minä pidin heitä sylissäni ja tiesin vain, että minäkin tahtoisin itselleni lapsen.

Kaikki heistä oli hylätty. Sellainen on selittämätöntä ja vastoin maailman luontoa, mutta yhtä kaikki totta: heidät kaikki oli hylätty, jotkut jätetty tosiaan roskalaatikoihin, missä he olivat itkeneet, ja joku hyväsydäminen heidät löytänyt. Jos raaka maailma olisi saanut päättää, he olisivat kuolleet, ja samoin olisi epäilemättä käynyt minullekin, jos fyysinen tappaminen meidän yhteiskunnassamme olisi henkisen tappamisen ohella sallittua. Niin oli minutkin jätetty maailman reunalle aivan yksin, ilman aavistustakaan siitä, mitä tehdä - miten jatkaa elämää.

He olivat neuvottomia - me olimme. Ja niin kovin yksin.

Minä heidän laillaan tiesin, miltä tuntuu, kun kukaan ei heitä halua.

Intiassa yritin kirjoittaa, mutten saanut aikaiseksi mitään. Sinä vuonna 2011, suuren tuhon vuonna, en vielä tiennyt, että voidakseni kirjoittaa jotain oikeaa minun olisi kirjoitettava juuri siitä, joka on minussa. Yritin kirjoittaa synkkää ja ovelaa, mutta päädyin kirjoittamaan tylsää ja latteaa. Vasta kun laskeuduin sinne, missä olen minä itse, sain kiinni katoavasta. Ei siksi, että minun olisi välttämättä kirjoitettava itsestäni. Vaan siksi, että minun olisi kirjoitettava siitä, mikä on minulle totta.

Väkivalta, arvottomuus. Se, että muut päättävät. Vapaus. Vapaus, jota ei ole. Sanat niin kuin ne minussa ovat.

Päivät olivat usein erilaisia ja silti samanlaisia, toistivat toisiaan, minä opin niinä päivinä arkeen, jossa olin kiireinen auttamaan lapsia, mutten koskaan niin kiireinen, etten olisi voinut pitää heitä sylissä, sillä sitä he halusivat ja tarvitsivat.

Minä tosiaan ajattelin, että tulisin sieltä kotiin ehjänä, valmiina. Minä olin ihan yhtä rikki kuin aiemmin ja enemmän kesken kuin ikinä aiemmin. Ainut vastaus, jonka olin saanut, oli että me elämme maailmassa, jossa heikot hävitetään ja vahvimman voima jyllää.

"Niin, heikot hävitetään", sanoi norjalainen Ann-Mari minulle yhtenä iltana kikhernecurryn äärellä. "Ja maailma on julma paikka. Mutta onhan täällä ihmisiä niin kuin sinä."

"Ai miten niin minä?" Se kuulosti aiemman rinnalla huonolta vitsiltä.

"Niin. Sinä, joka käytät elämästäsi puoli vuotta siihen, että hoidat ilmaiseksi pieniä lapsia vieraassa maassa. Hyväsydämisiä ihmisiä."

"Minun sydämeni on raskasta kuin lyijy ja musta kuin helvetti."

"Ehkä, mutta ainakin sinulla on sydän."

Ann-Mari oli itsekin hyvä ihminen, joten minä panin hänen sanansa talteen. Hänelle minä en koskaan sanonut, että hän kuului niihin ihmisiin, joiden vuoksi aloin vielä uskoa sydämeen.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti